Tuntuu että tahdon kirjoittaa, vaikka en tiedä miksi. En kuitenkaan osaa selittää olotilaani, mutta ehkä kirjoittaminen auttaa.
Käyn läpi jotain voimakasta prosessia joka saa mielialani vaihtelemaan jatkuvasti. Välillä tahtoisin heittäytyä maahan makaamaan, huutaa ja hakata päätäni kiveen, vaipua johonkin jossa en tiedostaisi elämän vaikeutta. Kun taas toisinaan mieleni on todella tyyni ja tunnen olevani jopa onnellinen. Olen aina viihtynyt yksin ja hakeudun usein tarkoituksella yksinäisyyteen, mutta joskus yksinäisyys ajaa minut nurkkaan vapisemaan pelosta jota tunnen kun en tiedä mitä tehdä, eikä ole ketään todellista ystävää jonka kanssa keskustella elämästä, asioista, kaikesta.
Minua sattuu, mutta miksi minua sattuu, enkä kuitenkaan tunne kipua. Olen jo kauan tahtonut itkeä kunnolla, mutta itku ei tule. Tuntuu että en osaa elää tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa. Joskus, usein, tahtoisin vetäytyä syrjään, lähteä elämään erakon elämää jossa minun ei tarvitsisi yrittää pärjätä tässä maailmassa ja kuitenkin olen aina pärjännyt ihan hyvinkin.
Minusta on tullut vainoharhainen, kuvittelen ihmisten puhuvan minusta pahaa selän takana vaikka siihen ei ole syytä. Ehkä joku joskus puhuukin minusta jotain, mutta eiväthän kaikki voi pitää kaikista.
Olen kokenut ja kestänyt monia asioita elämässäni joita en ala tässä erittelemään, mutta olen kuitenkin tuntenut aina olevani selväjärkinen.
Huomenna on ehkä taas eri ääni kellossa, mutta nyt tunnen näin.
Siinä pieni hitunen mielestäni.
Jaksoikohan kukaan lukea loppuun asti...
Käyn läpi jotain voimakasta prosessia joka saa mielialani vaihtelemaan jatkuvasti. Välillä tahtoisin heittäytyä maahan makaamaan, huutaa ja hakata päätäni kiveen, vaipua johonkin jossa en tiedostaisi elämän vaikeutta. Kun taas toisinaan mieleni on todella tyyni ja tunnen olevani jopa onnellinen. Olen aina viihtynyt yksin ja hakeudun usein tarkoituksella yksinäisyyteen, mutta joskus yksinäisyys ajaa minut nurkkaan vapisemaan pelosta jota tunnen kun en tiedä mitä tehdä, eikä ole ketään todellista ystävää jonka kanssa keskustella elämästä, asioista, kaikesta.
Minua sattuu, mutta miksi minua sattuu, enkä kuitenkaan tunne kipua. Olen jo kauan tahtonut itkeä kunnolla, mutta itku ei tule. Tuntuu että en osaa elää tässä maailmassa, tässä yhteiskunnassa. Joskus, usein, tahtoisin vetäytyä syrjään, lähteä elämään erakon elämää jossa minun ei tarvitsisi yrittää pärjätä tässä maailmassa ja kuitenkin olen aina pärjännyt ihan hyvinkin.
Minusta on tullut vainoharhainen, kuvittelen ihmisten puhuvan minusta pahaa selän takana vaikka siihen ei ole syytä. Ehkä joku joskus puhuukin minusta jotain, mutta eiväthän kaikki voi pitää kaikista.
Olen kokenut ja kestänyt monia asioita elämässäni joita en ala tässä erittelemään, mutta olen kuitenkin tuntenut aina olevani selväjärkinen.
Huomenna on ehkä taas eri ääni kellossa, mutta nyt tunnen näin.
Siinä pieni hitunen mielestäni.
Jaksoikohan kukaan lukea loppuun asti...
Vastaukset 4
Vanhimmat
En kiusaa sinua diagnooseillani,vaikka mieleni hieman tekisikin =).Löysin kirjoittamastasi jotain,jonka aavistan olevan myös osa minua.Minunkin on hyvin vaikeata koittaa pukea itseäni ja kulloinkin vallitsevaa olotilaani sanoiksi.Joskus pelkkä ajatteleminenkin on vaikeaa.
En tiedä sattuuko minuun,en tunnu tietävän mitään varmasti.Voin aina vain aavistaa.Kaikki on hyvin,mikä olisi vialla? Ei mikään,ei voi olla.Ja silti...kuin jokin varjo olisi aina läsnä.Kuin en olisi aidosti iloinen,en aidosti surullinen,en aidosti mitään.Nauran,mutta mahdanko todella olla iloinen? Itken,mutten tunne surua.En ole mitään,tunne aidosti mitään,ja silti tunnen olevani ja tuntevani liikaakin,omaavani liian monta roolihahmoa.Kuin hiljaa tukehduttaisin itseäni toivoen jonkun kuulevan tukahdutetun huutoni.Mutta ei...en osaisi tai haluaisi pitää ketään lähelläni.Ei kukaan voisi ymmärtää enkä löytäisi sanoja selittää.Ja lopuksi totean kaiken tämän täytyvän olla vain kuvitelmaa,kaiken varmaankin oikeasti olevan hyvin.
Ei,en kirjoittanut saadakseni myötätuntoa tai sääliä osakseni,en saadakseni purkaa itseäni täällä valittamalla.Sain kirjoittamastasi avaimen kertoa jotain itsestäni.Olen pahoillani,etten löydä sanoja sinulle,mutta pyydän,kirjoittaisitko vielä itsestäsi? Jos todella jaksoit tänne asti,kiitos.
Samanmoisia tuntemuksia olen kokenut minäkin. Ihmiset viihtyvät seurassani ja minä haluan olla yksin. Välillä pohdin tätä juttua, lopullista vastausta en ole vielä löytänyt. En kuitenkaan kärsi asiasta, päin vastoin ja sen takia en pidä itseäni "hulluna". Kai meitä yksinajattelijoitakin pitää olla? En tiedä, onko se joku perusluottamuksen puute vai mikä lie, kun en halua elämääni jakaa. Olen päivittäin kuitenkin työni vuoksi yhteydessä ihmisiin, täydellinen erakkous ei vielä onnistu (paitsi lomilla). Kiva oli kuitenkin lukea, että en nyt ihan ainutlaatuinenkaan ole. Hyvää elämää teille.
Hei, olen taas täällä. Tässä parina välissä olevana päivänä tunsin itseni iloiseksi, olin jopa sosiaalisempi kuin yleensä, mutta nyt alkava viikonloppu tuo pelon, jospa joudun viettämään sen taas yksin vaikka juuri nyt en haluaisi olla yksin. Itkettää, mutta kyynelet ovat kuin seinän takana eivätkä löydä tietä ulos joten joudun nielemään ne. Koska aina olen jaksanut luottaa parempaan, niin teen nytkin. Toivon jotain tapahtuvan, mutta hetkinä jolloin tajuan kuinka kauan olen vain toivonut ja toivonut eikä mitään kuitenkaan ole tapahtunut, mieleni valtaa epäusko, pelko ja tuska. Mietin, kuinka kauan joudun vielä toivomaan ja kuinka kauan jaksan toivoa, niin ja kuitenkin kaikki on ihan hyvin...
Jos tahdot kirjoitella enemmän kanssani niin laitoin osoitteeni siltä varalta...
lukiessani kirjoituksiasi löysin itseni.hetkittäin on valoa,kunnes taas tulee varjo.itkettää mutta kyyneleet ovat kateissa.taas kun ei oikein tunnu oikeesti itkettävän niin itken niin etten saa itkultani edes hengitettyä.kun olen päivän,kaksi itkenyt,niin olo on hiukan aikaa parempi,kirkkaampi.
olen elänyt elämättömän elämän,syyttämättä ketään.voimani vaan hävisivät jonnekin,ne valuivat kuin hiekkaan.
kuin nostaisin itseäni ylös suonsilmäkkeestä,mutta kuinka voin nostaa itse itseäni.ei ole voimia eikä elämän tarkoitusta.vaikka rakastankin elämää mutta olen liian heikko ja hauras elämään.
kuin muut eläisivät elämääni,kuin muut tietäisivät mitä haluan,mitä tarvitsisin.
joten olen ollut liian kiltti,olen hukannut itseni.en ole osannut rakastaa itseäni,kuinka muutkaan voivat rakastaa kun en itsekään siihen kykene.
kulkea hetki kerrallaan eteenpäin tietäen että huominen on samanlainen.