Ei ole helppo aihe ja ihmettelen, jos joku viitsii vastata.
Tuolla eräällä palstalla oli juttua oman lapsen kuolemasta. Hlö oli kuitenkin purkanut pahaa oloaan eräällä palstalla ja oman kertomansa mukaan saanut " kirjoituskiellon".
Olen itse menettänyt molemmat vanhempani suht nuorena eikä mulla ole kuin yksi sisko, jonka kanssa ei olla ihan niin usein yhteydessä kuin itse hauaisin. Hänellä on aina menossa ero, uus poikaystävä, vanha poikaystävä jne. Eli ihmissuhdeasiat, jotka ovat kyllä tärkeitä. Usein soittelee minulle VAIN kännispäiten- ei ikinä selvinpäin.
Pari asiaa on vielä isän kuoleman jälkeen tekemättä,kiitos siskon. No, rahallisesti ei ole kyseessä kuin joistakin euroista, mutta kuitenkin. Ja selvyyden vuoksi, asun itse Hgissä, sisko taasen ....lla.
Isän kuolemasta ei olla ikinä KUNNOLLA puhuttu. Äidin kyllä sitäkin enemmän, koska lähtö tuli niin yht´äkkiä. Todella yllättäen.
Pitäisikö vaan joku kerta nostaa "asia pöydälle", kun nähdään?
Isä oli kyllä meille tytöille se auktoriteetti, ja se ehkä vaikuttaa asiaan...
Kommentteja. Kiitos!
Tuolla eräällä palstalla oli juttua oman lapsen kuolemasta. Hlö oli kuitenkin purkanut pahaa oloaan eräällä palstalla ja oman kertomansa mukaan saanut " kirjoituskiellon".
Olen itse menettänyt molemmat vanhempani suht nuorena eikä mulla ole kuin yksi sisko, jonka kanssa ei olla ihan niin usein yhteydessä kuin itse hauaisin. Hänellä on aina menossa ero, uus poikaystävä, vanha poikaystävä jne. Eli ihmissuhdeasiat, jotka ovat kyllä tärkeitä. Usein soittelee minulle VAIN kännispäiten- ei ikinä selvinpäin.
Pari asiaa on vielä isän kuoleman jälkeen tekemättä,kiitos siskon. No, rahallisesti ei ole kyseessä kuin joistakin euroista, mutta kuitenkin. Ja selvyyden vuoksi, asun itse Hgissä, sisko taasen ....lla.
Isän kuolemasta ei olla ikinä KUNNOLLA puhuttu. Äidin kyllä sitäkin enemmän, koska lähtö tuli niin yht´äkkiä. Todella yllättäen.
Pitäisikö vaan joku kerta nostaa "asia pöydälle", kun nähdään?
Isä oli kyllä meille tytöille se auktoriteetti, ja se ehkä vaikuttaa asiaan...
Kommentteja. Kiitos!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itseni, olen joskus tuntenut itseni "Pietarin viransijaiseksi". Menettämällä läheisiäni tiuhaan tahtiin. Kuusi vuotiaana kuolema kulki ohitseni ensimmäisen kerran ja vei veljeni mennessään. Asiasta on vaijettu aina, kukaan ei koskaan ole kysynyt; -Kuinka voit, tai miltä sinusta tuntuu?- Tuo kuolema oli liian raskas asia käsiteltäväksi.
Nyt aikuisena sitten menetin avomieheni noin kymmenen vuotta sitten, hän menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen. Tyhjiö, joka jäi hänen jälkeensä tuntui syvältä ja ylitse pääsemättömältä. Mutta elämän oli jatkuttava kaikesta huolimatta.
Ja samoin kävi seuraavalle elämänkumppanilleni, hän menehtyi vaikeaan sairauteen, kun olimme seurustelleet 1,5 -vuotta. Tuolloin aloin jo pelkäämään elämää. Taistelijana, tunsin voimieni valuvan hiekkaan, ja se valo tunnelin päässä ei ollutkaan aurinko.
Elämä
Elämä! Pelkkä sana!
Rajoitettu, lyhyt jana!
Katsot taakse, taikka eteen,
on piirrettynä se, vain veteen!
-AA-
olen huomannut,että äidin kuolemasta ei jotkut sisarukset mielellään puhu.En tiedä onko asia niin kipeä vai eikö se enää kosketa samalla lailla kuin minua...pikkusisareni kanssa kyllä saatetaan jutella monta tuntia niitä samoja asioita, kerta toisensa jälkeen...
Välillä tulee itsekseen kauhisteltua sitä,etteikö äidin kuolema tuon enempää hetkauttanut toisia ja tulen oikein vihaiseksi vaikka kuitenkin tiedän,että hänen poismenonsa oli vaikeaa kaikille...paitsi hänen aviomiehelleen...
ovat vielä elossa, vaikka äitini hiipuukin sairaudessaan hiljalleen pois (isällä jo yli 20 v "uusi perhe".
Minulla ei ole sisaruksia, joiden kanssa surra tai keskustella - toisaalta jokainen meistä suree omana itsenään ja sisarustenkin tunneside vanhempiin voi olla täysin erilainen.
Olette sisaresi kanssa ilmeisesti sen verran erilaisia, että hän ei osaa/halua ainakaan vielä keskustella isänne poismenosta.
Voit, tottakai ottaa asian puheeksi, mutta tee se varovasti.
Oliko teistä jompikumpi läheisempi ns. "isän tyttö", vai pitikö auktoriteetti (mainitsit) isän etäisenä?
Jäikö teille selvittämättömiä asioita?
Joskus huono omatunto ihmissuhteiden hoidossa saattaa jäädä vaivaamaan - olisiko siskollasi sellainen tilanne?
Olit niitä harvoja, jotka ymmärsivät tunteitani.
Minullakin on suhteet sisaruksiini käytännössä poikki. Viimeisillään henkitoreissaan oleva äitimme jotenkin meitä vielä yhdistää.
Silloin kun tyttöni kuoli, veljeni meni jotenkin lukkoon ja ihmetteli, ihmettelee varmaan vieläkin miksi käymme lapsen haudalla päivittäin. Hänen mukaansa 'kynttilät eivät hautausmaalla lämmitä' pitäisi pitää huolta niistä, jotka vielä täällä ovat (siis äitimme).
Kyllä sinulla on täysi oikeus puhua isäsi kuolemasta ja pitääkin puhua. Itse haluaisin jutella meidän sisarusten kanssa lapsuusajoista, miksi meillä vanhemmat kohtelivat meitä kuten kohtelivat. Olen tällaista esittänytkin, että voisimme kokoontua joskus ihan keskenämme. Veljelläni on kuitenkin torjunta: 'menneisyyttä on turha peilata'. Siskokin on jotenkin haluton. Lieneekö heillä huono omatunto, koska minusta tuli perheen 'musta lammas', he saivat akateemiset ammatit. Minä en ja siinäkin, jonka sain paloin loppuun.
Vastasin nyt jotain. En ehkä sellaista, mitä kaipasit. Tärkeintä olisi kuitenkin sinun tietää, että arvostan sitä, mitä minulle tuolla jossain kirjoitit.
tähän,että kyllä tuo on sitten kummallista että ihmetellään jos haudalla käy kynttilöitä laittamassa...:/ Minäkin käyn kerran viikossa haudalla sytyttämässä kynttilät,se kun tuo niin lämpimän tunteen niin haudalle kuin itsellekkin..
Kävin hautajaisten jälkeen useamminkin ja esim.sisareni mies jo vihjaili että olen jotenkin "pimahtanut" kun menen sinne niin usein..hänen sanoi ettei se kannata??!!!
Hei vastaan tässä molemmille -mobiili lle ja -kiitos sinulle
Olen myöskin ihminen, joka ihan mielellään (vaikka olisikin surullista) puhuu ja juttelee vaikeistakin asioista. Pääseekö sillä ns puusta pitkään mutta kuitenkin haluaisin, koska sittenhän ei enää puhuta ko hauras ollahan/tai voi kai ajatella että sitten ollaan niin vapaassa olotilassa, että kaikki onkin selvää ja kaikki ymmärrys yhteistä. mene tiedä.
..tuota lapsen kuolemaa, pitää todellakin voida ja saada surra, meille ihmisille luovat turvallisuutta säännölliset tavat jne, siitähän on myös kysymys kun teemme surressamme noita pikkuasioita, kuten käymme haudalla jne. ja sehän on todella OK. mutta - siinäpä se kun välttämättä emme olekaan asioista läheskään samaa mieltä vaikka olisimmekin samasta perheestä. Silloin onkin hyvä kun edes tuntemattomien kanssa voi jakaa elämäänsä ja asioitaan, ja voihan siinä tulla vaikka tutuksikin. Ja onhan niitä ryhmiä, mutta en todellakaan tiedä onko niitäkään joka lähtöön. Mun mielestä semmosia ryhmiä saisi olla . Vai mitä, missä vaiheessa muuten olet sen isäsi kuoleman käsittelyn kanssa?
terv. F.D.
Läheisen kuolema viiltää aina syvän haavan. Aika ja huolenpito parantavat haavan, mutta arpi jää.
Kuolemasta toipuminen vie aikaa...Meillä se toipuminen kuitenkin on jo alkanut ja tavallaan isän kuolema oli helpotus. Väsynyt ja sairas isä pääsi pois. Ikävuosia ei ollut kuin 68, ja vain pari vuotta ehti nauttia eläkkeestä.
Muistot ovat aina jäljellä, oli meillä kuitenkin ihana isä.