Pystynkö parantumaan..

eipä tästä taida yksin eroon päästä.olen yrittänyt 6 vuotta tuloksetta.ja luulin olevani hyvän tahdonvoiman omaava.mutta jos käyt lääkärissä niin eihän sun tarvi kertoa siitä silti kellekkään muulle.Esm.jos mun äiti tietäis se sais laakin samantien...Itsekkin ajattelin tilata sen tohtoriajan vaikka se onkin perseestä puhua kenellekkään mitään.Ei vaan enää psyyke ja kroppa kestä.Tsemppiä!

Minulla on ollut kymmenisen vuotta bulimia. Välillä olen oksentanut päivittäin, nykyään vain silloin tällöin. Nyt kun olen asunut yksin, niin häiriö on taas nostanut päätään, kun kukaan ei sillä tavalla ole katsomassa syömistäni ja vessassa käyntiä.

Prinsessa Dianakin sairasti bulimiaa koko elämänsä, jonkin asteisena, samoin Kata Kärkkäinen. Vaikka olisi vuosia, ettei oksentaisi, kohtaukset voivat alkaa pahoinakin uudelleen.

Jostain syystä elimistöni ei enää toivu yhtä hyvin bulimiakohtauksista kuin nuorempana. Nykyään minulla tulee ikenet kipeiksi ja silmien ympäriltä katkeilevat verisuonet. Tämä on oikeastaan hyvä, koska sen vuoksi en voi oksentaa mielin määrin.

Tsemppiä kuitenkin, parantumista on monen asteista. Minäkään en ole kertonut tästä kellekään. Äitini sai joskus vähän kyllä vihiä sattumalta. Onneksi minulla ei ole ollut masennusta, jonka kerrotaan liittyvän tähän tautiin.

Olin itse kolme vuotta sitten samassa tilanteessa kuin sinä nyt.

Juuri samalla tavalla PÄÄTIN että nyt tämä loppuu. Olin täysin kyllästynyt salailemaan sairauttani ja masentumaan kuvitellusta lihavuudestani. Alussa oli vaikeaa ja ensimmäisen puolen vuoden aikana saatoin joskus sortua oksentamaan. Oksentelu kuitenkin jäi pois aina vain pidemmiksi kausiksi.

Eli toivoa on!

Sitten muutin poikaystäväni kanssa yhteen, opettelin syömään terveellisesti ja jatkoin liikuntaharrastuksiani. Sain opiskelut valmiiksi ja nyt olen arvostetussa työpaikassa.

Parantumisessa oli tärkeää se, että keskityin ajattelemaan muita asioita kuin itseäni ja syömistä. Kun pitää itsensä kiireisenä työssä ja harrastaa paljon, ei oikeastaan ehdi ajatella ruokaa.

Pystyt tekemään sen yksin. Minä olen tehnyt. Oksensin monta vuotta ja luulin ettei se ikinä onnistuisi. Mutta mikä muutti kaiken? Ensinnäkin kova tahto. Halusin parantua. Luin kaikkia kamalia juttuja bulimiasta ja psyykkasin itseäni. Sitten vain päätin etten enää oksenna. Että vaikka ahmisinkin niin en oksenna sillä olen aikuinen järkevä ihminen ja velkaa läheisilleni sen verran, etten pilaa terveyttäni. Lisäksi vaikutti se että rakastuin ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen. Mutta silti olen päättänyt etten ala enää ahmimaan vaikka erokin tulisi tai muuta pahaa tapahtuisi. Päätin myös etten aio lihoa vaikka lopetan ahmimisen enkä ole lihonut; aloin syödä 1800 kcal päivässä (kalorien laskeminen helpotti mieltä alussa, kun tietää ettei pysty lihomaan), lisäsin ruokavaliooni päivittäiset vihannekset ja hedelmät ja terveelliset rasvat sillä bulimian aikana kärsin varmasti puutoksista, lisäsin päivittäisen liikunnan sijoittamalla salikorttiin ja pidän huolta siitä että herkuttelen. Olen onnellisempi kuin koskaan ja ollut terve vuoden (enää en laske kaloreita, syön vain terveellisesti, olen hoikka enkä voi kuvitella että olen vuosikausia joskus oksennellut. Lisäksi vielä täytyy sanoa että älä lannistu vaikka joskus tulisi esim. kuukausi pari lopettamisen jälkeen takapakkia ja oksentaisit; itsellenikin tuli mutta pääasia oli etten masentunut ja luovuttanut vaan ajattelin että se kuuluu asiaan ja repsahduksesta mennään eteenpäin entistä viisaampana. Ja tosiaan vuoden olen ollut terve, eikä tee koskaan mieli oksentaa. Ilman lääkkeitä tai terapiaa tai edes sitä että kertoisin bulimiastani kenellekään, selvisin. Niin selviät sinäkin.