mitähän

Muistelen nuoruuttani ja muutenkin, niin aika-ajoin ja muutenkin olin jo silloin taipuvainen alakuloon, sen kanssa pystyi kyllä elämään ja olemaan työ, harrastukset olivat tärkeitä.

Myöhemmin elämässä lyhyiden työsuhteiden niitä pätkis- jälkeen oli aina masennuskausi, pelkäsi kovin miltä tuntuu olla ilman työtä, tai ilman sitä palkkaa jolla jokaisen kuuluu elää. Selvisin myös harrastuksen avulla joka oli tärkeä minulle, keskityin siihen aina vaikeina aikoina ja se antoi sen hyvän olon tunteen jota kaipasi.

Ihmisuhteissa en onnistunut, minusta oltiin kiinnostuneita mutta inhosinkin ajatusta häistä yms.

Sattuman kautta löysin ja tajusin ihmisuhteiden merkityksen, tilanne meni sitten niin jotta jäin kokonaan elämässäni yksin, työstä tuli toisarvoista, merkityksetöntä, harrastustani en voinut terveydellisistä syistä jatkaa enää. kaikki mikä oli ollut tärkeää, sillä ei ollut enää merkitystä, ihmisisuhteita ne enää halua luoda lähemmin, koska niiden aiheuttama kipu sisälläni on liian suuri. Ihmissuhteen aikana olin ensimmäisen kerran elämässäni kunnolla onnellinen, kysessä ei ollut hetken tilanne, jatkui ajallisesti niin kauan että arki yms. tuli elämään.

Sitä herää aamuisin ja mitä enemmän valoisaa on sitä vaikeammaksi olo käy.

Alkoholi ei auta minua,en ole koskaan turvautunut/tarttunut siihen on se sitten hyvä tai huono asia. vuosi sitten kävin juttelemassa tilanteestani, muistaakseni viisi kertaa,vaihdoin paikkakuntaa ja hoito jäi kesken, en syönyt lääkkeitä, en ole syönytkään, eiväthän ne poista tilannetta. Kirjoitan kai siksi että aurinko nousee joka päivä korkeammalle ja tulee se helpotuksen tunne joka on talvella taas kerran alkaa häviämään.