Rkp:n rotuopit voimassa

Suomen asemasta Skandinaviassa 1850-luvulla käydyn keskustelun yhteydessä toistettiin väitettä, että Suomessa asuu kahta kansaa, ruotsalaisia ja suomalaisia, jotka eroavat toisistaan kielensä ja rotunsa puolesta. Kahtiajaolle antoivat tukea ihmisrotujen eriarvoisuutta korostavat käsitykset, jotka olivat lähtöisin Ranskasta. Suomen kieliolot, joiden mukaisesti sivistyneistö puhui ruotsia ja kansan enemmistö suomea, eivät muka perustuneetkaan historiallisiin oloihin vaan rodulliseen jakoon. Suomalainen väestö kuului alempiarvoiseen ihmisrotuun ja oli sivistyskykyä vailla; ruotsalainen sivistyneistö oli lähtöisin ruotsalaisesta väestöstä, joka oli jäänyt Suomeen kansainvaelluksen aikana ja kuului kulttuuria luoviin. Skandinaavisten tutkijoiden johtopäätös oli se, että kaikki mitä siihen asti oli Suomessa aikaansaatu, oli ruotsalaisen kansallisuuden vaikutusta, myös suomalaisen väestön keskuudessa tapahtunut kansansivistyksen kohoaminen ja mm. Kalevalan luominen sekä että Suomen tulevaisuus edelleenkin oli ruotsalaisten varassa, ei lahjattomien suomalaisten.
Nämä skandinaaviset opit saivat kannatusta erityisesti sen nuoren sivistyneistön ja niiden ylioppilaiden piirissä, jotka Krimin sodan aikana haaveilivat Suomen palauttamista entiseen valtioyhteyteen Ruotsin kanssa. Suoritettiin rajankäynti suomen- ja ruotsinkielisyyden, suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välillä. Nuori uusmaalainen ylioppilas, Ruotsista Suomeen muuttaneen apteekkarin poika A.O. Freudenthal (1836-1911) esitti 1850-luvulla kysymyksen, olemmeko todella ”suomalaisia”. Hänen vastauksensa oli kielteinen: ruotsin kieltä puhuvat olivat ruotsalaisia, niin hyvin rannikon sitä kieltä käyttävä väestö kuin sivistyneistökin. Muutamassa vuodessa nämä Snellmanin kansalliseen filosofiaan pohjautuvat ajatukset levisivät laajemmallekin ja hapattivat parissa vuosikymmenessä ruotsinkielisen sivistyneistön enemmistön, joka oli etsinyt aatteellista perustelua Snellmanin johtopäätösten vastustamiselle: sivistyneistön, joka oli kansallisuudeltaan ruotsalaista, ei ollut pakko omaksua Snellmanin vaatimalla tavalla suomen kieltä sivistyksensä, vielä vähemmän kotinsa kieleksi; sen oli päinvastoin pysyttävä uskollisena peritylle kielelle ja uhrattava elämäntyönsä ruotsalaisen kansallisuuden ja sen kulttuurin hyväksi.
[L.A. Puntila, Suomen poliittinen historia 1809-1966, Otava 1982]

Näihin Freudenthalin oppeihin perustuu rkp:n ideologia vielä tänäkin päivänä.

"Mikään muu puolue ei ammenna yhtä syvältä taistellessaan ruotsimme ja Pohjoismaisen yhteenkuuluvuutemme puolesta. Näitä perinteitä Rkp on vaalinut sukupolvien ajan. Kärjessä kulkeva puolue oikeudenmukaisuuden, taloudellisen vakauden, sosiaalisen turvan ja kansainvälisen yhteenkuuluvuuden luojana.
Ruotsalainen kansanpuolue on vakuuttunut siitä, että ruotsin kieli ja ruotsalainen kulttuuri ovat tärkeitä koko Suomelle - että ne ovat ratkaisevia tekijöitä tulevaisuuden suotuisalle kehitykselle. Suomenruotsalaiset verkostot tuottavat myönteistä yhteenkuuluvuutta, jonka seurauksena suomenruotsalaiset voivat keskimääräistä väestöä paremmin. Ruotsalaisuudessa on elämäniloa."
[Kielemme - turvamme, rkp:n kielipoliittinen ohjelma]

Voisimme jo vaikka unohtaa nuo 1800-luvun tapahtumat, ja keskittyä tulevaisuuden hahmottelemiseen. Ongelma on vain siinä, että sfp, folktinget ja suomenruotsalaiset kollektiivina hehkuttavat edelleen noita menneitä. Jakavat toisilleen ja muille ruotsinmielisille Freudenthal-mitalia.
No, hehkutelkoot mitaleineen ja muine koristeineen. Suomenmielisten on nyt ryhdistäydyttävä, ja muutettava Suomi virallisesti vain suomenkieliseksi. Kielivähemmistöjä kohdeltakoon kuitenkin silloinkin paremmin kuin yksikään naapurimaamme käsittelee omia kielivähemmistöjään. Ruotsin kielen viljely jatkukoon Åbo akademissa ja Hankenilla, jne.
Mutta Suomi valtiona siirtyy virallisesti vain enemmistöön kieleen eli suomeen. Tämä on politiikka Ruotsissa, Venäjällä, Virossa, Norjassa, kaikissa muissa Pohjoismaissa ja Baltian maissa.