minulla oli nuorempana syömishäiriöitä. kotona oli vaikeaa (väkivaltainen isäpuoli, välinpitämätön masennuksesta kärsivä äiti)
se alkoi kun olin 7. luokalla. minua pelotti yläasteelle siirtyminen ja aikuiseksi kasvaminen, halusin olla vielä lapsi. lisäksi minulla ei ollut kavereita. aloin vihata naiseksi kehittymässä olevaa vartaloani, olin mielestäni ruma ja lihava. isäpuolen ja toisten nuorten kommentit vain pahensivat asiaa. niinpä aloin laihduttaa. sitä jatkui noin vuoden ajan. lopulta painoin enää 38 kiloa(olin 165 cm pitkä)ja olin kuin luuta ja nahkaa. kerran sitten pyörryin kun olin niin heikossa kunnossa. säikähdin siitä ja aloin syödä. tilanne kääntyikin päälaelleen. aloin ahmia ruokaa niin kauan että oli paha olo. en kylläkään oksentanut kuten bulimikot, joten lihoin. tämän takia minua alettiin nälviä koulussa entistä enemmän. tätä jatkui ehkä vuoden, sitten sain yhden ystävän koulusta. pystyin lopettamaan ahmimisen ja vähitellen sain painoni normaalilukemiin. nykyään suhtaudun ruokaan melko normaalisti. en ole läpikäynyt minkäänlaista terapiaa vaan selvinnyt lähinnä yksin. en ole koskaan aiemmin puhunut tästä ongelmastani kenellekään mutta nyt kun eksyin tänne palstalle, ajattelin rohkaista mieleni. asia on minulle niin arkaluontoinen, etten ole uskaltanut puhua siitä edes terapiassa missä nykyisin käyn. syömishäiriöiden takia meni hukkaan monta vuotta elämästäni mutta olen onnellinen että selvisin hengissä. tsemppiä kaikille syömishäiriöiden parissa kamppaileville. paistaa se aurinko vielä risukasaankin!
se alkoi kun olin 7. luokalla. minua pelotti yläasteelle siirtyminen ja aikuiseksi kasvaminen, halusin olla vielä lapsi. lisäksi minulla ei ollut kavereita. aloin vihata naiseksi kehittymässä olevaa vartaloani, olin mielestäni ruma ja lihava. isäpuolen ja toisten nuorten kommentit vain pahensivat asiaa. niinpä aloin laihduttaa. sitä jatkui noin vuoden ajan. lopulta painoin enää 38 kiloa(olin 165 cm pitkä)ja olin kuin luuta ja nahkaa. kerran sitten pyörryin kun olin niin heikossa kunnossa. säikähdin siitä ja aloin syödä. tilanne kääntyikin päälaelleen. aloin ahmia ruokaa niin kauan että oli paha olo. en kylläkään oksentanut kuten bulimikot, joten lihoin. tämän takia minua alettiin nälviä koulussa entistä enemmän. tätä jatkui ehkä vuoden, sitten sain yhden ystävän koulusta. pystyin lopettamaan ahmimisen ja vähitellen sain painoni normaalilukemiin. nykyään suhtaudun ruokaan melko normaalisti. en ole läpikäynyt minkäänlaista terapiaa vaan selvinnyt lähinnä yksin. en ole koskaan aiemmin puhunut tästä ongelmastani kenellekään mutta nyt kun eksyin tänne palstalle, ajattelin rohkaista mieleni. asia on minulle niin arkaluontoinen, etten ole uskaltanut puhua siitä edes terapiassa missä nykyisin käyn. syömishäiriöiden takia meni hukkaan monta vuotta elämästäni mutta olen onnellinen että selvisin hengissä. tsemppiä kaikille syömishäiriöiden parissa kamppaileville. paistaa se aurinko vielä risukasaankin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jep, mutta pitää muistaa, ettei se aurinko jaksa jokaiseen risukasaan paistella.
Paljon on niitä, jotka selviävät, mutta paljon on myös niitä, jotka eivät selviä.
...että kannattaa ajatella positiivisesti. se auttaa eteenpäin.=)
...kerroppa,miten käy niille,jotka eivät selviä?Kuka tekee valinnan,onko risukasa kuolema mielestäsi,onko se väistämätön valinta,eikö ole keinoa välttyä siltä,varsinkin nuorena naisena,jolla elämää paljon edessä?Valitaanko elämää sh kanssa,sitä voi elää sairaala,tippaletkukierteessä kymmeniä vuosia.Tiedän 25 vuotta sairastaneen nelikymppisen:ei hiuksia ei hampaita vain luuta ja nahkaa,näyttää 90 vuotiaalta.