Ihan -60, ehkä jopa -70 luvulle asti oli käytäntö monissa sairaaloissa, että vanhemmat eivät saaneet käydä lapsiaan katsomassa. Joskus oli kysymyksessä vaikea ja lapselle tuskallinenkin sairaus tai leikkaus ja myös pitkäkin ero vanhemmista. Lasten osastoja ei ollut välttämättä erikseen eikä leikkiterapiasta ollut kuultu edes puhuttavan. Kipulääkitystä ei myöskään osattu antaa lapsille ja tiedän että oli vallalla jopa sellainen käsitys että lapset eivät oikeastaan tunne kipua samoin kuin aikuiset ja että sen vuoksi he eivät tarvitsekkaan kipulääkitystä suurempien lekkaustenkaan jälkeen. Nykyisin ovat onneksi nämä asiat, no jos ei hyvin, niin ainakin paljon paremmin.
Kuinka tällainen sitten vielä vaikuttaa aikuisiässä? Löytyisikö täältä joku jolla on kokemusta lapsuusaikaisesta sairaalassa olosta ja sen mahdollisista seurauksista aikuiselämään ja joka haluaisi kertoa? Olen yrittänyt myös löytää tutkimuksia tästä asiasta, mutta en ole varmaan hakenut oikeasta paikasta, kun en ole löytänyt. Kyselen tätä, kun haluaisin ymmärtää paremmin rakasta, läheistä ihmistä ja olen kiitollinen jos joku haluaisi kertoa.
Olitko lapsena sairaalassa?
19
1327
Vastaukset
- miesvieläkurja
olen samaa asiaa, mitä sairaalassa olo vaikutti, mutta en ole seurauksia osannut nimetä. Alle vuoden ikäisenä minut vietiin Lastenlinnaan ja olin siellä niin kauan etten äitiä enää tuntenut, kun tuli hakemaan. Matkaa kotiin oli niin paljon, etteivät käyneet kertaakaan katsomassa, niin on minulle kerrottu. Omat muistikuvat siitä ympäristöstä olivat olemassa, uskokaa, ainakin vuoden ajan: ei kipua, mutta valkoiset huoneet ja hälinää ja paljon kuljettamista paikasta toiseen. Olin kertonut niitä kotona. Henkinen kärsimys jäi kokonaan käsittelemättä.
- vio-letti
Jotenkin minulle tulee mieleen ne elämänkokemukset joita sotalapsena olleet kertovat. Hyvin varhaisia muistoja jotka ovat ja elävät ja ovat melkein elokuvamaisen selviä. Luulen että näistä lasten kokemuksista ei useilla sen aikaisilla vanhemmilla ollut minkäänlaisia valmiuksia keskustella eikä varsinkaan niiden tunnepitoista sisältöä lähestyä. Ehkä oli myös monilla vanhemmilla jollain lailla "huono omatunto" tai syyllisyydentunto asian johdosta.
Näin oli asianlaita minun "rakkaan ja läheisen ihmiseni" tapauksessa. Ammattiapua ei myöskään siihen aikaan edes kukaan ymmärtänyt pyytää eikä sitä kai olisi ollut antaakkaan. Nyt vuosikymmenien päästä ovat kaikki asiat koteloituneet ja kivettyneet sielunsisimpään ja vaikuttaisivat olevan todella työn takana jotta niitä voisi työstää. Tarvetta olisi kyllä.
Juu ja - kiitti vastauksestasi :)
- piikki-pelko
60-luvun alussa jouduin sairaalaan. Kaksi eri nestettä menivät sekaisin..ei onneksi päässä, lähinnä alapäässä.
Vanhemmat pääsivät katsomaan.
Kiva hoitsu antoi popot ja luvan kävellä, paha hoitsu otti popot pois ja laittoi nuorenmiehen kalterisänkyyn.
Selkäydinpunktio: siitä varmaan alkoivat ne kauheat vuodet. En muista ko. tilannetta, nimittäin piikin nähtyäni kirmaisin spurttiin ja minua jahdattiin pitkin sairaalaa. Keittiössä saivat kiinni. Saivatko kokeen tehtyä, en muista.
Johtuiko siitä, että kaikki "toimenpiteet" aiheuttivat kauhua?
Kansakoulussa kun ilmoitettiin että rokotellaan, oli taju mennä jo siinä vaiheessa. Kansakoulun hammaslääkärissä käydessä oli vaikea pysyä tajuissaan, ja jos tietoa etukäteen oli, oli myös vatsa sekaisin.
Keskikouluaikana tuli pyörryttyä lääkärin poratessa..siinä ihmeteltiin porukalla että mitäs nyt..kun siis tokenin.
Lukiossa rokotetta saadessa taisi enempi jännittää nätti terveydenhoitaja...jännitys oli kova ja vettä tarjottiin "pyörtyvälle."
Sitten tuli "rentouden" aikakausi: toimenpiteet toki jännittivät, mutteivat enää häirinneet elämää siinä määrin kuten aiemmin, eli ennen juttua ei ollut vatsa sekaisin, ainakaan viikkoa.
Kunnes...keski-iässä tuli sairaalareissu. Enää eivät piikitykset tuntuneet miltään..kunnes..selkäydinpunktio!!
Kovasti kyselin toimenpiteen tarpeellisuutta, joka olikin välttämätön. Hyvin kävi; pian minulle kiikutettiin kaksi 5 milligrammaista, ja se kamala ei tuntunut yhtään miltään, paitsi että tuli soiteltua tutuille ihan tuplana.
Tuon jälkeen jouduin vielä aikojen kuluessa "putkeen", joka oli taas uusi aika kamala ahdas kokemus.
Että kyllä niiden kanssa on pärjännyt, joskus vaan pelkkä odotus on tehnyt elämästä melkoista h............ä.
Että näin nyt.- vio-letti
Piikipelkoon on varmasti useimmilla syy lapsuudenkokemuksissa. Minulla oli myös itselläni ihan kauhea hammaslääkäripelko sen jälkeen kun nelivuotiaana vetivät hampaan pois ilman puudutusta. Jälkeenpäin olen sitten saanut kuulla että tämä hammaslääkäri tarvitsi puudutusaineet omaan tarpeeseensa, hän oli morfinisti. Jottajoo... Pääsin hammaslääkäripelostani vasta erityisen psykoterapian avulla, joten apua saa jos sattuu löytämään oikean ammatti-ihmisen mikä ei valitettavasti ole maailman helpoin juttu..
Olipa kuitenkin sinulla "onni onnettomuudessa" ettet vielä joutunut vanhemmistasi kokonaan eroon, niinkuin monasti oli käytäntö silloin. Mutta varmasti ovat nuo lapsuuden ajan kokemukset pääsyyllisiä siihen että sinulla on ollut jonkinlainen on/off-knappi. Taju pois vaan jos piikkejä on lähistöllä.. ;)
Toivotaan että pysyt ainakin sen verran terveenä ettet mokomia piinaajia kovin usein tarvi. :)
- animattiN
Lapsuuden aikaisista kivuista sairaalassa olo aikana juuri kyseisisnä vuosikymmeninä.
Ei puudutettu vaikka kymmeniä tikkejä laitettiin käteen eikä kukaan saanut tulla mukamas katsomaan sairaalaan kun oli hinkuyskää.
En vain muista mikä sairaala se oli hesassa olikohan se meilahti, mutta siellä ainakin oli lapsille askartelu huone missä vietimme pitkiäkin aikoja.
Niinkuin eräs jo sanoi että piikki kammo tuli niin on se minulla vieläkin.
Jos haluat auttaa ystävääsi sairaala pelosta ei siihen taida muu auttaa kuin juttelemalla hänen kanssaan ja ehkä lääkärin tai sairaanhoitajan kanssa.
Itse ainakin aina sanon lekurissa että minua pelottaa kamalasti kaikki piikitykset ynnä muut ja he ovat ottaneet sen hienosti vastaan ja huomioivat sen.- vio-letti
Monille varmasti jäi näistä "sen aikaisista" sairaalakammo ja piikkipelko lyhyenkin hoitoajan jälkeen. Minun läheiselläni ei ole sairaalakammoa eikä piikkipelkoa. Monien vuosien tuskalliset hoitomenetelmät ja monet, monet leikkaukset, ainoat mahdolliset hänen tapauksessaan, opettivat hänelle lapsena ettei hanttiinlaitto hoitotoimenpiteitä vastaan hyödytä yhtään. Ne kun olivat pakonsanelemat, silloin. Eipä silti, hyvää jälkeä tekivät taitavat kirurgit ja lääkärit ja siitä saa olla kiitollinen.
Mutta se, että äiti, joskus myös isä, "hylkäsi" - niin, lapsen mielestä he "hylkäsivät" - hänet yksin sinne sairaalaan on jättänyt syvät jäljet ja se on vaikeuttanyt ihmis-suhteita koko aikuisiän. Hän käsittelee lähestulkoon kaikkea elämässä vain järjellä. Kun hänen äitinsä kuoli, niin se oli suunnilleen yhtä rationaalinen asia hänelle, kuin maitokaupassa käynti. Kuitenkin hänellä oli ihan "hyvät" välit äitiinsä. Sama toistui kun hänen isänsä kuoli joitakin vuosia myöhemmin. Tyyliin, jaha, mitäs nyt tehdään, ensin tuo ja sitten tuo ja that's it.
Toisaalta hän pelkää lähes kauhunomaisesti sitä, että hänet jätetäisiin parisuhteessa. Vain ajatuskin tuo takaisin lapsuusmuistot. Kerta kerran jälkeen äiti jätti hänet sairaalaan, joskus hyvää tarkoittavien valheiden avittamana. "Äiti menee vain käymään vähän tuolla ja tulee kohta takaisin" - eikä sitten tullutkaan. Sellainen jättää syvät ja pysyvät jäljet. Ongelma on paljon laajempikin, mutta en halua enempää kirjoittaa siitä tänne.
Olen etsimällä etsinyt tutkimuksia siitä, josko joku olisi tutkinut, miten voisi saada apua tällaisien lapsuuden kokemuksien selvittämisiin. Ajattelin, että ehkä täällä sattumalta olisi joku, jolla on omia kokemuksia juuri siitä sairaalaan jättämisestä tai joku, joka ehkä sattuisi tietämään jonkun, joka on tutkinut asiaa. (tulipa monta jokua ja jonkua :)
Olisin todella kiitollinen kaikesta sellaisesta tiedosta. - Loistava.polku
vio-letti kirjoitti:
Monille varmasti jäi näistä "sen aikaisista" sairaalakammo ja piikkipelko lyhyenkin hoitoajan jälkeen. Minun läheiselläni ei ole sairaalakammoa eikä piikkipelkoa. Monien vuosien tuskalliset hoitomenetelmät ja monet, monet leikkaukset, ainoat mahdolliset hänen tapauksessaan, opettivat hänelle lapsena ettei hanttiinlaitto hoitotoimenpiteitä vastaan hyödytä yhtään. Ne kun olivat pakonsanelemat, silloin. Eipä silti, hyvää jälkeä tekivät taitavat kirurgit ja lääkärit ja siitä saa olla kiitollinen.
Mutta se, että äiti, joskus myös isä, "hylkäsi" - niin, lapsen mielestä he "hylkäsivät" - hänet yksin sinne sairaalaan on jättänyt syvät jäljet ja se on vaikeuttanyt ihmis-suhteita koko aikuisiän. Hän käsittelee lähestulkoon kaikkea elämässä vain järjellä. Kun hänen äitinsä kuoli, niin se oli suunnilleen yhtä rationaalinen asia hänelle, kuin maitokaupassa käynti. Kuitenkin hänellä oli ihan "hyvät" välit äitiinsä. Sama toistui kun hänen isänsä kuoli joitakin vuosia myöhemmin. Tyyliin, jaha, mitäs nyt tehdään, ensin tuo ja sitten tuo ja that's it.
Toisaalta hän pelkää lähes kauhunomaisesti sitä, että hänet jätetäisiin parisuhteessa. Vain ajatuskin tuo takaisin lapsuusmuistot. Kerta kerran jälkeen äiti jätti hänet sairaalaan, joskus hyvää tarkoittavien valheiden avittamana. "Äiti menee vain käymään vähän tuolla ja tulee kohta takaisin" - eikä sitten tullutkaan. Sellainen jättää syvät ja pysyvät jäljet. Ongelma on paljon laajempikin, mutta en halua enempää kirjoittaa siitä tänne.
Olen etsimällä etsinyt tutkimuksia siitä, josko joku olisi tutkinut, miten voisi saada apua tällaisien lapsuuden kokemuksien selvittämisiin. Ajattelin, että ehkä täällä sattumalta olisi joku, jolla on omia kokemuksia juuri siitä sairaalaan jättämisestä tai joku, joka ehkä sattuisi tietämään jonkun, joka on tutkinut asiaa. (tulipa monta jokua ja jonkua :)
Olisin todella kiitollinen kaikesta sellaisesta tiedosta.Tunnistin itseni, kun kirjoitit:
"Hän käsittelee lähestulkoon kaikkea elämässä vain järjellä. Kun hänen äitinsä kuoli, niin se oli suunnilleen yhtä rationaalinen asia hänelle, kuin maitokaupassa käynti. Kuitenkin hänellä oli ihan "hyvät" välit äitiinsä. Sama toistui kun hänen isänsä kuoli joitakin vuosia myöhemmin. Tyyliin, jaha, mitäs nyt tehdään, ensin tuo ja sitten tuo ja that's it.
Toisaalta hän pelkää lähes kauhunomaisesti sitä, että hänet jätetäisiin parisuhteessa. Vain ajatuskin tuo takaisin lapsuusmuistot."
Vietin lapsuudessani pitkiä aikoja Helsingin Allergiasairaalassa vaikean astman takia, johon siihen aikaan ei ollut juuri lääkkeitä. Koti oli ihan toisessa kaupungissa, samoin vanhemmat nuorempien sisarusten takia.
Mitään piikki-, toimenpide- tai sairaalakammoa ei jäänyt, sen sijaan vaikeat henkiset vammat joita on sitten aikuisena selvitelty psykoterapian avulla. Juuri tuo näennäinen tunteettomuus on yksi ongelmista: sekä isäni että veljeni kuoleman ja oman avioeroni kuittasin suunnilleen olankohautuksella jne... Oma heikkous ja kaipaus on liian raastavaa jotta sitä voisi päästää edes esiin alitajunnasta. - hyljättynä
vio-letti kirjoitti:
Monille varmasti jäi näistä "sen aikaisista" sairaalakammo ja piikkipelko lyhyenkin hoitoajan jälkeen. Minun läheiselläni ei ole sairaalakammoa eikä piikkipelkoa. Monien vuosien tuskalliset hoitomenetelmät ja monet, monet leikkaukset, ainoat mahdolliset hänen tapauksessaan, opettivat hänelle lapsena ettei hanttiinlaitto hoitotoimenpiteitä vastaan hyödytä yhtään. Ne kun olivat pakonsanelemat, silloin. Eipä silti, hyvää jälkeä tekivät taitavat kirurgit ja lääkärit ja siitä saa olla kiitollinen.
Mutta se, että äiti, joskus myös isä, "hylkäsi" - niin, lapsen mielestä he "hylkäsivät" - hänet yksin sinne sairaalaan on jättänyt syvät jäljet ja se on vaikeuttanyt ihmis-suhteita koko aikuisiän. Hän käsittelee lähestulkoon kaikkea elämässä vain järjellä. Kun hänen äitinsä kuoli, niin se oli suunnilleen yhtä rationaalinen asia hänelle, kuin maitokaupassa käynti. Kuitenkin hänellä oli ihan "hyvät" välit äitiinsä. Sama toistui kun hänen isänsä kuoli joitakin vuosia myöhemmin. Tyyliin, jaha, mitäs nyt tehdään, ensin tuo ja sitten tuo ja that's it.
Toisaalta hän pelkää lähes kauhunomaisesti sitä, että hänet jätetäisiin parisuhteessa. Vain ajatuskin tuo takaisin lapsuusmuistot. Kerta kerran jälkeen äiti jätti hänet sairaalaan, joskus hyvää tarkoittavien valheiden avittamana. "Äiti menee vain käymään vähän tuolla ja tulee kohta takaisin" - eikä sitten tullutkaan. Sellainen jättää syvät ja pysyvät jäljet. Ongelma on paljon laajempikin, mutta en halua enempää kirjoittaa siitä tänne.
Olen etsimällä etsinyt tutkimuksia siitä, josko joku olisi tutkinut, miten voisi saada apua tällaisien lapsuuden kokemuksien selvittämisiin. Ajattelin, että ehkä täällä sattumalta olisi joku, jolla on omia kokemuksia juuri siitä sairaalaan jättämisestä tai joku, joka ehkä sattuisi tietämään jonkun, joka on tutkinut asiaa. (tulipa monta jokua ja jonkua :)
Olisin todella kiitollinen kaikesta sellaisesta tiedosta.Eipä ole piikkikammoa, ei sairaalakammoa. 60-lukua oli, yksin sairaalassa, tunne ettei kukaan välitä. Itke itke, ei äiti ei isä kuule. Eipähän ne liiemmin tunteitaan näyttäneet vaikka kotonakin olin.
Siitäkö jäi tämä rakkauden kaipuu, olisi joku joka oikeasti minusta välittäisi. Ei sellaista ole, kaikki hylkää lopulta kuitenkin, yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin... En luota ihmisiin, en puheisin, en tekoihin, varaudun aina hylkäämiseen... koska niinhän kumminkin käy, ennemmin tai myöhemmin.. - vio-letti
Loistava.polku kirjoitti:
Tunnistin itseni, kun kirjoitit:
"Hän käsittelee lähestulkoon kaikkea elämässä vain järjellä. Kun hänen äitinsä kuoli, niin se oli suunnilleen yhtä rationaalinen asia hänelle, kuin maitokaupassa käynti. Kuitenkin hänellä oli ihan "hyvät" välit äitiinsä. Sama toistui kun hänen isänsä kuoli joitakin vuosia myöhemmin. Tyyliin, jaha, mitäs nyt tehdään, ensin tuo ja sitten tuo ja that's it.
Toisaalta hän pelkää lähes kauhunomaisesti sitä, että hänet jätetäisiin parisuhteessa. Vain ajatuskin tuo takaisin lapsuusmuistot."
Vietin lapsuudessani pitkiä aikoja Helsingin Allergiasairaalassa vaikean astman takia, johon siihen aikaan ei ollut juuri lääkkeitä. Koti oli ihan toisessa kaupungissa, samoin vanhemmat nuorempien sisarusten takia.
Mitään piikki-, toimenpide- tai sairaalakammoa ei jäänyt, sen sijaan vaikeat henkiset vammat joita on sitten aikuisena selvitelty psykoterapian avulla. Juuri tuo näennäinen tunteettomuus on yksi ongelmista: sekä isäni että veljeni kuoleman ja oman avioeroni kuittasin suunnilleen olankohautuksella jne... Oma heikkous ja kaipaus on liian raastavaa jotta sitä voisi päästää edes esiin alitajunnasta.Se mitä kirjoitit, lämmitti todella. Ei tietysti se, että olet myöskin joutunut lapsena kulkemaan läpi tuon tuskien taipaleen, vaan se, että ymmärsit ja että halusit kirjoittaa nuo rivit.
Minä olen myötäeläjä ja sillä tavalla osallinen ja minuun koskee nähdä, kun läheinen, rakas ihminen ei kykene elämään elämäänsä, vaan käsittelee sitä kuin jotakin työtehtävää tai ongelmaa, joka pitäisi ratkaista parhain päin. Sitten joskus sattuu, että se paksu "palo-ovi" hiukan raottuu ja tunteet tulevat esille. Silloin minä kanssaeläjänä saan nähdä pienen vilauksen siitä, mitä siellä sisällä on. Saan nähdä joskus vilauksen sekä siitä suunnattomasta, lamaannuttavasta tuskasta, kuin siitä ihanasta ihmisestäkin, joka vaikuttaisi olevan kuin vankilassa siellä oven takana.
Kirjoitit että olet selvitellyt asioita ammattiauttajan puheilla. Kerran hänkin suostui lähtemään sellaisen puheille. Ammatti-ihminen ei kyennyt näkemään muurin taakse. Tykkäsi vain että "hyvinhän olet näköjään pärjännyt" ja se on kyllä päälisin puolin täysin "korrekti" havainto. Se oli hänelle suuri pettymys ja maksoi hyvän tukun rahaa, kaivoon heitettynä. Sen jälkeen hänellä on ollut tietty käsitys "ammattiauttajista" ja voin sen kyllä ymmärtää. Tämän myttyynmenneen yrityksen jälkeen hän ei ole ollut halukas yrittämään sitä keinoa toiste, pettymys oli liian suuri. Ja elämän tie jatkuu edelleen sitä näkymätöntä kivirekeä raahaten...
Tuntuu että helpottaa oloa kun olen saanut kirjoittaa tästä. Kiitos vielä sinulle noista riveistä.... - vio-letti
hyljättynä kirjoitti:
Eipä ole piikkikammoa, ei sairaalakammoa. 60-lukua oli, yksin sairaalassa, tunne ettei kukaan välitä. Itke itke, ei äiti ei isä kuule. Eipähän ne liiemmin tunteitaan näyttäneet vaikka kotonakin olin.
Siitäkö jäi tämä rakkauden kaipuu, olisi joku joka oikeasti minusta välittäisi. Ei sellaista ole, kaikki hylkää lopulta kuitenkin, yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin... En luota ihmisiin, en puheisin, en tekoihin, varaudun aina hylkäämiseen... koska niinhän kumminkin käy, ennemmin tai myöhemmin..Särkynyt lapsen sydän itkee katkeria kyyneleitä aikuisiässä. Juuri tuosta luin myös sotalapsien kertomukssa. Ne ovat mielestäni jotenkin samankaltaisia, kuin näiden lapsena sairaalassa olleiden ihmisten. Tämä luottamuksen puutuminen manaa uudelleen ja uudelleen esille aikuisiän ihmis-suhteissa tuon lapsuudessa koetun hylkäämisen pelon. Siitä pelosta on kovin vaikeaa päästä eroon. Olen miettinyt tätä paljon, koska elän omaa elämäni niin lähellä tätä "tuholaista".
Olen lukenut nuo kauniit sanat; "Pelkoa ei rakkaudessa ole, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon". Ja siinähän se on. Helpolta kuullostava ja kuitenkin niin vaikea. Kuka voisikaan korjata eheäksi sen tuhansiin pirstaleisiin särkyneen lapsensydämen? Jos pelko koko ajan asustaa siellä, ei rakkaus koskaan saa sijaa... ja jäljellä on vain kaipuu.. Se mitä eniten pelkää, tapahtuu ja todistaa taas todeksi sen mitä jo ennestään tiesi ja niin edelleen..
Sotalapset alkoivat puhumaan näistä asioista omalta kohdaltaan ja nyt niistä puhutaan paljon. On yhdistyksiä ja kokoontumisia. Täällä Ruotsissakin on äskettäin tehty filmi yhdessä suomalaisten kanssa juuri tästä aiheesta. Ja hyvä niin, tietysti. En tiedä josko on olemassa vertaistukea näille lapsena sairaalassa olosta "vammautuneille" aikuisille? En ole ainakaan netistä löytänyt, vaikka olen etsinyt sekä suomeksi että ruotsiksi. Asia on kipeä, ehkä liiankin kipeä..
Kiitän sinua lämpöisin ajatuksin. - sama
vio-letti kirjoitti:
Särkynyt lapsen sydän itkee katkeria kyyneleitä aikuisiässä. Juuri tuosta luin myös sotalapsien kertomukssa. Ne ovat mielestäni jotenkin samankaltaisia, kuin näiden lapsena sairaalassa olleiden ihmisten. Tämä luottamuksen puutuminen manaa uudelleen ja uudelleen esille aikuisiän ihmis-suhteissa tuon lapsuudessa koetun hylkäämisen pelon. Siitä pelosta on kovin vaikeaa päästä eroon. Olen miettinyt tätä paljon, koska elän omaa elämäni niin lähellä tätä "tuholaista".
Olen lukenut nuo kauniit sanat; "Pelkoa ei rakkaudessa ole, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon". Ja siinähän se on. Helpolta kuullostava ja kuitenkin niin vaikea. Kuka voisikaan korjata eheäksi sen tuhansiin pirstaleisiin särkyneen lapsensydämen? Jos pelko koko ajan asustaa siellä, ei rakkaus koskaan saa sijaa... ja jäljellä on vain kaipuu.. Se mitä eniten pelkää, tapahtuu ja todistaa taas todeksi sen mitä jo ennestään tiesi ja niin edelleen..
Sotalapset alkoivat puhumaan näistä asioista omalta kohdaltaan ja nyt niistä puhutaan paljon. On yhdistyksiä ja kokoontumisia. Täällä Ruotsissakin on äskettäin tehty filmi yhdessä suomalaisten kanssa juuri tästä aiheesta. Ja hyvä niin, tietysti. En tiedä josko on olemassa vertaistukea näille lapsena sairaalassa olosta "vammautuneille" aikuisille? En ole ainakaan netistä löytänyt, vaikka olen etsinyt sekä suomeksi että ruotsiksi. Asia on kipeä, ehkä liiankin kipeä..
Kiitän sinua lämpöisin ajatuksin.kauniista sanoistasi, olet hyvä ihminen.
"Se mitä eniten pelkää, tapahtuu ja todistaa taas todeksi sen mitä jo ennestään tiesi ja niin edelleen.." Nuo sanasi, voi kuinka totta ne ovat. Kuinka saisi tämän kierteen katkaistua, kuinka uskoa, luottaa, ettei aina tulekaan hylätyksi? Sitä mietin.. en haluaisi pelätä, mutta en mahda sille mitään vaikka haluaisin.
Mutta kiitos vielä, sait minut ajattelemaan asiaa tarkemmin. Rohkeutta elää, sitä kai tässä täytyisi opetella.
- Pirre*
joutui sairaalaan, ja äidin mentyä sinne mukaan hän joutui jättämään, vielä rinnassa olevan pikkuveljen useammaksi viikoksi meille.
Vaikka pidimme poikaa melkein kaikki valveajat sylissä, huomasin kuinka onneton hän oli - ikävöi äitiä kovasti. Isä ei voinut työnsä takia jäädä hoitovapaalle.
Pojalle jäi kouluikään saakka erikoinen riippuvuus äitiin, hän roikotti äidin rintaliivejä toisessa kädessään ja nuuski niitä, eikä olisi antanut äidin lähteä mihinkää.
Tämä kertomus vain siksi kuinka pienikin, vaikka vain kuukauden ero vanhemmista järkyttää syvästi lapsen tunne-elämää, - anikka nuo sotalapsi kokemukset aikoinaan.- vio-letti
Niin Pirre, toivottavasti lapsenlapsestasi tulee aikuisena kuitenkin tasapainoinen ihminen, joka uskaltaa turvallisesti sitoutua ihmis-suhteeseen. Sitä kun katsoo sitä pikkuista tuhisevaa nyyttiä, niin luulisi että eivät he muista kokemuksiaan ja kun kaikki järjestetään parhain päin, niin hyvin se sujuu. Mutta ne vauvelit ovatkin paljon enemmän tietoisia ympäröivästä maailmasta, kuin mitä on luultukaan. Nykyäänhän se kyllä jo tiedetäänkin, onneksi.
Toivotaan parasta pojalle, kun hänestä aikoinaan tulee mies. :) - Pirre*
vio-letti kirjoitti:
Niin Pirre, toivottavasti lapsenlapsestasi tulee aikuisena kuitenkin tasapainoinen ihminen, joka uskaltaa turvallisesti sitoutua ihmis-suhteeseen. Sitä kun katsoo sitä pikkuista tuhisevaa nyyttiä, niin luulisi että eivät he muista kokemuksiaan ja kun kaikki järjestetään parhain päin, niin hyvin se sujuu. Mutta ne vauvelit ovatkin paljon enemmän tietoisia ympäröivästä maailmasta, kuin mitä on luultukaan. Nykyäänhän se kyllä jo tiedetäänkin, onneksi.
Toivotaan parasta pojalle, kun hänestä aikoinaan tulee mies. :)Ekaluokkalainen ja kova jääkiekkoilija..oikein ärhäkkä maalivahti...:)
Ajattelin tuossa, että kyllähän meidät suurten sisarussarjojen vanhimmat lapsetkin tavallaan hylättiin, ei meille syliä riittänyt koskaan; no syliintulijoita siitäkin edestä ja edes.. - Pirre*
Pirre* kirjoitti:
Ekaluokkalainen ja kova jääkiekkoilija..oikein ärhäkkä maalivahti...:)
Ajattelin tuossa, että kyllähän meidät suurten sisarussarjojen vanhimmat lapsetkin tavallaan hylättiin, ei meille syliä riittänyt koskaan; no syliintulijoita siitäkin edestä ja edes..lisännyt lopputoteamustani siksi, että vähättellisin koettuja sairaalassa oloajan hylätyksi tulemisen kokemuksia..en missään nimessa..
Varmasti ovat olleet trumaattisia ja jättäneet jälkensä- ja ainakin ikävät muistot eliniäksikin. - vio-letti
Pirre* kirjoitti:
lisännyt lopputoteamustani siksi, että vähättellisin koettuja sairaalassa oloajan hylätyksi tulemisen kokemuksia..en missään nimessa..
Varmasti ovat olleet trumaattisia ja jättäneet jälkensä- ja ainakin ikävät muistot eliniäksikin.No, enhän tietenkään...
Kiitti sinullekin vaan ajatuksistasi ja toivotaan jatkossa kaikkea hyvää pojullesi.. :)
- Angiina
Minun lapsuuteni sairaalakokemukset eivät ole dramaattisia. Muistikuvat ovat kuitenkin selkeitä, valokuvamaisia välähdyksiä. Eletään viisikymmentäluvun loppua, olen viisivuotias. Kotoa lähtiessämme äiti pukee päälleni sinisen pitkähiasen samettimekon, jossa on nauhat vyötäröllä. Sairaalassa minut pestään kovakouraisesti kylmässä ammeessa ja hame viedään pois. Minulle tehdään kaikenlaisia tutkimuksia, sillä olen laiha ja vatsaani sattuu. Itken yöllä ikävääni. Hoitaja tulee katsomaan. Valehtelen, että minulla on kipuja. Minulle tuodaan jotain lääkettä. Vanhempani eivät saa tulla minua katsomaan, mutta he jättävät minulle tarkoitetun suklaalevyn kansliaan. Minua suututtaa, kun saan vain pari palaa päivässä. Yhden pitkän käytävän päässä on laite, jota kutsutaan televisioksi. Pääsen kerran katsomaan sitä erään ison tytön kanssa.
60 - 70 luvun vaihteessa jouduin olemaan pitkiä aikoja Auroran sairaalassa ..siis hesassa...
ei minulla kauhukuvia sieltä..kyllä sinne pääsi vanhemmat käymään ja me käytiin kouluakin siellä..ja kun pystyin olemaan ylhäällä sain käydä ulkona..tosin sairaala alueella..nooh karkasin kyllä päivittäin..stadikan tornissa ym. paikoissa hilppasin..no ajat kyllä piti sopia milloin takaisin tulee.
hoitajat aivan ihania siellä silloin ottivat mutkin kahville aina kahvitauoille.
Kerron yllätyin..no oli jo aikamies kun eräässä kaupassa nainen hyppäsi kaulaan...oli niitä hoitsuja ja tunsi mut viellä.- vio-letti
Lämmin kiitos kaikille teille jotka olette kirjoittaneet tähän ketjuun.
Monille ovat nämä lapsuudenkokemukset kipeitä muistoja, joillekin onnekkaammille ehkä vain muisto jostakin erityisestä tapahtumasta. Jokaisella meillä on myös oma elämänkokemuksemme ja se, mikä on ollut toiselle tuskallista ei jotakuta toista juuri edes hetkauttnut. Mutta elämä ei ole mitään kilpailua ja jokaisessa meistä Elämä Itse kertoo oman, erityisen tarinansa.
Eräs kaunis ajatus anteeksiantamisesta tuli korviini tässä eräänä päivänä. Se oli näin; "Anteeksiantamus on sitä, että luopuu toivosta, että menneisyys olisi ollut jotenkin toisenlainen." Noissa sanoissa piilee jotakin niin syvällistä, että voisi jopa kutsua sitä yhdeksi elämän totuuksista. Menneisyyttä me emme voi muuttaa eikä anteeksiantamus merkitse sitä, että vähättelee jotain kipeää, joka kerran on tapahtunut. Mutta oman menneisyyden ymmärtäminen vastaa ehkä joihinkin vaikeisiin kysymyksiin kuten, miksi minä olen tällainen ja millaista mahtaa olla elämä juuri tällaisen ihmisen kanssa? Miksi en pysty läheisyyteen ja miksi kukaan ei kykene vakuuttamaan minulle, että myös minä olen rakkauden arvoinen? Miksi kiellän itseltäni rakkauden, miksi työnnän sen aina pois? Vastaus näihin kysymyksiin saattaa löytyä juuri niistä kyyneleistä, joita se oma sisäinen lapsi vielä vuosikymmenienkin kuluttua itkee, ilman, että kukaan kuulee. Ota itse se lapsi syliin, halaa sitä ja sano hänelle; "Olet rakastettu ja minä en enää hylkää sinua."
Ajat ovat muuttuneet ja se on lohduttava ajatus. Lasten oikeudet on nostettu esille ja jo vuodesta 1988 on ollut olemassa sopimus nimeltä "Pohjoismaiset standardit sairaalassa olevien lasten hoitoon", jotka perustuvat YK,n lastenoikeusjulistukseen. Löydät ne alla olevasta linkistä. Ne antavat selvän kuvan siitä, mikä on lapsen totuus, siitä mihin heillä on oikeus. Ihmisoikeus, pienen ihmisen oikeus. Kun sitä oikeutta on rikottu niin on tehty väärin, tietämättömyydestä tai varojen puutteesta tai mistä muusta syystä tahansa. Mutta selittely ja vähättely ei tee asiaa toiseksi eikä voi parantaa sisäisiä haavoja. Vain anteeksianto voi. Mutta ensin täytyy tehdä itselleen selväksi, mihin sillä lapsella kerran oli oikeus ja sanoa hänelle itse sisimmässään; "Katso, Sinä olet koko ajan ollut oikeassa".
Toivotan kaikille jaksamista. :)
Tässä se linkki:
http://www.kolumbus.fi/briitta.hiitola/stand.html
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Eutanasia - miksi eläimelle sallitaan armokuolema, mutta ihmiselle ei?
Olen pitkään ihmetellyt yhtä asiaa Suomessa. Kun koira kärsii parantumattomasta sairaudesta ja kovista kivuista, eläinlä1411339Veli Sofia teki urosmehiläisen työn
Paljastaessaan kuinka TPS:ssä ei joukkuehenki toimi sooloilijoiden vuoksi, jonka takia koko seura ei pärjää kilpailussa443892Unisex-vessat
Ahdistaa. Miksi kaikki pitää tasapäistää tasa-arvon nimissä? Tasa-arvo on sitä, että kunnioitetaan sukupuolien erilaisu1143068Sosiaalidemokratia romahtanut kautta maailman
nuoret eivät enää kannata järjetöntä aatetta, joten demarien täytyy hakea kannattajia mamuista. Ruotsin sos.demit jo kie1272406Miksi Seta ja Sofia Virta ei vaadi muslimeita kunnioittamaan priden-arvoja?
Kuten tiedetään niin islam ei hyväksy sitä mitä pride edustaa. Seta-pomo Mikkonen nosti hirveän äläkän kun yksi tepsin812065Vastuun ottaminen omasta hyvinvoinnista
Olen huomannut tuttavapiirissäni ihmisiä, joilla on mt-diagnooseja. Sen sijaan, että millekään asialle yritettäisiin teh1961771Sofia Virralle täydet 12 pistettä!
Kun ei jäänyt mukaan vähemmistöjen sortamista epäsuorasti tukevaan joukkueeseen. Urheilijoiden pitäisi olla esikuvia.3041029Miksi Hotelli Kainuuta dissataan?
Ihmetyttää tämä jatkuva yhden yrityksen arvosteleminen. Ikäänkuin mikään ei olisi hyvin. Kuitenkin yritys työllistää, ta17820Toisten elämän moralisointi
Eikö kukin voisi keskittyä lähinnä omaan elämäänsä? Jos jollakulla muulla on tunteita, ajatuksia, tai tekoja oman suhte143765- 53709