Olen lueskellut epävakaasta persoonallisuudesta jonkin verran netistä ja mietin että voisiko minulla olla jotain sellaista...Minä masennun aivan hirveän helposti, jos joku vähän vihjaa jotain ikävää, en osaa suhtautua siihen realistisesti, vaan saatan masentua koko loppupäiväksi tai pariksikin päiväksi sen vuoksi. Pelkään kritiikkiä aivan järjettömästi, koska tiedän kuinka pahasti se minuun vaikuttaa ja kuinka saatan alkaa sen jälkeen miettimään ettei minulla oikeasti ole mitään järkeä olla tässä maailmassa. Pelottaa laittaa tämä viestikin tänne, koska pelkään että joku sanoo jotain ilkeää, ja sitten masennun täysin enkä saa loppupäivänä mitään tehtyä.
En kyllä pelkää olla yksin, niin kuin jossain sanottiin, mieluiten olen yksin, koska silloin en voi tulla hylätyksi tai nolatuksi eikä kukaan voi olla ilkeä. Olen jättänyt poikaystäviä vain sen vuoksi että olen pelännyt että he jättävät minut ensin, tai en ole tuntenut olevani heille tarpeeksi hyvä. Aina kun seurustelen, olen varma että poikaystäväni löytää jonkun upean toisen tytön ja jättää minut. Pelkään hirveästi rakastua, ja kaukosuhteissa erossaoloajan olen vaan vihainen ja masentunut ja saatan itkeä puhelimessa puoli yötä että älä jätä minua, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Olen myös takertunut sairaalloisesti joihinkin poikaystäviin.
Vanhempiini minulla on kovin viileät välit, he ovat kyllä tosi mukavia ja auttavaisia, mutta en osaa osoittaa heille läheisyyttä, en osaa osoittaa läheisyyttä kenellekään muulle kuin poikaystävilleni ja eläimille. Meidän perheessä ei oikein koskaan olla oltu läheisiä, ja varsinkin itkemiseen ja surullisuuteen äitini on aina reagoinut vihamielisesti. Huomaan, että usein tulee sellainen olo, että olen aina ollut ihan yksin, eikä kukaan ole ottanut syliin ja lohduttanut. Nykyään kun itken yksin pimeässä tunnen aivan pohjatonta yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Jos menimme jonnekin vieraaseen paikkaan silloin kun olin pieni, nyhjäsin vaan koko ajan äitini vieressä ja kyselin koska lähdetään enkä leikkinyt muiden lasten kanssa. Äitini inhosi käytöstäni.
En uskalla pyytää ihmisiä viettämään aikaa kanssani, koska pelkään kauheasti että he torjuvat minut. Olen siis yksin kun se tuntuu turvallisemmalta. Kukaan ei ainakaan hylkää minua. En osaa edes pyytää ketään elokuviin kun pelkään että ei se kuitenkaan halua lähteä minun kanssani.
Pelkään hirveästi tulevaisuutta. Tuntuu etten ikinä valmistu, koska en usko että olen tarpeeksi älykäs tai jotain. Ja jos satun joskus valmistumaan, pelkään etten saa mistään töitä, koska olen kuitenkin ammattitaidoton. Tämä työ-ajatus ahdistaa aivan järjettömästi, joskus tuntuu etten vaan kestä sitä. Olen aina pitänyt itseäni muita huonompana älyllisesti, ja olen aina ollut aivan hirveän ujo ja hiljainen.
Inhoan sitä mitä olen muiden seurassa - siis sosiaalinen jännittäjä - ja sitä myötä alan inhota myös niitä ihmisiä joiden seurassa on pakko olla, esim. poikaystävän perhettä. Saan itseni jotenkin uskomaan että heissä kaikissa on jotain vikaa. Vaikka alussa yrittäisinkin olla positiivinen ja pitää heistä kamalasti, niin aikaa myöten alan vihaamaan heitä ja heidän näkemistään. En kuitenkaan saa yhtään älykästä ajatusta suustani heidän seurassaan, joten olen ihan hiljaa. En tietenkään ikinä näytä ajatuksiani poikaystävilleni, he vaan huomaavat että jotain on vialla, mutta minä sanon että "kaikki ihan hyvin".
Joskus tuntuu että koko maailma on minua vastaan. Saatan viettää pari päivää yksiössäni menemättä minnekään, ja sitten kun lähden ulos tuntuu että kaikki vastaantulijat tuijottavat minua ja ajattelevat jotain negatiivista ja kävelen siinä sitten kiukkuisen näköisenä. Jos saan itseni raahattua kouluun luennolle, mietin vaan kokoajan mitähän muut minusta ajattelevat ja vääntelehdin levottomana kun en osaa olla rennosti.
Se on myös kummallista että saatan yhtenä päivänä pitää poikaystävääni täysin mitättömänä ihmisenä, ja seuraavana päivänä hän on suurin piirtein elämäni rakkaus ja sielunveljeni. Olen hirveän mustavalkoinen ajattelija, vaikka yritän välttää sellaista ja tunnistaa sellaisen ajattelun. On kuitenkin vaikeaa myöntää että saattaa olla jossain asiassa väärässä.
Tuota impulsiivista toimintaa mietin myös, ja minä pidän hirveän hyvää huolta itsestäni, liikun ja syön niin terveellisesti kuin vain voin, mutta välillä iskee sellainen hetki kun vaan syön ja syön ja syön niin paljon kuin saan itseeni karkkia ja sipsejä ja muuta mahtumaan. Saatan myös ostaa kalliita tavaroita hetken mielijohteesta vaikkei rahaa enää sitten riittäisi mihinkään koko loppukuussa. Ja jos juon alkoholia niin juon lähes poikkeuksetta liikaa.
Minä en kuitenkaan ole sillä tavalla itsetuhoinen että viiltelisin itseäni, enkä ole yrittänyt tehdä itsemurhaa. Mitä nyt joskus lukiossa napsin ylimääräisiä buranoita kun luulin että niistä saisi tokkuraisen olon. Hölmöä.
Ainiin, olen 23-vuotias. Enkä seurustele tällä hetkellä, esimerkit ovat aikaisemmista suhteistani.
Kiitos todella paljon jos joku jaksoi lukea tämän loppuun asti. =)
En kyllä pelkää olla yksin, niin kuin jossain sanottiin, mieluiten olen yksin, koska silloin en voi tulla hylätyksi tai nolatuksi eikä kukaan voi olla ilkeä. Olen jättänyt poikaystäviä vain sen vuoksi että olen pelännyt että he jättävät minut ensin, tai en ole tuntenut olevani heille tarpeeksi hyvä. Aina kun seurustelen, olen varma että poikaystäväni löytää jonkun upean toisen tytön ja jättää minut. Pelkään hirveästi rakastua, ja kaukosuhteissa erossaoloajan olen vaan vihainen ja masentunut ja saatan itkeä puhelimessa puoli yötä että älä jätä minua, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Olen myös takertunut sairaalloisesti joihinkin poikaystäviin.
Vanhempiini minulla on kovin viileät välit, he ovat kyllä tosi mukavia ja auttavaisia, mutta en osaa osoittaa heille läheisyyttä, en osaa osoittaa läheisyyttä kenellekään muulle kuin poikaystävilleni ja eläimille. Meidän perheessä ei oikein koskaan olla oltu läheisiä, ja varsinkin itkemiseen ja surullisuuteen äitini on aina reagoinut vihamielisesti. Huomaan, että usein tulee sellainen olo, että olen aina ollut ihan yksin, eikä kukaan ole ottanut syliin ja lohduttanut. Nykyään kun itken yksin pimeässä tunnen aivan pohjatonta yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Jos menimme jonnekin vieraaseen paikkaan silloin kun olin pieni, nyhjäsin vaan koko ajan äitini vieressä ja kyselin koska lähdetään enkä leikkinyt muiden lasten kanssa. Äitini inhosi käytöstäni.
En uskalla pyytää ihmisiä viettämään aikaa kanssani, koska pelkään kauheasti että he torjuvat minut. Olen siis yksin kun se tuntuu turvallisemmalta. Kukaan ei ainakaan hylkää minua. En osaa edes pyytää ketään elokuviin kun pelkään että ei se kuitenkaan halua lähteä minun kanssani.
Pelkään hirveästi tulevaisuutta. Tuntuu etten ikinä valmistu, koska en usko että olen tarpeeksi älykäs tai jotain. Ja jos satun joskus valmistumaan, pelkään etten saa mistään töitä, koska olen kuitenkin ammattitaidoton. Tämä työ-ajatus ahdistaa aivan järjettömästi, joskus tuntuu etten vaan kestä sitä. Olen aina pitänyt itseäni muita huonompana älyllisesti, ja olen aina ollut aivan hirveän ujo ja hiljainen.
Inhoan sitä mitä olen muiden seurassa - siis sosiaalinen jännittäjä - ja sitä myötä alan inhota myös niitä ihmisiä joiden seurassa on pakko olla, esim. poikaystävän perhettä. Saan itseni jotenkin uskomaan että heissä kaikissa on jotain vikaa. Vaikka alussa yrittäisinkin olla positiivinen ja pitää heistä kamalasti, niin aikaa myöten alan vihaamaan heitä ja heidän näkemistään. En kuitenkaan saa yhtään älykästä ajatusta suustani heidän seurassaan, joten olen ihan hiljaa. En tietenkään ikinä näytä ajatuksiani poikaystävilleni, he vaan huomaavat että jotain on vialla, mutta minä sanon että "kaikki ihan hyvin".
Joskus tuntuu että koko maailma on minua vastaan. Saatan viettää pari päivää yksiössäni menemättä minnekään, ja sitten kun lähden ulos tuntuu että kaikki vastaantulijat tuijottavat minua ja ajattelevat jotain negatiivista ja kävelen siinä sitten kiukkuisen näköisenä. Jos saan itseni raahattua kouluun luennolle, mietin vaan kokoajan mitähän muut minusta ajattelevat ja vääntelehdin levottomana kun en osaa olla rennosti.
Se on myös kummallista että saatan yhtenä päivänä pitää poikaystävääni täysin mitättömänä ihmisenä, ja seuraavana päivänä hän on suurin piirtein elämäni rakkaus ja sielunveljeni. Olen hirveän mustavalkoinen ajattelija, vaikka yritän välttää sellaista ja tunnistaa sellaisen ajattelun. On kuitenkin vaikeaa myöntää että saattaa olla jossain asiassa väärässä.
Tuota impulsiivista toimintaa mietin myös, ja minä pidän hirveän hyvää huolta itsestäni, liikun ja syön niin terveellisesti kuin vain voin, mutta välillä iskee sellainen hetki kun vaan syön ja syön ja syön niin paljon kuin saan itseeni karkkia ja sipsejä ja muuta mahtumaan. Saatan myös ostaa kalliita tavaroita hetken mielijohteesta vaikkei rahaa enää sitten riittäisi mihinkään koko loppukuussa. Ja jos juon alkoholia niin juon lähes poikkeuksetta liikaa.
Minä en kuitenkaan ole sillä tavalla itsetuhoinen että viiltelisin itseäni, enkä ole yrittänyt tehdä itsemurhaa. Mitä nyt joskus lukiossa napsin ylimääräisiä buranoita kun luulin että niistä saisi tokkuraisen olon. Hölmöä.
Ainiin, olen 23-vuotias. Enkä seurustele tällä hetkellä, esimerkit ovat aikaisemmista suhteistani.
Kiitos todella paljon jos joku jaksoi lukea tämän loppuun asti. =)
Vastaukset 9
Vanhimmat
hieno kirjoitus. Mielestäni sinulla on heikko itsetunto ja sen piikkiin voi laittaa melkein kaiken. Kun opiskelet sinulla on terveyden hoito sitäkautta - voisit mennä keskustelemaan vaikka psykologin kanssa kaikesta siitä mistä kirjoitit
nimeltään E-EPA (etyyli-EPA). Jos sinulla on lievä tai keskivaikea persoonallisushäiriö, E-EPAsta (1000 mg päivässä) voi olla merkittävä apua. Asiaa on tutkittu ja siitä kirjoitetaan psykiatrien ammattilehdissä, joten se ei voi olla humpuukia. Laitan tähän joitakin linkkejä, mistä voit varmistua asiasta.
http://ajp.psychiatryonline.org/cgi/content/full/160/1/167?
http://www.thefactsaboutfitness.com/news/fishoil2.htm
http://ajp.psychiatryonline.org/cgi/content/full/161/10/1926
http://www.thefactsaboutfitness.com/news/fishoil2.htm
http://jop.sagepub.com/cgi/reprint/19/3/287
Tuntuu kuin olisin itse kirjoittanut tuon kaiken...
Olen miettinyt monta vuotta mikä minua vaivaa ja ajatellut olevani maanis-depressiivinen, skitsofreenikko, paniikkihäiriöinen ja vaikka mitä, kunnes vihdoin löysin täydellisen selityksen käytökselleni ja ajatuksilleni. En tarvitse lääkäriä sitä toteamaan.
Tunnen samoin aivan kuten sinäkin mainitsit pelkääväsi laittaa viestin tänne. Kukaan ei ehkä ota todesta tai kirjoitus kuulostaa tyhmältä ja häpeän jo valmiiksi itseäni.
Minä pelkään jäädä yksin, hylätyksi, mutta kuitenkin torjun helposti ystävät ja kaikki muutkin ympäriltäni ja tunnen että on parempi olla itsekseen ettei tule nolatuksi eikä kukaan sano pahasti (aivan kuten itsekin sanoit).
Minäkin olen takertunut miesystäviini ja ollut sairaalloisen mustasukkainen.
Olen varma etten kelpaa kellekään...
En pysty ottamaan halauksia tai muitakaan hellyydenosoituksia vastaan ja yritän tavallaan paeta paikalta, vaikka kaipaan läheisyyttä enemmän kuín mitään muuta. Eläimet onneksi lievittävät kaipuutani.
Kerrot pitäväsi itseäsi älyllisesti huonompana, ja kuitenkin saat itsesi uskomaan että muissa on vikaa. Ajattelen täysin samoin. Lisäksi joskus kuvittelen tietäväni jonkin asian paremmin kuin siihen täydellisesti perehtynyt ihminen, ja samaan aikaan tiedän että olen tyhmä enkä ymmärrä mitään. Ristiriitaista ja aiheuttaa hirveän syyllisyyden...
Minunkaan perheessäni ei olla läheisiä, eikä tunteista ole juuri saanut puhua, varsinkaan negatiivisista. Jos oli huono olo, henkisesti tai fyysisesti, vähäteltiin ja sanottiin vain eihän tuossa mitään.
Kun aloin viiltelemään itseäni noin yksitoista vuotiaana, vanhemmat sanoivat vain "Älä viitsi tehdä tuota, tulee arpia ja myöhemmin kaduttaa." Kukaan ei ottanut huonoa oloani tosissaan.
Lopetin viiltelyn noin kuuden vuoden jälkeen, huomatessani ettei siitä ole apua. En kuitenkaan saa ketään uskomaan kuinka pahasti kärsin. Samasta syystä jätin itsemurha-ajatukset.
Olen jokseenkin eristynyt muusta maailmasta. En halua mennä kauppaankaan yksin. Kavereiden kanssa olen mieluimmin hiljaa etten sano mitään tyhmää. En voi ottaa kantaa keskusteltaviin asioihin, kun en tiedä mitä sanoja käyttää ja mietin etten välttämättä ole ymmärtänyt mistä puhutaan.
En halua olla julkisilla paikoilla, kun tuntuu että kaikki tuijottavat ja nauravat, tahdon vain pakoon. Humalassa unohdan kuitenkin kaiken ja voin käyttäytyä kuin normaali ihminen. Alkoholista onkin tullut oma ongelmansa, en liiku enää selvinpäin missään.
Kerrot myös syömisestäsi, joka sekin kuulostaa samalta kuin itselläni. Nyt olen omassa paastoamisvaiheessani kun viimeiset kolme vuotta olen vain syönyt ja syönyt, kiloja on tullut... Muutama vuosi sitten olin samassa tilanteessa kuin nyt. Liikuin vain vielä enemmän ja olin aivan riuku.
Masennun helposti ja vihaan itseäni yleensä muutaman tunnin, itken tai huudan ja parun. Sitten kaikki voi taas olla hyvin tai alan miettimään mitä joku ihminen on sanonut joskus, mistä asiasta vain, vaikka hyvääkin, ja kuvittelen että tämän tarkoitus oli varmasti kuitenkin vain loukata vaikka hymy ja käytös on kertonut muuta. Jostain etsin aina jonkin negatiivisen ilmeen eleen tai äänensävyn, josta TIEDÄN että henkilö tahtoo vain satuttaa. Järjetöntä...
En tiedä sainko nyt itseni ymmärretyksi, mutta eiköhän tässä ole riittämiin näin alkajaisiksi, toivottavasti haluat jatkaa keskustelua kanssani.
Ja muutkin samojen ongelmien kanssa painivat, liittykää ihmeessä keskusteluun.
Olen jo keski-ikäinen, mutta minulla on ollut samoja oireita kuin Selviytyjällä(kö?) ja Gerberalla. Minulla on todettu masennus, jota terapialla ja lääkkeillä hoidettiinkin tuloksellisesti, mutta silti on jäänyt tunne, että masennus ei ollut koko totuus. Kerroin terapeutille epäilyksestäni siitä, että olisin hypomaaninen. Hän ei oikein tarttunut ajatukseen, hoidosta vastaava lääkäri kyllä piti sitä mahdollisena.
Myös Aspergeria olen pitänyt mahdollisena, terapeuttini ei. No, joka tapauksessa olen selvinnytkohtalaisen mukavasti, paitsi että humalassa menee välillä liian lujaa, toisinaan olen jopa aggressiivinen. Pitää vain oppia hallitsemaan alkoholinkäyttöni. Humalassatöppäilyt vetävät alas itsetunnon, joka hoidon aikana on muuten kohentunut.
"Selvä epävakaa persoonallisuus"... Mikähän lääkäri minäkin taas kuvittelen olevani...
Ajattelin kuitenkin vielä jatkaa...
Kolmisen vuotta sitten menin a-klinikalle hakemaan apua juomiseeni. Vanhempani siihen rohkaisivat ja äitini tuli mukaan kun en yksin "uskaltanut". Sitä kautta pääsin psykologille, joka tietysti käsitteli vain alkoholiongelmaa, ei siihen johtaneita syitä.
Kävin psykologilla viikoittain puolentoista vuoden ajan ja söin jotakin lääkettä, jonka nimeä en jaksa enää muistaa. Kaikilla terapiaistunnoilla olin hermostunut ja jännittynyt tuolissani ja yritin varoa sanomisiani, etten jollain tavalla menetä uskottavuuttani. En siis koskaan puhunut kuitenkaan mistään mitään.
Vaikka joskus terapian jälkeen tunsin mielihyvää ja tyytyväisyyttä, samaan aikaa sätin itseäni, kuinka voin olla iloinen kun olen niin tyhmä ja huono kaikessa. Tunteet repivät minua kahtia ja tämän jälkeen tuli masennus.
Lopetin lääkkeen syömisen kun mieleni tylsistyi ja terapian juuri kun olisin ehkä päässyt avautumaan. Aloin pelätä jotain, en vieläkään oikein tiedä mitä. Olin varma että olen kunnossa ja selviän varmasti ja jonkin aikaa pystyinkin kulkemaan jopa yksin ihmisten ilmoilla.
Nyt kaikki on alkanut alusta. Syylisyys ja häpeä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta piinaa vähän väliä. Yritän kuitenkin siirtää syrjään kielteiset ajatukseni tunnistaessani sellaisia ja välillä siinä onnistunkin. Yleisin olotilani on kuitenkin toivoton, haluan luovuttaa elämässä. Täällä ei tunnu olevan mitään mistä voisin koskaan nauttia.
Tällä hetkellä (siis juuri nyt) minulla on aika lailla "normaali" olotila, en itke tai paru, en ole vihainen itseäni tai muita kohtaan, en ole myöskään lannistunut, kunhan vain en ajattele tulevaisuutta. Katsotaan miten päivä jatkuu...
Hei selviytyjä ja gerbera!
Juuri tänään mietin, että voiko kellään ihmisolennolla olla näin outoja ongelmia kuin minulla ja siksi tänne palstalle tulinkin. Kirjoituksenne ovat siis ihan kuin minun elämääni...jos sitä elämäksi voi kutsua.
Yritän kertoa vähän omia juttujani, mitkä tekevät minut vielä jokin päivä hulluksi.
Oikeastaan koko elämäni on ollut koko ajan jonkinlaista selviytymistaistelua, mutta viimeisen viiden vuoden aikana, kun on pitänyt itsenäistyä kaikki asiat ovat vain kaatuneet päälleni...
Olen ollut todella riippuvainen ensimmäisestä poikaystävästäni, nolasin itseni oikein kunnolla kun uhkailin häntä tappamalla itseni jos hän jättää minut, kärsin silloin pahasta syömishäiriöstä ja viiltelin itseäni, otin myös monta kertaa yliannostuksen lääkkeitä ja rauhoittavia...minulla ei ollut ystäviä, eikä kukaan muu kuin äitinä ja pikaystäväni tienneet vaikeuksistani. Kaikki muut luulivat minun olevan tasainen, onnellinen ja oikein kunnollinen naapurintyttö...tosin lukiossakin sain osakseni syrjintää ja ilkeilyä. Olin siis hyvin yksinäinen ja surullinen.
Jouduin osastohoitoon...poikaystäväni jätti minut, sillä ei jaksanut enää ja sanoi että ei rakastanut...maailmani romahti 1 1/2 vuodeksi...
Muutin yksikseni eri paikkakunnalle, nyt kärsin paniikkihäiöistä, pahasta sosiaalisesta pelosta ja yksinäisyydestä...Olen löytänyt uuden suhteen, joka on tosin ollut todella vaikea välillä omien ongelmieni vuoksi...pikkuhiljaa uskallan silti luottaa häneen. silti mielessäni usein on pelko, että olenko nyt vain liian sinisilmäinen? Tulenko taas petyksi?
Olen tällä hetkellä työmarkkinatuen avulla töissä ja päiväni ovat todella raskaita, sillä kaikki voimani menevät oman kulissini ylläpitämiseen.
En tunne enää itseäni enkä tunne tulevani aidosti kohdatuksi missään...
En oikeastaan tee enää mitään oman itseni vuoksi.
Tuntuu, että kukaan ei pidä minusta ja useimmat haluavat vain hyötyä minusta.
Minä elän, mutta en itselleni.
Voi, kuulostaa niin tutulta... Olin toivottoman rakastunut ensimmäiseen "oikeaan" miesystävääni ja minäkin nolasin itseni täydellisesti ex:ni silmissä (ja muidenkin) uhkaamalla tappaa itseni, haukuin homoksi (olin siitä vieläpä täysin varma) ja riehuin humalassa yöllä niin että koko kerrostalo heräsi... Olin varma että parhaalla ystävälläni ja hänellä oli suhde. Sekosin täysin kun hän puolen vuoden suhteen jälkeen jätti minut, erakoiduin mökille ja tulin kaupunkiin vain vetämään kunnon kännit.
Tämän parhaan ystäväni menetin pian hänen äitinsä kuoltua. Kaksi viikkoa poismenon jälkeen tuli jotakin riitaa ja huusin kurkku suorana parkuen, ettei hän voi ymmärtää miltä tuntuu kun kukaan ei välitä, hänhän on kaunis ja miehet huomioivat hänet... Ja kaikki tämä oli minusta täysin oikeutettua, mieleen ei tullut että voisin tukea toista surussaan... Tietysti samaan aikaan pidin itseäni hirveänä ihmisenä. Miten on mahdollista tuntea täysin vastakkaisia tunteita yhtäaikaa?!?
Ihmettelen vieläkin miten en ole menettänyt kaikkia hyviä ystäviäni, kaksi on vielä jäljellä, joskin näen heitäkin yleensä vain humalassa. Eivät kai ole kokeneet pahimpia purkauksiani, paitsi toinen joka sai nyrkkini naamaansa kun koin saaneeni liian vähän huomiota. Ja vieläkin on ystäväni... *nyyhkii*
Olen aivan kamala ihminen! Miten en ole tajunnut!
Niin, minulla on tai on ollut myös lähes kaikkia noista oireista, sillä erotuksella, että olen oppinut hallitsemaan niitä. Ennenkään en aina näyttänyt niitä kovin paljon ulkopuolisille (joten olen varmaan ollut useimpien silmissä terveen kirjoissa), mutta välttelin läheisiä ihmissuhteita, koska pelkäsin ryöpsähtäväni jotenkin. Nykyään tiedän että ajatukseni ovat irrationaalisia ja ne eivät ole totta, ja pääsen niistä yli nopeasti enkä anna niiden vaikuttaa liikaa käytökseeni. En esim. mene syytämään OMIA pelkojani järjettöminä syytöksinä ihmisille (ikään kuin ne olisivat totta), koska tiedän kuinka tuskallista se on. Kaikki tämä on muutaman vuoden terapian ansiota.
En tiedä, onko minulla epävakaata persoonallisuutta, vaikka jotkut oireet siihen sopivatkin. Sen sijaan vuorenvarmasti äidilläni sellainen on (päättelin, että diagnoosikin on olemassa jossain paperilla, koska mainitsin ihan yleisluontoisessa keskustelussa tuon vanhemman termin rajatilapersoonallisuus, ja siitä seuranneesta megaraivarista päättelin, että johonkin tuo osui). Suurin ongelmani lieneekin ollut se, että luulen-pelkään kaikkien käyttäytyvän yhtä holtittomasti ja manipuloivasti kuin äitini. Siitä tuo hylkäämisen pelkokin juontaa juurensa, koska hän saattoi tosiaan hetken mielenjohteesta tai olemattomasta syystä joko häippäistä tai uhkailla sillä. Mikä se taas juonsi juurensa HÄNEN hylkäämisenpelostaan. Miten ironista onkaan, kuinka tehokkaasti kärsivä ihminen (sillä sitä hän varmasti on) siirtää saman kärsimyksen lapsilleen...
http://tukiasema.net/
...lisää keskustelupalstalla, tsekkailkaa vanhoja ketjuja tai aloittakaa uusia, kaikki kirjoittajat!
(Omaa tarinaani en nyt jaksa pusertaa, mutta samaa latuahan sekin on mennyt.)