Voih, kunpa...

tehdä kumpaakaan. Ei synnytys nyt noin kamalaa ole.

Olen aina kammoksunut synnytystä, mutta kuitenkin olen aina halunnut lapsia. Vielä raskausaikana meinasi iskeä pakokauhu, kun katselin synnyskuvia tai -videoita. Pelkkä veren näkeminen alkoi ahdistaa, saatika näky kun vauvan pää alkaa työntymään ulos. Onneksi sitä ei tarvitse kuitenkaan itse nähdä!

Pelkopolille en viitsinyt mennä puhumaan, sillä ajattelin ettei siitä kumminkaan olisi apua minulle. En pelännyt niinkään kipua vaan lähinnä sitä että kuolisin synnytyksessä. Juuri tuo pelko kuolla kuitenkin "pakotti" synnyttämään alateitse sillä leikkausta olisin pelännyt vieläkin enemmän.

Vauva kasvoi vatsassani viikolle 42 asti ja viikon 39 jälkeen olin aivan kypsä raskauteen, joten olisin tehnyt mitä vaan, jotta olisin päässyt synnyttämään. Synntys oli nopea, viisi tuntinen, eikä sitäkään aikaa hahmottanut kun ajantaju meni kokonaan. Synnytyksessä ei missään vaiheessa pelottanut tai tuntunut, etten siitä selviäisi. Olin jotenkin aivan tokkurassa ja ehkä hyvä niin. Puudutuksiakaan en ehtinyt saamaan ja jälkeinpäin ajateltuna ne olisivat turhia olleetkin. Pärjäsin ihan hyvin ilmankin.

Mistään asiasta elämässäni en ole niin ylpeä itsestäni kuin siitä miten hyvin mielestäni pärjäsin synnytyksessä. Minä, joka kammoksuin gynekologisia tarkastuksia ja aikoinaan miltei pyörryin joka verikokeessa.

Olisin vaikka heti valmis samanlaiseen koitokseen niin ihanan tyttäreni tähden. :)

Kyllä synnytyksestä on mahdollisuus selvitä - sinunkin - ja jäädä hyvät muistot!