Olen kamppaillut syyllisyyden kanssa siitä asti kun esikoiseni syntyi (6kk sitten). Tunnen syyllisyyttä joka asiasta; siitä, että vauva pulauttaa, että se ei nuku tarpeeksi, että se syö liikaa tai liian vähän, että se on liian kevyesti tai paksusti puettu, että en juttele ja hymyile sille riittävästi, että se on ollut liikaa autossa ym ym. Tämä ylihuolehtivaisuus ja syyllisyys varjostaa elämääni, enkä osaa kunnolla nauttia vauva-ajasta. Kaikki sanovat, että olen hyvä äiti. Itse olen vain niin epävarma. Olenkohan masentunut?
syyllisyys
levoton äiti
7774
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
oma lapseni on jo leikki-ikäinen mutta muistan hyvin sen epävarmuuden joka oli läsnä kokoajan! Välillä en halunnut jäädä vauvan kanssa kaksistaan kun pelkäsin tekeväni jotain väärin tai että jotain kamalaa tapahtuu! Podin huonoa omatuntoa siitä jos kylpypäivä siirtyi päivällä eteenpäin, jos olin itse väsysyt enkä heti jaksanut reagoida vauvan itkuun. Olin kauhuissani kun vauva oksensi muutamaan kertaan kaikki maidot ulos kun hän hotki niin kovasti, miksi en osannut edes syöttää oikein?? On täysin normaalia olla epävarma, huolissaan yms.. liiku vauvasi kanssa, elä jää yksin neljän seinän sisään niinkuin minä tein. Onko vauvan isä mukana kuvioissa? Saatko hoitoapua häneltä? Yritä ottaa välillä rennommin, yritä saada omaa aikaa, ettet sressaisi kokoaikaa! Kyllä se siitä! En usko että olet masentunut, itse olin tosi itkuinen siinä hormoni myräkässä, mutta kyllä se siitä :)
Hei
Minusta sinun kannattaisi mainita tästä neuvolassa tai varata aika omalääkärille. Saat purkaa sydäntäsi ammatti-ihmiselle, joka tietää mitä äitiyden alkuvaiheeseen kuuluu. Tarvitset kaiken tuen, jotta jaksat vauvan kanssa toimia. Vaikka varmasti hoidatkin hänet hyvin, sinun sisälläsi myllertävät ajatukset kuluttavat voimiasi valtavasti.
Voimahalaus
Jaana.K.
Kuinka kauan vauvasi nukkuu päivisin/öisin? Kuinka kauan on autossa? Kuinka paljon pulauttelee?
Meillä on 3kk vanha vauva, joka on puettu kevyemmin kuin itse olemme (ei valita, koska viileän sietokyky on yksilöllistä), on autossa n. 1-5h/vuorokausi yms. emmekä tunne syyllisyyttä (nukkuu autossa, mitä ei tee päivisin missään muualla). Toki menetän/menetämme hermomme vauvaan jos on huono päivä, mutta yritämme silti parhaamme, emmekä kanna huolta asioista, joille emme voi mitään. Osoitathan välittämisesi jollain tavalla´.. kunhan olet äiti/isä ja osoitat sen omalla tavallasi, kyllä lapsi sen viimeistään aikuisena ymmärtää.
Hän nukkuu normaalisti ja kaikki on muutenkin kunnossa. Tämä ongelma on lähinnä pääni sisällä. Minusta on tullut ylitunnollinen, hysteerinen äiti. Alkaa jo vaikuttaa yöuniinkin. En pysty nukkumaan kun murehdin kaikenlaista turhaa. Ehkäpä se siitä ajan kanssa...
Mutta sillä erotuksella, että murehdin asiat jo ennen vauvan syntymää. Raskauden lopulla oli hiukan ongelmia joista´aloin syyttää itseäni ja aloin epäillä onko minusta koko hommaan. Syyllisyys oli niin musertavaa, että tuntui kuin pimeys olisi leijunut ympärilläni. Pelkäsin, että vauvaa kuolee sisälleni enkä huomaa ajoissa, pelkäsin sairaalaan joutumista, pelkäsin kaikkea. Päivät kului murehtiessa ja itkiessä, samoin lopulta jo yötkin. Itkin pienimmästäkin asiasta ja kuitenkaan en edes tiennyt miksi oikeasti itkin. Onneksi neuvolassa huomattiin asia ja ihana terveydenhoitaja sai minut ylipuhuttua psykologin juttusille. Ensimmäisen käynnin vain itkin, mutta muutama kerta riitti ja tunsin saavani taas otteen kaikesta uudesta. Kun vauva syntyi niin osasin nauttia siitä pienistä epävarmuuksista huolimatta. Toinen odotus sitten sujui ilman tätä pelkoa.
Syy miksi noin kävi johtuu ilmeisesti siitä, että olin aikoinaan kova kontrolloimaan kaikkea. Kun tiesin etukäteen kaiken mitä tuleman pitää niin kaikki oli ok. Murehdin asioita etukäteen ja yleensä mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Mutta raskaus mullisti sen maailman. Mikään ei enää mennytkään suunnitelmien mukaan vaan raskaus päätti kroppani toiminnan ja minä menin siinä mukana. Ahdituin aikoinaan kaikesta uudesta ja tuntemattomasta tietämättä mihin seuraavaksi. Nyt kun ikää on tullut lisää niin sitä on jo armollisempi itseään kohtaan.
Jospa sinulla tämä kaikki tapahtuu nyt vauvan synnyttyä. Vauvakin mullistaa kaiken tutun ja turvallisen, pelkäät ja epäilet etukäteen asioita ja ahdistus ja syyllisyys vain ruokkii toisiaan. Kun asiat on outoja ja uusia, niin epäilet kykyjäsi vaikka ihan varmasti pärjäät siinä kuin muutkin. Suosittelen ammattiapua, se auttaa selventämään ajatuksia ja saat taas kiinni arjen rutiineista ilman murheita. Toivotan sinulle jaksamista ja iloista kevättä kaikesta huolimatta ja voimia hakea apua ja tietoa.
esikoisten kanssa.
Itse ainakin huomaan nyt näitten pienempien kanssa, että miten hupsu sitä onkin voinut olla esikoisensa kanssa joissakin jutuissa.
Jos yhtään lohduttaa, niin ne ensimmäiset lapset ovat niitä "harjoituskappale" lapsia. Saat varmuuden ajan myötä ja se syyllisyyden tunnekin helpottaa.
1) Anna oli 9 lapsen yksinhuoltaja ja Lapsikirja on älyttömän hyvä herättäjä meille nykynaisille.
Itse sain vahingossa kirjan käsiini ekaa odottaessani. Luin sen ahmien. Hitsin hyvä teos. Se ikään kuin herätti syvällä uinuneet luontaiset äidinvaistot. Loppujen lopuksi vauva on pieni ihminen, jolla on ihmisen tarpeet, eikä mitään sen kummempaa. Suosittelen lämpimästi. Siis Anna Wahlgren: Lapsikirja.
2) Äidit on mestareita syyllistämään itseään. Hyväksy se niin on helpompi elää. Saattaa tuntua että yhteiskunta tai ystävät tai joku lehtien palstoilla syyllistää, mutta kyllä se pahin tulee omasta itsestä. Koskaan ei ole niin täydellinen, ettei syyllisyyttä tuntisi....