En aloita viestiä kysymällä klassisesti "onko vaaka rehellinen"? Kysyn teiltä vaa'at ja vaakojen rakastetut, uskallatteko luottaa kumppaniinne 100%? Uskallatteko näyttää kurjimmatkin puolenne, syvimmät haavanne... Onko teidän kokemuksissani vaakojen rakastetut vaaka kaikonnut nähtyään kurjuutta sinussa?
Toki tämä kysymyksen asettelu on hiukka nurja ja vaatii hiukan johdantoa. Tässä teille kirjoittaa tyttö (tai nuori nainen) jonka henkinen ja fyysinenkin puoli on täynnä mitä rumempia arpia. On ollut vuosia, itseinhoon ja vihaan hukkuneita vuosia, vuosia joista ei kannata puhua edes enää kovin paljon (sen kaiken olen eräälle vaakamiehelle kyllä tarjonnut, välillä raivoten, välillä vähän kauniimmin ja hiljaisesti).
Vaakamies on vaiennut välillä pitkiksikin ajoiksi, mutta aina palannut hiljaa koputtaen paiskaamani oveen. Noo, jotten anna liian idealistista kuvaa, on hän sitä ovea pari kertaa potkinutkin. Mutta yleensä minä olen ollut se, joka on paiskannut oven voimalla kiinni. Eihän kukaan itseään alitajuisesti vihaava halua, että joku rakastaisi... siinähän joutuu kääntämään takkinsa, ehkä sen oikean puolen sittenkin näkyviin.
Joopa joo, nämä on tällaista yöllistä avoimuutta. Oon huomannut, että öisin pitäisi nukkua rakkaansa kainalossa, eikä alkaa tonkia menneisyyttään. Mutta ehkä näitä öitä välillä tarvitaan, että voi tarkastaa suuntaa.
Ottakaapa vaa'at kantaa, jos huvittaa, miten hyvin kestätte tuskaa, vai haetteko peräti tuskaa toisessa ihmisessä? Vai onko teitäkin monta kastia, niin kuin meitä leijonia? Meneviä nautiskelijoita, pulleita egoja... Minä oon löytänyt leijonista sellaisen piirin... joka koostuu haavoitetuista kissaeläimistä. Ne voivat olla vaarallisia. Mutta jos jaksaa istua etäällä, katsella vain vähän, välillä muistuttaa siitä että "täällä mä istun ja katson... turkkisi kiiltää hienosti auringossa". Eikä ole huomaavinaankaan repaleista korvaa tai tassun ontumista.
Minä koen nyt, että oon löytänyt tuollaisen vaa'an. En vanno... voin erehtyäkin. Mutta itse asiassa sillä ei oo niin paljon väliä, koska oon huomannut, että voin juosta itse savannilla, loikoilla auringossa vain yksinäisyydestäni nauttien... No, on sillä väliä. Kuka haluais menettää aarteen sen löydettyään? Sitä pohtii vain, ymmärsikö sen aarteen liian myöhään. Menikö piirun verran liian pitemmälle karjumisineen,kipuinee...
Tällaista yön...
Toki tämä kysymyksen asettelu on hiukka nurja ja vaatii hiukan johdantoa. Tässä teille kirjoittaa tyttö (tai nuori nainen) jonka henkinen ja fyysinenkin puoli on täynnä mitä rumempia arpia. On ollut vuosia, itseinhoon ja vihaan hukkuneita vuosia, vuosia joista ei kannata puhua edes enää kovin paljon (sen kaiken olen eräälle vaakamiehelle kyllä tarjonnut, välillä raivoten, välillä vähän kauniimmin ja hiljaisesti).
Vaakamies on vaiennut välillä pitkiksikin ajoiksi, mutta aina palannut hiljaa koputtaen paiskaamani oveen. Noo, jotten anna liian idealistista kuvaa, on hän sitä ovea pari kertaa potkinutkin. Mutta yleensä minä olen ollut se, joka on paiskannut oven voimalla kiinni. Eihän kukaan itseään alitajuisesti vihaava halua, että joku rakastaisi... siinähän joutuu kääntämään takkinsa, ehkä sen oikean puolen sittenkin näkyviin.
Joopa joo, nämä on tällaista yöllistä avoimuutta. Oon huomannut, että öisin pitäisi nukkua rakkaansa kainalossa, eikä alkaa tonkia menneisyyttään. Mutta ehkä näitä öitä välillä tarvitaan, että voi tarkastaa suuntaa.
Ottakaapa vaa'at kantaa, jos huvittaa, miten hyvin kestätte tuskaa, vai haetteko peräti tuskaa toisessa ihmisessä? Vai onko teitäkin monta kastia, niin kuin meitä leijonia? Meneviä nautiskelijoita, pulleita egoja... Minä oon löytänyt leijonista sellaisen piirin... joka koostuu haavoitetuista kissaeläimistä. Ne voivat olla vaarallisia. Mutta jos jaksaa istua etäällä, katsella vain vähän, välillä muistuttaa siitä että "täällä mä istun ja katson... turkkisi kiiltää hienosti auringossa". Eikä ole huomaavinaankaan repaleista korvaa tai tassun ontumista.
Minä koen nyt, että oon löytänyt tuollaisen vaa'an. En vanno... voin erehtyäkin. Mutta itse asiassa sillä ei oo niin paljon väliä, koska oon huomannut, että voin juosta itse savannilla, loikoilla auringossa vain yksinäisyydestäni nauttien... No, on sillä väliä. Kuka haluais menettää aarteen sen löydettyään? Sitä pohtii vain, ymmärsikö sen aarteen liian myöhään. Menikö piirun verran liian pitemmälle karjumisineen,kipuinee...
Tällaista yön...
Vastaukset 36
Vanhimmat
Jos vaakamiehesi on vähänkään, kuin minä, niin ei huolta. Pidän naisesta jossa on särmää. Oli se sitten ulkoinen pieni "vika".. hammas vähän ristissä, vahva leuka, korkea otsa.. mikä milloinkin, sellainen pienikin yksityiskohta saa minut ihastumaan. En ole yhtään kiinnostunut mistään missityypeistä, minusta joku janina frostel-tyyppinen on kokonaan ulkona ihailemastani naisesta. Tai jos sisällä on särö, niin samalla tavalla, rakastun sellaiseen "vikaan".. en säälistä, vaan jokin minussa vain pitää sellaisesta. En siksi, että tuntisin ääretöntä hoivaviettiä, vaan enemmänkin tunnen tasa-arvoa. En itsekään ole täydellinen, miksi odottaisin tai vaatisin sitä joltakin muulta. Luotankin enemmän vastoinkäymisiä kohdanneisiin naisiin, sillä heidän elämänkatsomuksensa on kypsempi. Sellainen ei ole enää hörhö harakka, vaan suhtautuu elämäänsä ja toisiin vakavasti.. jos uskaltaa. Tottakai kainalon antaminen ja sen vastaanottaminen saa minut tuntemaan itseni mieheksi. Kun sellainen vähän "tassuaan ontuva" nainen heittäytyy tunteissaan täydesti syliini, silloin vasta tunnen olevani kokonainen. Mies rakentaa ympärille turvaksi muurit ja talon, nainen antaa sille kaikelle sisällön.
"Vaakamieheltä", oh well... No ei vainenkaan, kiitos kommentista, muilta ei ole vielä tullutkaan.
Esitän kyllä asiani usein monimutkaisesti ja vaikeasti, ja onhan se varmaan kiinnostavampaa pohtia esim. sitä millainen vaakamies on sängyssä... kuin jotain naivia tuskaa. *anteeksi ironia, kohdistan sen kärjen itseeni;)*
Kirjoitit:
"en säälistä, vaan jokin minussa vain pitää sellaisesta. En siksi, että tuntisin ääretöntä hoivaviettiä, vaan enemmänkin tunnen tasa-arvoa. En itsekään ole täydellinen, miksi odottaisin tai vaatisin sitä joltakin muulta."
Pidin tuosta... Sääli on itselleni tunteena ollut aina kompastus... Myönnän, että oon julmasti leikkinyt joidenkin miesten tunteilla, silloin kun oon huomannut, että pintani on heille kaikista tärkein. Joku on joskus jopa kehottanut mua vaikenemaan vaikeista aiheista ja nauttimaan vain: elämä on nautintoa. Joskus yritin,mutta eihän siitä tällaisella luonteella tullut mitään.
Nyt kun oon alkanut uskaltaa katsoa syvälle sisimpääni ja kohtaamaan pelkojani (ne ei olekaan vähäiset... usein öisin herään paniikin tunteeseen, jota tosin oon oppinut kontrolloimaan). Esim. jos on kokenut väkivaltaa.. luulen, ettei ne haavat koskaan täysin parane. Joku tietty sana vaikka tällä palstalla saattaa herättää mielikuvan, että nyt tulee isku ja lujaa. Kai se on naiviutta ja herkkyyttä... mitä lie.
En enää kuitenkaan tahdo leikkiä sydämillä. Oon tehnyt viime päivinä rohkeita loikkauksia. Oon kääntänyt sydämeni ylösalaisin ja kopistellut sen sisällön erään vaakamiehen eteen. Hän on hiukan lämpimästi hyrränyt, mutta koska välimatka erottaa meidät tällä hetkellä tyystin toisistamme... vapisten mietin mitä tulikaan tehtyä. On todella piinaavaa kun ei näe toisen eleitä ja reaktioita. Vaikka saisi kauniit sanat, mistä tiedän millainen ilme tai ele on niiden sanojen takana.
Pelko kuristaa, mutta toisaalta antautuminen vapauttaa. Rakkaus on todellista antautumista, ehdoitta... ja luottamusta. Sääliä se ei oo. Toisaalta en pelkää omaa antautumistani. Pelkään vain sitä, oonko nyt rakentanut "leijonan idealismille" (satulinnoja en kaipaa, en edes usko niihin) siinä suhteessa, että kuvittelen kyseisen vaakamiehen päähän ja sydämeen niitä asioita joita TOIVON.
Kaikesta huolimatta, tunnen itseni ehjäksi... tyyliin "ota minut jos tahdot... mutta jos et tahdo, minä hymyilen sulle ystävällisesti ja jatkan matkaan ehjin sydämin".
"En ole yhtään kiinnostunut mistään missityypeistä, minusta joku janina frostel-tyyppinen on kokonaan ulkona ihailemastani naisesta."
Ai niinkö, vaakamies, mutta ettekö te juuri ole niitä, joita kaunis pinta ja muoto vetää puoleensa;)
Ei siinä mitään, joku frostel-tyyppinen nainen voi olla yhtä syvällinen ja "kypsä" kuin joku vähemmillä ulkoisilla "ansioilla" varustettu... Että ei mulla ollu niinku tarkoitus kateellisena vonkua kauniita naisia vastaan... kukapa ei mielellään katselisi nättiä naamaa.
Se, onko se kuori sitten tärkeämpi kuin sisin... on kai ihan eri juttu. Jos jollekin riittää kaunis kuori tyhjällä sisuksella, kaikessa rauhassa. Jos toinen näkee ensin kauniin sisuksen ja sen myötä pinnankin maailman kauneimpana (tai itselleen suloisempana, mitä kuvitella voi), onnittelut.
kuulostat symppikseltä tyypiltä ja samalla ylpeeltä.. ainakin tämä vaaka (nouseva leijona) kunnioittaa kaltaisiasi.
kaikilla meillä on jotakin.. repaleinen korva.. ei se pilaa sitä kokonaisuutta.. vaan se saa kiiltävän turkin näyttämään vielä kauniimmalta.
kaikkea hyvää elämääsi. :-)
Kiva saada palautetta ja vielä tuollaista:)
On hyvin vaikea pukea sanoiksi sitä miksi jokin pieni vika voi olla todella viehättävä. Kun se samanlainen pieni vika jollakin toisella voi olla jopa ruma. Se on enemmänkin kokonaisuus, johon "istuu" pieni lommo todella ihastuttavasti.
Olen aikaisemmin verrannut sielunpuolikkaita kahtia revityksi paperiarkiksi. Kun oikeat kohtaavat, niin jokainen rösö tapaa vastaavuuden toisessa pinnassa. Kun kerroit omista kivuistasi, joita tavallaan olet hävennyt.. piilottanutkin. Olet silloin yrittänyt taittaa piiloon sen pahasti repaleisen kohdan siitä paperista, silloinhan yhdistyspintaan sen oikean kanssa jäisi reikä! Eli hänen sisimmässään on paikka sinun kivuillesi, hänen sielunpuolikkaansa on rakennettu sinua varten, sinun repaleiselle kohdallesikin. Aivan samalla tavalla sinussa on "kolo" hänen kipujaan varten. Ehkä tuo selittää paremmin senkin, että jonkun kasvoissa, olemuksessa, vartalossa tai vaikkapa sisimmässä oleva "virhe", ei olekaan mikään virhe, vaan se kuuluu sinne. Eli ei toisen ihmisen ymmärrystä pidä aliarvioida tai luulla, että se välttämättä olis jotakin sääliä tai hoivaamisviettiä. Se on vain tunnetila, joka kuuluu juuri sellaisena siellä toisen sisällä ollakin.
Tekstejäsi on ollu kiintoisaa lukea. Tuntuu, että oivallat ja näet laajan perspektiivin.
Sokea pisteeni, akilleen kantapääni... tietyt asiat, joita en ymmärrä... liittyvät tuohon auttamiseen. Juu, mietin sitä, onko mulla itselläni "auttaja-syndrooma" (ja siksi epäilen siitä kaikkia).. mutta se polku ei johda mihinkään. Oon niin monta "avun tarvitsijaa" jättänyt tieni varrelle yksin kärsimään.
Mä en vain näe sitä, missä menee raja... missä menee ns. rakkauden ja hyvän tahdon raja. Ne ovat niin limittäin, osittain päällekkäin.. rakkauteen liittyy aina kai hyvä tahto, mutta hyvään tahtoon ei. En erota niitä ja siksi kärsin. Ja siksi mun ehkä kannattaa kulkea tieni yksin. Ei se ole pelottavaa, on huikeaa tuntea oma voimansa, että jaksaa... ja on ihanata omistaa muutamat hyvät ystävät, jotka ovat pitkän ajan ja matkan aikana todistaneet, että pysyvät tilanteessa kuin tilanteessa.
Syvemmästä rakkaudesta yms. viis, ainakin juuri nyt. Ehkä mä löydän jostain nahkurin, joka saa 'akilleeni' peitettyä, ehkä en... nautin kaikesta hyvästä siihen saakka.
"rakkauteen liittyy aina kai hyvä tahto, mutta hyvään tahtoon ei."
Niinpä tarkoitin, että hyvään tahtoon ei välttämättä liity syvempää tunnetta, sitä ns. rakkautta... Ja että saattaa erehtyä itse olemaan niin sokea, että kuvittelee jonkun nykyaikaisen 'Don Quijoten' tai muuten vaan taivaanrannanmaalarin rakastuneen itseensä... kun hän ehkä kenties on tehnyt koko ajan vain pyhää tehtäväänsä tässä maailmassa, lastoittanut siipirikkoja lintuja...
En ole ivallinen :) Oon hiukan surullinen. Mutta vain hiukan. Kuten Nimetön kirjoitti, elämä on liian lyhyt murehtimiselle. Ja lukemattomista pienistä elämän asioista löytää yllättäviä auringonpilkkuja, kun vain osaa oikein katsoa.
Puh ja pah sun kanssas..
Kuuleppas nyt tyttö hyvä, kyllä sen erottaa milloin on kyse lähimmäisen rakkaudesta ja milloin taas siitä oikeasta rakkaudesta. Suudelmista, sylistä, silmistä, läheisyyden tunteesta. Aivan samalla tavalla kuin itse tunnet voimakkaasti noita tuntemuksia rakkaasi lähellä, niin samalla tavalla ne tunteet tuntuvat ja näkyvät miehessäkin. Yksinkö vain sen takia, että pelottaa, kun samaan aikaan sinusta tuntuu, että elämästä pitää osata nauttia... Mikä olisikaan parempi paikka, kuin rakastamansa miehen syli, siihen nauttimiseen????? On se nyt huomattavasti parempi paikka vaikka ei kestäisikään, kuin jotkut "välipalat"! Silloin ainakin tiedät mitä se voisi parhaimmillaan olla, osaatpa taas paremmin etsiä ja valita seuraavan vielä paremman ja opit näkemään.. ne tunteet toiseltakin. Katsos oppia ikä kaikki : )
Älä kulje pelko persuksissa! Kyllä sinä osaat nähdä, koska minäkin olen sen oppinut näkemään ja tuntemaan. Ja se on paljon se!
ja tyhmyys täällä, hei.
Jos se kaivattu syli on vaikka kuussa, ei paljon auta, ei edes mielikuvitus vaikka kuinka olisi hyvä, pitemmän päälle. Kuka puhui "välipaloista", en ainakaan minä...
On ehkä aika poistua näiltä saiteilta -huokaus- siis kirjoittamasta. Kiitti kommenteistas 'Vaakamieheltä'. Yritän ottaa oppia.
Muuten, minä en pelkää...
Miksi ihmisellä olisi vain 'sielunpuolikas', eikö kokonainen sielu kelpaa? Näillä sivuilla puhutaan paljon siitä, millainen 'ihanteellisen' puolison (- 'puoliskon') tulisi olla. Miksi korostaa ihmisen repaleista sielua, kun 'ehjä' sielukin on mahdollinen? Mielessä muodostetaan ihannekuva, joka harvoin vastaa todellisuutta. Kun se 'oikea' sitten onkin lihaa ja verta oleva ihminen - ei mielessä oleva haavekuva (esim. 'kumpa tapaisin kalat-naisen niin kaikki olisi täydellistä', koska hän täyttäisi sieluni vajavaisuudet'), ongelmat alkavat. Itse olen jo aikaa sitten 'hylännyt' horoskooppeihin perustuvan 'valinnan'. Minulle oikea ihminen on luotettava, kiltti ja huumorintajuinen. Tällaisia piirteitä voi olla kaiken merkkisisä ihmisissä. Nuo ominaisuudet (ehkä huumorintajua lukuunotamatta) kehittyvät (toivottavasti) ihmisellä elämänkokemuksen myötä - eivät ne ole luonteenpiirteitä.
Niin eihän se kysy horoskooppimerkkiä... rakkaus.. tai alkuihastus, missä menee jalat alta.. ehkä joskus jälkeenpäin tulee puheeksi koko horoskooppi.
Ei tietystikään tarvitse olla repaleinen sielunpuolikas. Jos sinulla on kaikki hyvin, ei mitää erityistä.. kaikki tasaisen.. harmaata.. sielun reuna, kuin leikattu, niin mitä sitten. Siihen varmaankin sopii hyvin toinen samanlainen. Repaleista ei siihen kannata edes yrittää, sillä elämänkokemus ei siinä tapauksessa edes riitä ottamaan vastaan mitään repaleisia sielunpuolikkaita. Jonka kuitenkin uskon olevan niin.. on kokemusta kuitenkin sellaisesta, missä kaksi ihmistä voi yhdessä olla todellakin paljon enemmän, kuin erikseen. Nimetön Nainen sanoi minusta sen lyhyesti ja kauniisti: "Kaksi luonnetta, yksi mieli."
Sanavalinnallasi kyllä osoitat, että määrittelet ihmisen hyvin subjektiivisesti, vain omista lähtökohdistasi: "tasaisen...harmaata". 'Ehjän' ihmisen elämä voi olla tasaisen harmaata - mutta useinkaan se ei ole; ehjä ihminen kykene laittamaan energiansa moneen asiaan - ja mitä tulee ihmissuhteisiin - hän kykenee laittamaan itsensä likoon, koska energia ei kulu pelkästään haavojen nuolemiseen ja toisilta myötätunnon anelemiseen. Ei ihmisen tarvitse olla 'repaleinen' ollakseen ihminen.
Osoita mulle "ehjä", löydän takuulla sieltä särön
: )
Mitä tulee "haavojen nuolemiseen", herranen aika: elämähän voi olla joskus sitä, vaikka kuin olisi ehjä, ehjä, ehjä... Mä ainakin koen olevani ehjä kaikkine haavoineni, aina en ole kokenut mutta nyt.
Kukaan ei kykene puhtaaseen objektiivisuuteen, et sinäkään : ) mutta et ole niin kyllä väittänytkään. Määrittelet "ehjän" omista näkökulmistasi... sellaiseksi jonka energia riittää, eikä kulu niihin haavoihin ...
Vanhuksista... kultaisimmat heistä ovat niitä, joilla on takanaan hyvin paljon raskaita kokemuksia... ovat usein jalostuneet "tulessa"...
Juuri tuota tarkoitinkin, 'jalostumista'. Se vain on harvinaista. Joku runoilija on sanonut, että 'kaikki hyvyys katoo meistä'; se on valitettavan usein totta. Moni ihminen on nuorena vastaanottavainen ja joustava. Vanhemmiten kiukkuinen. Vaadimme usein (vanhemmiten), että muiden on ymmärrettävä meitä (se näkyy näilläkin saiteilla) - asia on aivan päinvastoin.
Se ei varmasti pidä paikkaansa, että ihminen on nuorena vastaanottavainen. Lähes jokainen kyseenalaistaa vanhemmilta ihmisiltä saamansa neuvot tai elämänohjeet. Lähes jokaiselle on oppimiseen paras tie se oma kantapää! Mikä toisaalta on hyväkin, sillä siten kehitys kehittyy, asiat muuttuvat. Vanhemmuuteen karttuu silti ymmärrystä, luonne tasoittuu ja kiukuttelukin jää vähemmälle. On opittu itselle sopivat "säännöt", joita toki yrittää nuoremmillekin neuvoa. Mutta pakonomainen tarve taivuttaa muut omiin mielipiteisiinsä jää pois, kuten sinultakin ehkä joskus : )
Mielipide on aina vain mielipide. Koet mielipiteen ilmaisun propagandana, eli että sinuun yritetään vaikutaa 'pakonomaisesti' - syytät omasta herkkänahkaisuudestasi ihmisiä, jotka kertovat vain oman mielipiteensä.
Pakonomaisuudesta tulee mielee pakonomainen tarve olla netissä, l. nettiriippuvuus.
Samaa mieltä, mä lähdin jo nuorena maailmalle ja opiskelin siellä. En olis pystyny tekeen sitä enää näin 'vanhana' Muutenkin kun katsoo mitä esim kirjailijat ja taiteilijat on saanu aikaan niin kyl siinä näkyy tietty luovuus ajottuvan alta kolmenkympin, moni ei sit sen jälkeen oo saanukaan mitään aikaseks. Et ei se ihminen välttämättä vanhuuttaan viisastu...
Olen lukenut tätä palstaa, mutta en kirjoitellut yhtäkään kommenttia, eli en ole tuo Ansku tai kukaan muukaan täällä
uutta ja parempaa. Ei ole puute tulijoista, mutta todellisessa rakkaudessa koen tulevani itsestään selvyydeksi, enkä osaa olla sellainen edes itselleni, niin miten toiselle? Oma rakkauteni on ilmeisesti liian tulista.
Suurin osa taiteilijoista ja kirjailijoista, jotka eivät ole esim. juoneet itseään hengiltä kolmeenkymppiin mennessä, jatkavat kyllä täysipainoisin tuloksin ja täysin luovina tuon rajan jälkeenkin.
Monille tuo aika ennen kolmeakymppiä edustaa vasta kokeilujen aikaa.
Teitä kärttyisiä naisia tuntuu näillä sivuilla piisaavan.. Tunnut naiselta, joka joko et oikeasti ymmärrä mitään tai olet vain pelkästään riidanhaluinen.. ja itsepäinen. Siksi sananvaihto kanssasi on ajan haaskausta. Voin minä sinua härnätäkin jos sulla on tarvetta purkaa pahaa oloasi, mutta itselläni ei nyt ole sellaiseen tarvetta. Fiilikset olis nyt sellaiset, etten viittis riidellä : )
Toisaalta olen ajatellut lopettaakin tänne kirjoittelun juuri pahansuopaisten kirjoitusten vuoksi. Olen muutaman kerran yrittänyt haastaa joitakin hyvään kirjoitteluun.. "kaksintaisteluun" kauniissa sanoissa, mutta eipä siitä näy tulevan mitään. Teillä monella näkyy olevan niin paljon helpompaa sanoa pahasti, kuin hyvästi : ) En usko, että sinäkään teet siinä poikkeusta, joten tännepäs jäät kiukkuamaan.
Ei ole täälläkään puutetta tulijoista, mutta sinnikkäästi odottelen sitä oikeaa. En myöskään haluaisi tuntea tulevani itsestäänselvyydeksi kenellekään, tunnen olevani sen verran erityinen. Naisella tulisuus on minusta hyväksi, en enää haluaisikaan tasapaksua suhdetta. Tulisuutta sanoissa.. niin ilkeissä, kuin ehdottomasti hyvissäkin, niin minulta, kuin häneltäkin. Tasapainossa, tasa-arvoisina, silloin kumpikaan ei ole itsestäänselvyys.
Haluan sanoa, että en ole riidanhaluinen, kärttyisä nainen. Olen ihminen, jolla on mielipide. En tiedä, mistä lähtee kokemuksesi, että joku ihminen ylipäänsä on riidanhaluinen. Ehkä emme puhu edes samasta asiasta. Ymmärrän kantasi esim. nuoruuden suhteen. Itse olen asunut vuosia ulkomailla. Se on muovannut minusta ihmisen joka olen. Elämä ei ole jokin tietty järjestys kokemuksia. Elämä on elettävä sellaisena kuin se on. Olen itse kiitollinen, että olen saanut elää ainutlaatuisen nuoruuden.
..että olisit riidanhaluinen itsepäinen jankuttaja, mutta ehkäpä se onkin vain sitä, etteivät kemiamme kohtaa. On kuin yrittäisi kaataa vettä palavan mangnesiumjauhon päälle.. liekit vain yltyvät kiukkuisesti räsähdellen... puolin ja toisin. Ajatusmaailmamme eivät vain kohtaa, mutta voimme silti kunnioittaa toistemme erilaisuutta vaikenemalla viisaasti : )
Olen samaa mieltä kanssasi. En itsekään välillä ymmärrä tätä netissä 'riitelyä'; se sattaa yhtenä hetkenä tuntua tärkeältä; seuraavassa hetkessä jo miettii, miksi ylipäänsä kirjoitti jotain. Koko fiilis katoaa. Kysehän on 'riidasta' henkilöiden välillä, jotka eivät ole oikeasti olemassa toisilleen, jos näin voi sanoa. Kyse on kuitenkin silti myös, kuten sanot, henkilökemiasta (- ja näkökulmaerosta). En ole riitaisalla päällä nyt, joten sanon vielä lopuksi, että jos tapaisin Sinut nyt jossain, todennäköisesti pitäisin Sinusta.
..parempi puoli.. ilman sanoilla kalistelua. Jopa Sinät isoilla ässillä!!!
Tässähän oppii pikkuhiljaa toisenkin tavan lauhduttaa riidanhaluisia.. kiukkupusseja.. huomaa, ettei tarvitse itse suuttua. Voi kiusoitellen ja itsekseen hymyillen seurata toisen jalanpolkemista ja korvista kohoavaa savua. Kyllähän minä sen osaankin tehdä lähellä katsekontaktissa, olen aina osannut.. mutta kirjoittamalla, näkemättä toisen silmiä, se on ollut paljon vaikeampaa.
Minusta on helppo pitää, jopa omat lapsenikin pitävät ; )
Pakko heittää tähän vielä yksi kommentti lisää (vaikka lupauduin jo vaikenemaan iäksi...), kun otat esiin tuo riitapukarin lauhduttamisen.
Oman kokemukseni mukaan vaa'at (kokemuksia ainoastan ystävinä) tuovat mielusti esiin itsestään ominaisuutensa riidan välttäjinä ja sovittelijoina. Usein tämä ei kuitenkaan ole mitään muuta, kuin vaa'an omaa sisäänpäinkääntynyttä tarvetta sovitella omaa sisäistä vaakaansa, josta pirukaan ei ota selvää... Toisen osapuolen kanalta täysin yhdentekevää 'toimintaa', joka vielä usein äsyttää, koska monet ihmiset väittelevät (vaaka sanoisi: riitelevät) ihan ilokeeen.
Sinulla tämä vaa'an sovittelijan ominaisuus on jalostunut positiiviseksi piirteeksi; olet aidosti riidan sovitteleva osapuoli.
Tuo olikin hyvä pinna minun muuten niin onnettomaan meriittilistaani, joka on joiltakin osin niin hävettävä, että sitä uskaltaa katsoa vain kuutamonvalossa ja silloinkin vasta kun kuu on jo kutistunut pienenpieneksi sirpiksi.
"Tällä mie pärjäänkin jo pualvuotta!"
Ro
ja kerron salaisuuden. en luota edes omaan äitiini ja minuun ei voi luottaa. pidän salaisuudet enkä jätä pulaan, mutta mihin ei voi luottaa on se että tuntis mut. kerron vain sen minkä haluan muiden tietävän en mitään ylimääräistä tai pahaa. arvet ovat piilossa turha niillä on ylpeillä.
luottamustani ei ole vielä petetty kummoisesti kuitenkaan osa luottaa toiseen ihmiseen, koska en tiedä mikä ahneus heihin saattaa iskeä. varaudun aina pahimpaan.
t. nuori vaaka naine
Luotan vain kahteen, ehkä kolmeen ihmiseen maailmassa. Minuun voi luottaa vain nämä ihmiset.
En siltikään käytä tietojani pahaan tai muiden satuttamiseen, vaan elämässä etenemiseen.
Kukaan ei tunne minua, ja näin tahdon asian olevan.
Olen ollut edellisessä elämässä 'spook'.
vaakamiehet ei ajattelekko itseään, paitsi sellainen yksilö joka on löytänyt sen seesteisen tasapainon elämään, silloin on todella kultanen ja rakastettava,nämä muut yksilöt haluavat valloittaa niin monta naista kuin mahdollista testaavat näin omaa viehätysvoimaa ja niitä naisvalloituksia voi olla useita,joten ole tarkkana....
tuollaisia on kiva lukea ...
Varoittelijalle myös kiitokset ;) Minä en pelkää, ymmärrätkö: käteni paloi jo. Paloi kerran, paloi toisenkin... siihen ei enää satu.
Tai niin minä ainakin kuvittelen ;) -kuvitelmissani hullu, mutta jalkani pidän tiukasti maassa ja salaisuuteni: LUOTAN itseeni. Jos joku pettää, se on hänen tiensä, ei minun.
Pakko vastata, edellinen oli niin totta, luottaa ei voi kuin itseensä. Luottaminen on NIMENOMAAN omaan itseen luottamista. Minä en voi mennä kenenkään toisen elämää elämään ja sitä "luotettavammaksi" tekemään. Näin sen olen "vaakanaisena" --kantapään kautta---oppinut. Ja onneksi luottamus on paranemaan päin tämän oivalluksen jälkeen, ...vihdoinkin!! (pitkä oli oppitie vaa-alle!)
Heippa sinulle ihminen;).
Itse olen 100% rehellisyydellä varustettu vaakanainen, että joskus itseänikin hirvittää.
En ole vain rehellinen vaav helvetin rehellisen suorasukainen.Huh-huh. Sen olen huomannut elämää taaksepäin katsellessa, että moni on jäänyt haavojaan nuolemaan mutta moni on lähtenyt leikkiin mukaan;)siis vaaka-leikkiin, joka on rehellisen oikeudenmukaista...
Olen vaakamies, ja "hilpi":n kirjoitus voisi olla omani :) eli "liiankin" rehellinen..