surumme

Puolitoista vuotta sitten olin yllättynyt ja iloisesti järkyttynyt: odotin ensimmäistä lastani! Ilo oli suuri ja mieheni onnesta sekaisin. Suuri ilomme vaihtui kuitenkin suruksi, kun vauvamme aborttoitiin pois 12:sta viikolla kehityshäiriöiden takia. Koimme kuitenkin muutaman kuukauden kuluttua tästä suuren yllätyksen, kun huomasin olevani raskaana taas. Iloita emme uskaltaneet edellisen kokemuksen takia kovasti, mutta tottahan se iloinen asia oli. Raskaus jatkui, maha kasvoi ja kaikki oli hyvin. Oli tarvikkeita, vaatteita, ystävät ja sukulaiset onnesta sekaisin. Kahdeksannella kuulla aloin vuotaa varta ja ajelin sairaalalle itkien ja miettien mikä on vikana. Läääkärini oli puhelimessa rauhoitellut, että tule tänne niin katsotaan. Mahaan ei saattunut, ei ollut supistuksia, selkää vain jomotti kovasti. Sairaalassa kuitenkin totuus paljastui. Kaunis poikamme ei jaksanut hengitellä eikä pieni sydän enää lyönyt, poikamme oli sisälläni ja kiinni minussa, mutta niin kaukana poissa.
Soitin miehelleni töihin ja totesin vain asian, että en tule yöksi kotiin, vauva otetaan pois nyt enkä halunnut miestäni sairaalaan vaan ainut mitä pyysin oli, että hän korjaisi kaiken vauvasta muistuttavan pois kodistamme ja tulisi hakemaan autoni sairaalan pihasta.
Synnytys oli nopea, kamala ja raastava kokemus. Poika oli kaunis, enkelini.
Seuraavana päivänä pääsin kotiin ja komplikaatioiden varalta lupasin ilmoittaa ja tulla takaisin saman tien jos jotakin tapahtuisi. Mitäs siinä enää olisi tapahtunut, suunnaton suru ja tuska vain. Niihin ei kukaan osaa auttaa. Rinnat olivat maitoa täynnä, maha löysä ja niin tyhjä, sydän täynnä rakkautta ja kaipuuta, mutta ei sitä pientä jolle se kaikki olisi kuulunut.
Koko sydämestäni kiitän miestäni, että hän jaksoi sen kaiken käydä läpi kanssani ja kuunnella toiveita ja jättää omat tarpeensa taka-alalle.
En tiedä kuinka selviän, aika ei paranna kaikkea. Uutta lasta ovat ihmiset kyselleet, että koska aiomme taas yrittää, mutta en tiedä olenko koskaan valmis! En jaksaisi enää samaa surua taas... Olemme olleet ilman ehkäisy eikä vauvauutisia ole edes kuulunut. Liekö vika psykologinen vai ottiko elimistölleni liian koville nämä kokemukset, en tiedä.
Olenko yksin tilanteessa vai onko minulla kohtalotovereita? Ystäväni eivät osaa sanoa asiaan mitään ja arastelevat edelleenkin seuraani...