Elin aika vauhdikkaan nuoruuden, jälkeenpäin ajateltuna aivan vääränlaisen. Olin väärässä seurassa, väärissä paikoissa ja usein väärään aikaan.
Nyt kuitenkin olen noi "teinipölyt" karistanut ja jättänyt huonot tavat taakse, alkanut vähän aikuistua (tai näin näkisin sen itse). Ei ole kuitenkaan ihan helppo homma.
Tuntuu että ne nuoruusvuodet on tehnyt musta sellasen ihmisen (aikuisen?) mistä en oikein pidä. Nuorempana moni ihminen on pettänyt ja loukannut, ja nyt huomaan että vaikka olen ne ihmiset saanut elämästäni pois niin en halua uusia tilalle (pelkään kai että heidän kanssaan käy samoin). Alan erakoitua koko ajan enemmän, melkein ainoa ihminen kenen kanssa olen vuorovaikutuksessa on miesystäväni.
Oon jotenkin peloissani, tällainen ihminenkö musta nyt sitten tuli? Onko kellään muulla sellainen olo ns. aikuisuuden kynnyksellä, että yhtäkkiä ei enää pidäkään itsestään? Tähän asti elämääni olen ollut suhtkoht tyytyväinen itseeni (en tarkoita nyt fyysisesti, vaikka olen ollut kyllä siihenkin aina tyyt.) mutta nyt en enää olekaan. Olen muuttunut, ja syytän siitä tätä "aikuistumista".
Huh, olikohan sekavaa? Kommentoikaa jos ymmärsitte ollenkaan.
Nyt kuitenkin olen noi "teinipölyt" karistanut ja jättänyt huonot tavat taakse, alkanut vähän aikuistua (tai näin näkisin sen itse). Ei ole kuitenkaan ihan helppo homma.
Tuntuu että ne nuoruusvuodet on tehnyt musta sellasen ihmisen (aikuisen?) mistä en oikein pidä. Nuorempana moni ihminen on pettänyt ja loukannut, ja nyt huomaan että vaikka olen ne ihmiset saanut elämästäni pois niin en halua uusia tilalle (pelkään kai että heidän kanssaan käy samoin). Alan erakoitua koko ajan enemmän, melkein ainoa ihminen kenen kanssa olen vuorovaikutuksessa on miesystäväni.
Oon jotenkin peloissani, tällainen ihminenkö musta nyt sitten tuli? Onko kellään muulla sellainen olo ns. aikuisuuden kynnyksellä, että yhtäkkiä ei enää pidäkään itsestään? Tähän asti elämääni olen ollut suhtkoht tyytyväinen itseeni (en tarkoita nyt fyysisesti, vaikka olen ollut kyllä siihenkin aina tyyt.) mutta nyt en enää olekaan. Olen muuttunut, ja syytän siitä tätä "aikuistumista".
Huh, olikohan sekavaa? Kommentoikaa jos ymmärsitte ollenkaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
No, ymmärsin... ja en ymmärtänyt. Kyllä noita fiiliksiä ihmisille tulee persoonasta riippuen aika ajoin elämän varrella - ohi menevää kuitenkin. Naisilla, joka sinäkin olet, se on kovin, kovin yleistä =) - siis, että on tyytymätön itseensä.
"Tällainenko ihminen minusta nyt sitten tuli?"
-Elä oo huolissas: ihminen muuttuu koko ajan, koko elämänsä ajan ajatusmaailmaltaan. Arvot muuttuvat, ajatukset muuttuvat - se on sitä alituista kehittymistä (tai taantumista tapauksesta riippuen).
Erakoitua tuskin kuitenkaan kannattaa. Ei kun harrastamaan ja uusia frendejä löytämään!
Mun nuoruuteni taas oli hyvin rauhallinen. Kuri oli kova kotona, minnekään ei saanut mennä ennenku oli rippikoulu käyty, ja kunnolla sain vapauksia vasta 18-vuotiaana. Ennen lukiota en ollut juonut pullollistakaan siideriä, kaverini olivat näitä "luokan parhaimmasta päästä" näin koulutodistuksen perusteella siis. Kuitenkin, muutama ihminen pääsi loukkaamaan pahasti, johtuen varmaan siitä että oon ollut aina aika johdateltava ja epäitsenäinen persoona. Nyt, esimerkiksi koulua vaihtaessa, ei huvita tutustua muihin. Olen ihminen, jonka luo pitää ensin tulla juttelemaan. Sellainen, joka tekee niinkuin muutkin tai kuinka itseä kohdellaan.
Nyt, melkein 20-vuotiaana, en pidä itsestäni. Itseluottamus, ja -tunto, on nollassa. Hyviä ystäviä on 4-6, mutta en kerro heille enää oikeastaan mitään syvällisempää. En tiedä, onko kyse uskalluksesta vai jaksamisesta, mutta ei siitä tunnu olevan hyötyä.
Vain kahdelle ihmiselle voin avautua kunnolla. Toinen on siskoni ja toinen, kas kummaa, poikaystävä. Itse en syytä aikuistumista, vaan sitä, mitä niskaan syydetään kun aikuistuu. Verot, vuokrat, laskut, vastuut, kehitykset. Ei tätä jaksa!!
Varsin erikoisesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu!
Minkä ikäinen nainen olet, jos saa udella?