Mä kärsin pahasta itseinhosta ja ulkomuotoni masentaa. Myönnän että olen laiska, koska en saa aikaiseksi painonpudotusta terveellisillä keinoilla. Niinpä olen valinnut itselleni helpomman tien, syömisen vähentäminen. Kokonaan en ole lopettanut, enkä lopeta, mutta vähentänyt todella paljon. Pelottavaa tässä on se, että olo tuntuu niin hyvältä, kun on nälkä. Nautin siitä tunteesta, kun mahaa korventaa ja pystyn näkemään sieluni silmin, kuinka elimistö syö itseään. Vähän kyllä pelottaa, pysyykö tämä kurissa. Mittani tällä hetkellä 169/60
pysyykö kurissa?
n21
71104
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Täytyy alottaa terveellisemmästä.
Mulla on ihan samat tuntemukset. Nyt ei ruoka maistu enää ollenkaan, mutta pakotan itseni syömään jonkin verran päivässä. Oon kyllä ihan oikeasti ylipainoinen, että laihdutus on kyllä tarpeen, mutta onkohan tämä kuitenkaan se oikea tapa. Nuorena mulla on ollu anoreksian oireita ja sen jälkeen bed ja välillä lyhyitä syömättömyys kausia. Nyt tuntuu että kaikki mitä oon tulevaisuudelta suunnitellu kaatuu ja haluan ainakin olla hoikka jos en mitään muuta sitten olekaan. Aina kun oon ollu masentunu vähänkin oon lopettanu syömisen lähes tulkoon kokonaan tai kokonaan. Niin ja oon siis ihan aikuinen ihminen en mikään teini enää.
Nyt vielä kun itse tiedostat, että nautit liikaa nälän tunteesta, LOPETA HETI! Mun tyttö jäi eilen sairaalaan, elimistö kuivuu ja happanee jo! Kun pääsee tietyn rajan yli, ei todellakaan ole enää nälkä ja paino tippuu, vaikka vain makaa sairaalassa ja syö vähän. Todella vaarallista! Näin äidin näkökulmasta sanottuna: älä tee itsellesi karhun palvelusta! Nyt terveellistä pöperöä huuleen, monta pientä annosta päivässä. 169/60 on aivan sopiva,ihanteellinen pituus/paino suhde!
Lopeta syömättömyys, ennen kuin se on liian myöhäistä! Ihan oikeasti, ei leikin asia! Siinä nimittäin mieli järkkyy, sekä potilaan että omaisten, mutta ennenkaikkea potilaan.
Voisin huuttaa kaikilta katoilta: älkää laihduttako syömättä! Viikatemies saa silloin liian helposti potentiaalisia "asiakkaita"!
Olen ihan tasan samaa mieltä kuin äiti, joka sulle vastasi. Olet vielä siinä vaiheessa, että on helppo lopettaa. Usko, et halua sitä, mitä olisi edessä, jos jatkaisit. Olen itse nähnyt, siskoni kuoli syksyllä. Kehon tuho oli jo niin pitkällä, että yksi komplikaatio kaatoi koko systeemin, eikä sairaalankaan keinot enää auttaneet. Siskoni sairasti ainakin 15 vuotta (välillä "paranikin"). Lopettakaa siis ajoissa! Tiedän, ettei se jossain vaiheessa ole enää helppoa, joten mitä aiemmin tajuaa haluavansa muuttaa suunnan paremmaksi, sitä helpompaa se on. Tsemppiä sinulle ja kaikille muillekin.
miten pahoillani olen puolestasi!
On varmasti suuri suru menettää sisko!
Kun saisikin kaikki tätä sairautta sairastavat tajuamaan, että siitä on leikki kaukana!
Toivon sinulle voimia jaksaa surusi ylitse!
Niin, suru tuntuu loputtomalta, en oikein vieläkään käsitä tapahtunutta. Olimme siskoni kanssa hyvin läheisiä; sairaus tosin vei hänet jotenkin kauemmas... Vaikka surusta toipuminen tuntuu mahdottomalta, olen ajatellut, että ainakin yritän kertoa muille sairaille ja heidän läheisilleen sen mitä tiedän sairaudesta. Tieto ei tietysti yksin paranna, mutta haluan kuitenkin kertoa, että sairauteen ihan oikeasti kuolee ihmisiä!!! Jos se edes jonkun herättäisi, ajoissa. Loppuvaiheessa sairas on jo niin sekaisin, ettei todella ymmärrä olevansa sairas. Eikä kaikkia oteta pakkohoitoon ja aina voi sattua jotain yllättävää. Toivon teille kaikille, jotka kamppailette sairauden kanssa (sairaille ja läheisille) paljon paljon voimia. Toivon, että teidän kohdallanne kaikki menee hyvin!
Meillä myös on lapsilla todella läheiset välit.
Pojat ovatkin todella huolissaan siskon tilasta.
Ovat reippaita kun käyvät katsomassa, itku tulee kyllä sielläkin, mutta kotona suru ja hätä on vielä enemmän esillä.
Mutta kuten sanoit, anorektikko muuttuu myös persoonaltaan. Tyttäreni, tuo entinen puhelias papupata, hautautui mielellään omiin ajatuksiinsa ja kirjoituksiinsa yms. apatiaan.
Nyt mielestäni, onneksi, alkaa tulla sieltä jostain takaisin.
Viestisi herättää ainakin meidät läheiset. Sairastunutta taitaa olla vaikea herättää, kun mitkään puheet tai kuvat muista sairastuneista ei hätkähdytä.
Sinulle myös paljon voimia! Suru lievenee aikanaan ja muistot saavat kultaiset kehykset!