Kaikki tuntuu taas niin helvetilliseltä..
Olen vuoden kärsinyt jo syömishäiriöistä, unettomuudesta (3h yöunet ark.pv.), viiltelystä,
Olo on niinkuin unessa, erittäin epätodellinen ( voi kuulla mitä toiset puhuu muttei sitten muista niistä mitään jälkeenpäin, tai kuulee että jokku puhuu muttei tiedä mitä, niinkuin jos ne puhuu mulle.
Öisin kun menee nukkumaan tai nukkuu esim. sohvalla iltapäivällä, herää inhottavasti sellaisiin esim. kävelee liukkaalla ja kaatuu.. tuo kaatumis reaktio on yhtä iso mielessä, eli toistan saman siinä nukkues ja siihen herää aina, säikähtää ja pelottaa..
Tulevaisuus näyttää toivottomalta, paitsi jos pääsisin eri paikkakunnalle yhteen kouluun johon haen sitten se ehkä voisi jotenki jatkua..
Halu kuolla & halu elää = epätoivo
Käyn 2 kertaa psykiatrilla vkossa ja aloitin lääkkeiden käytön.. Tuntuu silti vain että olo pahenee tästä vielä, vaikka tuntuu että on jo niin pohjalla kuin voi olla =(
Olen vuoden kärsinyt jo syömishäiriöistä, unettomuudesta (3h yöunet ark.pv.), viiltelystä,
Olo on niinkuin unessa, erittäin epätodellinen ( voi kuulla mitä toiset puhuu muttei sitten muista niistä mitään jälkeenpäin, tai kuulee että jokku puhuu muttei tiedä mitä, niinkuin jos ne puhuu mulle.
Öisin kun menee nukkumaan tai nukkuu esim. sohvalla iltapäivällä, herää inhottavasti sellaisiin esim. kävelee liukkaalla ja kaatuu.. tuo kaatumis reaktio on yhtä iso mielessä, eli toistan saman siinä nukkues ja siihen herää aina, säikähtää ja pelottaa..
Tulevaisuus näyttää toivottomalta, paitsi jos pääsisin eri paikkakunnalle yhteen kouluun johon haen sitten se ehkä voisi jotenki jatkua..
Halu kuolla & halu elää = epätoivo
Käyn 2 kertaa psykiatrilla vkossa ja aloitin lääkkeiden käytön.. Tuntuu silti vain että olo pahenee tästä vielä, vaikka tuntuu että on jo niin pohjalla kuin voi olla =(
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja täytän 16 tulevana keväänä
luin viestisi. en voi sanoa, että tiedän tarkalleen, mutta ymmärrän. ymmärrän lähes liian hyvin.
olin 16-vuotias kun ehkä elämäni pahin jakso kärjistyi: sairastuin syömishäiriöön, laihduin, ei ollut enää fyysistä voimaa. henkisesti olin aivan rikki, eikä oloani parantanut kotona oleminen. koska olin totaalinen perfektionisti ja halusin menestyä kaikesta huolimatta koulussa, olin siis kotona ja ahersin... aina öisin kun porukka oli sammunut, ja hiljaisuus laskeutui suunnittelin lähteväni. juttelin yksikseni ja psyykkasin itseäni: en vain koskaan onnistunut. viiltelin itseäni vain saadakseni pahan olon pois. nyt hävettää omat käsivarret, joissa yhä koreilevat nuo kauniit arvet.
minä en missään vaiheessa mennyt puhumaan asiasta kenellekään. itse havahduin aina aika ajoin ja sain jonkin kontrollin, joka sekin sitten yhtäkkiä katosi jonnekin.
jouduin kuitenkin 17-vuotiaana koulupsykologin juttusille - hän toimi minulle ensisijaisesti kuraattorina, ja auttoi minut eroon perheestäni, samalla neuvoen minulle, mistä saisin asunnon etc.
hän neuvoi minua kyllä jatkamaan jossain terapiassa tai jotain, mutta uskoin kaiken muuttuvan hyväksi muuton jälkeen.
olin väärässä. elämä jatkui yhtenä helvettinä ja ongelmat paisuivat valtaviin mittoihin. en päässyt yli itsemurha-ajatuksista/-yrityksistä. kokeilin aineita, käytin tajuttomasti alkoholia... elämä meni vain yhä pohjemmalle, vaikka aina luuli, ettei alemmas voi enää mennä.
kaikki jatkui kunnes löysin miehen, elämäni rakkauden. ihmisen, joka on valmis uhraamaan henkensä minun vuokseni ja valmis tekemään kaikkensa, että minut saadaan kuntoon. olen nyt käynyt lääkärissä ja syön lääkkeitä =)))) jesh.
mutta asioistani en pääse puhumaan... vieläkään.
neuvoksi siis sinulle:
joko sinä selviät tai sitten et. toisaalta olet nuori ja uskon, että parin vuoden päästä saat elämästäsi jonkinlaisen otteen. ei kannata lopettaa yrittämästä, vaikka itse niin olenkin tehnyt. toivotan sulle paljon onnea ja jaksamisia.
noin kuukauden kuluessa. Sitä odotellessa vointi voi vaikka huonontua. Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille ja niitä voi vaihtaa. Mutta toivoa paremmasta elämästä ei kannata unohtaa.