Alko vei isän ja sedän.

Kerron oman tarinani.

Isäni alkoholisoitui melkeinpä välittömästi vanhempieni erottua, heikko ihminen kun oli eikä kestänyt uutta tilannetta. Olin tuolloin 8-vuotias ja siskoni 11.

Muutimme siskoni ja äitimme kanssa isästä parinkymmenen kilometrin päähän ja vierailimme isän luona säännöllisesti ainakin viisi vuotta. Joka toinen viikonloppu ja pitemmillä lomilla yleensä sitten pitempiä aikoja.

Viikonloput isän luona olivat hyvin sekavia, isä haastoi usein juovuspäissään riitaa veljensä kanssa ja setä isän kanssa. Myös naisystäviä kulki muutamia näkösillä mutta harvemmin. Tulimme siis viikonloppua viettämään ja isä lähti lähes poikkeuksetta ainakin toisena iltana (perjantaina tai lauantaina) tansseihin. Töissä hän kävi vielä tuohon aikaan.

Asiat alkoivat muuttua. Isä löysi naisystävän, joka hänkin on muutaman kerran "pitkäripaisessa" käynyt. Isä lopetti työnteon Suomessa ja muutti Ruotsiin, missä naisystävä asui.

Päätimme lähteä kesälomareissulle katsomaan millaisessa paikassa isä asuu, setäkin päätti lähteä mukaan. Vietimme elämämme kesäloman siskoni kanssa isämme luona... Alkoholia käytettiin sielläkin, mutta ei joka päivä.

Hyvästelimme isämme lentokentällä kun olimme palaamassa Suomeen. Kun katsoin isäni kävelevän poispäin ajattelin että tämä voi olla viimeinen kerta kun hänet näen - ja niin olikin.

Sain peruskoulun päättötodistuksen seuraavana keväänä ja juhlissa koulun bändi soitti Heidi Kyrön kappaleen "Kevät", jossa laulettiin näin "pojat on poikia, ne lupaa eikä palaa". Jolloin minä keskellä juhlahumua jäin miettimään laulun sanoja: etteivät isä ja setä tule koskaan palaamaan Suomeen.

Kului kolmisen vuotta, emmekä juuri olleet isämme kanssa tekemisissä, mitä nyt hän joskus soitteli juovuksissaan. Isä oli eronnut naisystävästään ja ajautunut täysin rappiolle veljensä kanssa.

Olin 17-vuotias, toista vuotta lukiossa, fiksu ja iloinen tyttö kaikesta huolimatta ja olin takomassa päähäni saksan epäsäännöllisiä verbejä, kun tapahtui se jota olin ne kaikki vuodet pelännytkin ja toisaalta vain varpaillani odottanut sitä hetkeä: tuli tieto että isä oli kuollut. Noin kuukautta myöhemmin menehtyi myös isäni kaksoisveli, joka oli saanut puukoniskuista samaisena iltana kuin isänikin.

Ennen hautajaisia kävin vilkaisemassa nopeasti isäni ja setäni ruumit ruumishuoneella, sillä tiesin etten sisäistäisi tapahtunutta koskaan ilman sitä. Nuorena lukiolaistyttönä minä saattelin siskoni kanssa isäni haudanlepoon. Näin minusta kerkisi tulla papereissakin vajaaksi puoleksivuodeksi puoliorpo.

Sain apua lähes välittömästi paikallisesta perheneuvolasta, jonka terapeutti auttoi minua käsittelemään isäni kuolemaa, alkoholismia, vanhempieni eroa ja muita patoutumia joita oli kaikkien vuosien aikana harteilleni keräytynyt. Se auttoi aluksi vain hetkellisesti, mutta kuukausien jälkeen aloin ymmärtää mitä oli tapahtunut ja opin hyväksymään asiaa.

Jatkoin elämääni, kouluani ja kirjoitin seuraavana keväänä 2005 ylioppilaaksi ja sain M-paperit. Haimme samana keväänä siskoni kanssa opiskelemaan yliopistoon ja pääsimme kummatkin sisään. Muutimme siskoni kanssa opiskelujen perässä ja elämämme näyttää suht normaalilta ulkopuolisten silmissä.

Ja kyllä se sattuu vielä, se sattuu ajoittain niin paljon ettei ole aina varma onko tässä elämisessä mitään järkeäkään. Mutta onneksi muistaa mitä on jäänyt jäljelle: sisko, äiti, pikkusisarukset, isäpuoli, ystävät, opiskelu ja ennen kaikkea tulevaisuus. Kukaan ei voi viedä minulta pois tulevaisuutta, jonka minä voin itse itselleni rakentaa. Siksi jaksan olla lähes poikkeuksetta iloinen ja nauttia elämästä, sillä menneisyys on tehnyt minusta vain vahvemman ihmisen.

Hakekaa apua ongelmiinne, sillä ei ole maailmassa sellaista ongelmaa joka ei olisi ratkaistavissa.

Sitten voit elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeisesi, nauttia elämästä täysin rinnoin - niin minä ainakin teen ja aion tehdä tästä eteenpäin! :)

Tsemppiä kohtalontovereille!