Toivon

kyseistä dokkaria. Täysiaikaisina syntyneistä n.2 % syntyy vakavan fyysisen/psyykkisen vamman, kuten esim. cp-vamman kanssa. Kun taas tämä pakkopelastetut 23-26 viikoilla "syntyneet" syntyivät n.40% mahdollisuudella vakavan vamman kanssa! Ja siihen päälle vielä lievät "vaikeat" vammat jotka vaativat useita leikkauksia lapsena, hengityskoneita, tulevaisuuden oppimis- ja hengitysvaikeuksia... Eli terveiden prosentti todella alhainen. Puhumattamaan niistä jotka eivät aggressiivisesta tehohoidosta huolimatta selvinneet.

Terveen lapsen saanut nainen tuskin käsitti mitä puhui kun sanoi että hänen mielestään on hyvin väärin kun hollannissa ei suostuta pelastamaan näitä alle 26 viikkoisia sikiöitä. Olen aika varma että jos hän olisi saanut cp-vammaisen lapsen, hän olisi erimieltä. Tottakai lastaan rakastaa, oli hän terve tai vammainen, mutta jos yli puolet tuossa iässä pakkopelastetuista lapsista on vakavasti vammaisia ja kärsii, onko heitä pakko pakottaa elämään ts. "tehdä" tietoisesti sairaita lapsia maailmaan?

Dokkarin pointti taisi kuitenkin olla se, että sen jälkeen vanhemmat käsittäisivät paremmin mitä vaativat kun käskevät lääkäriä tekemään sikiön pelastaakseen kaikkensa. Jotkut eivät olisi lähellekään valmiita hyväksymään saati hoitamaan vaikeavammaista lasta. Hoitokotiin lapsen "tuuppaaminen" taas olisi verrannollinen siihen että teiniäiti synnyttäisi ei-halutun lapsen ja pistäisi sen sitten adoptoitavaksi. Eli siis kärsii kaikki ne fyysiset/henkiset kivut ja sitten menettää lapsen uudelleen koska ei voi hoitaa sitä.

Mielestäni tuossa mielessä lääketiede on jo liiaksi etääntynyt luonnosta. Kaikkea ei ole tarkoitettu elämään.

Itse koin tuon "pelastamisen" sikiön rääkkäämisenä. Ajatus että lapsi kuolisi luonnollisesti, kuulosti paljon paremmalta kuin näky keinotekoisesti hengissä pidettävästä piikkeihin ja hengityskoneisiin hukutetusta oliosta.

Dokumentissa käsiteltiin nimenomaan raskausviikolla 23-26 syntyneitä, mutta 27-28 vk:lla syntyneet ovat myös korkeassa vammautumisriskissä.

Jos itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen, tiedän jo mitä haluan. Jos lapseni syntyisi alle 28 viikkoisena, haluaisin antaa lapselleni rauhallisen kuoleman. En kivuliasta elämää joka on täynnä kärsimyksiä. CP-vammaisen isältä kysyttiin dokkarissa, oliko hetkiä jolloin hän toivoisi että poika olisi kuollut. Isä sanoi, että vain ja ainoastaan silloin kun lapsi kärsii. Ja kärsimykset olivat kuulemma viikottaisia. Mielestäni siinä on kerta per viikko liikaa.

katsottuani kirjoitti:

kyseistä dokkaria. Täysiaikaisina syntyneistä n.2 % syntyy vakavan fyysisen/psyykkisen vamman, kuten esim. cp-vamman kanssa. Kun taas tämä pakkopelastetut 23-26 viikoilla "syntyneet" syntyivät n.40% mahdollisuudella vakavan vamman kanssa! Ja siihen päälle vielä lievät "vaikeat" vammat jotka vaativat useita leikkauksia lapsena, hengityskoneita, tulevaisuuden oppimis- ja hengitysvaikeuksia... Eli terveiden prosentti todella alhainen. Puhumattamaan niistä jotka eivät aggressiivisesta tehohoidosta huolimatta selvinneet.

Terveen lapsen saanut nainen tuskin käsitti mitä puhui kun sanoi että hänen mielestään on hyvin väärin kun hollannissa ei suostuta pelastamaan näitä alle 26 viikkoisia sikiöitä. Olen aika varma että jos hän olisi saanut cp-vammaisen lapsen, hän olisi erimieltä. Tottakai lastaan rakastaa, oli hän terve tai vammainen, mutta jos yli puolet tuossa iässä pakkopelastetuista lapsista on vakavasti vammaisia ja kärsii, onko heitä pakko pakottaa elämään ts. "tehdä" tietoisesti sairaita lapsia maailmaan?

Dokkarin pointti taisi kuitenkin olla se, että sen jälkeen vanhemmat käsittäisivät paremmin mitä vaativat kun käskevät lääkäriä tekemään sikiön pelastaakseen kaikkensa. Jotkut eivät olisi lähellekään valmiita hyväksymään saati hoitamaan vaikeavammaista lasta. Hoitokotiin lapsen "tuuppaaminen" taas olisi verrannollinen siihen että teiniäiti synnyttäisi ei-halutun lapsen ja pistäisi sen sitten adoptoitavaksi. Eli siis kärsii kaikki ne fyysiset/henkiset kivut ja sitten menettää lapsen uudelleen koska ei voi hoitaa sitä.

Mielestäni tuossa mielessä lääketiede on jo liiaksi etääntynyt luonnosta. Kaikkea ei ole tarkoitettu elämään.

Itse koin tuon "pelastamisen" sikiön rääkkäämisenä. Ajatus että lapsi kuolisi luonnollisesti, kuulosti paljon paremmalta kuin näky keinotekoisesti hengissä pidettävästä piikkeihin ja hengityskoneisiin hukutetusta oliosta.

Dokumentissa käsiteltiin nimenomaan raskausviikolla 23-26 syntyneitä, mutta 27-28 vk:lla syntyneet ovat myös korkeassa vammautumisriskissä.

Jos itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen, tiedän jo mitä haluan. Jos lapseni syntyisi alle 28 viikkoisena, haluaisin antaa lapselleni rauhallisen kuoleman. En kivuliasta elämää joka on täynnä kärsimyksiä. CP-vammaisen isältä kysyttiin dokkarissa, oliko hetkiä jolloin hän toivoisi että poika olisi kuollut. Isä sanoi, että vain ja ainoastaan silloin kun lapsi kärsii. Ja kärsimykset olivat kuulemma viikottaisia. Mielestäni siinä on kerta per viikko liikaa.

Lue lisää

Molemmat otitte esiin seikan, joka jäi itseäni vaivaamaan. Juuri tämä yhden terveen naisen (taisi olla niiden kaksostyttöjen äidillä sama kylläkin?) asenne. "Kun se on vaan elossa". Milloin on tarpeeksi se, että on vain elossa? Eikö tällöin ajatella enemmän omaa tarvetta olla vanhempi, mitä sen lapsen kykyä/ halua(?) olla elossa? Koin moisen asenteen itsekkäänä ja ajattelemattomana. Helppo on sanoa niin, kun itsellä on terve lapsi, jolla ei ole kipua ja kärsimystä...

kuu kirjoitti:

Molemmat otitte esiin seikan, joka jäi itseäni vaivaamaan. Juuri tämä yhden terveen naisen (taisi olla niiden kaksostyttöjen äidillä sama kylläkin?) asenne. "Kun se on vaan elossa". Milloin on tarpeeksi se, että on vain elossa? Eikö tällöin ajatella enemmän omaa tarvetta olla vanhempi, mitä sen lapsen kykyä/ halua(?) olla elossa? Koin moisen asenteen itsekkäänä ja ajattelemattomana. Helppo on sanoa niin, kun itsellä on terve lapsi, jolla ei ole kipua ja kärsimystä...

Lue lisää

Jotenkin tulee mieleen keskustelut siitä, miten on armollista lopettaa joku eläin, jos se todennäköisesti joutuisi muuten kärsimään loppuelämänsä. Vammainen ei ole eläin.

Itselläni on erittäin vaikeavammainen veli. Hän kylläkin syntyi täysiaikaisena, mutta jo alkuraskaudessa äitini tiesi, että lapsi tulee olemaan vammainen, mutta päätti silti olla tekemättä aborttia. Veljeni on käynyt läpi kymmeniä leikkauksia ja elää "normaalia rajoittuneempaa" elämää, mutta hän on valtavan onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Häntä loukkaavat erittäin paljon keskustelut siitä, että vammaisten olisi parempi kuolla jo heti syntymän jälkeen/ennen sitä kuin elää "kärsimyksentäyteistä" elämää.

Itse työskentelen vammaisalalla ja sama elämänhalu huokuu lähes poikkeuksetta kaikista niistä, jotka ovat olleet koko ikänsä vammaisia, vaikka he olisivat käytännössä täysin liikunta- ja puhekyvyttömiä ilman nykyaikaisia apulaitteita, vaikka he tarvitsisivat hengityskonetta, toistokatetrointia ja leikkauksia. Itsemurha-ajatukset ja masennus ovat sen sijaan melko yleisiä niillä, jotka ovat vammautuneet myöhemmin elämässään.

Missä sitten on se raja, ketä hoidetaan ja ketä ei? Mitä mieltä olisivat he, joita yritettiin väkisin pitää hengissä, mutta jotka hoidosta huolimatta kuolivat? Sitä emme koskaan voi tietää, kuten emme usein myöskään etukäteen sitä, kuka jää henkiin ja kuka ei, kuka vammautuu vaikeasti ja kuka ei. Usein kuitenkin ihmisillä on valtava elämisen halu. Syöpäpotilas, jolla on edes pieni mahdollisuus hoitojen avulla parantua, yleensä valitsee hoidot, vaikka ne olisivat kuinka pitkiä ja raskaita. Toisaalta syöpäpotilaan erottaa pienestä keskosesta moni asia ja syöpäpotilaan elämänhalua usein lisäävät täällä maan päällä luodut tunnesiteet, joita keskosella tai täysiaikaisella vauvallakaan ei kaiketi vielä ole.

On todellakin vaikea asettua pienen keskosen asemaan ja ajatella, mitä hän haluaisi, jos osaisi jotain haluta ja mikä hänelle olisi parasta. Niinpä jokaisen täytynee vain uskoa omaan arviointikykyynsä ja siihen, että ratkaisu on oikea.

En nähnyt kyseistä ohjelmaa, mutta ehkä tosiaan on niin, että vanhemmat helposti menevät liiallisuuksiin pitääkseen lastaan hengissä. Eläinaiheeseen palatakseni tiedän omasta kokemuksesta, miten vaikeaa on päättää siitä, yritetäänkö lemmikkiä vielä hoitaa vai ei. Oman lapsen ollessa kyseessä se on varmasti vielä vaikeampaa. Haluaa välttää myöhemmin ajattelemasta, että entä jos kuitenkin...

Mutta se, mitä halusin tässä sekavassa pohdinnassani sanoa, on, että vammaisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että elämä ei olisi elämisen arvoista, vaikka se ulkopuolisesta saattaisikin näyttää pelkältä kärsimykseltä.

katsottuani kirjoitti:

kyseistä dokkaria. Täysiaikaisina syntyneistä n.2 % syntyy vakavan fyysisen/psyykkisen vamman, kuten esim. cp-vamman kanssa. Kun taas tämä pakkopelastetut 23-26 viikoilla "syntyneet" syntyivät n.40% mahdollisuudella vakavan vamman kanssa! Ja siihen päälle vielä lievät "vaikeat" vammat jotka vaativat useita leikkauksia lapsena, hengityskoneita, tulevaisuuden oppimis- ja hengitysvaikeuksia... Eli terveiden prosentti todella alhainen. Puhumattamaan niistä jotka eivät aggressiivisesta tehohoidosta huolimatta selvinneet.

Terveen lapsen saanut nainen tuskin käsitti mitä puhui kun sanoi että hänen mielestään on hyvin väärin kun hollannissa ei suostuta pelastamaan näitä alle 26 viikkoisia sikiöitä. Olen aika varma että jos hän olisi saanut cp-vammaisen lapsen, hän olisi erimieltä. Tottakai lastaan rakastaa, oli hän terve tai vammainen, mutta jos yli puolet tuossa iässä pakkopelastetuista lapsista on vakavasti vammaisia ja kärsii, onko heitä pakko pakottaa elämään ts. "tehdä" tietoisesti sairaita lapsia maailmaan?

Dokkarin pointti taisi kuitenkin olla se, että sen jälkeen vanhemmat käsittäisivät paremmin mitä vaativat kun käskevät lääkäriä tekemään sikiön pelastaakseen kaikkensa. Jotkut eivät olisi lähellekään valmiita hyväksymään saati hoitamaan vaikeavammaista lasta. Hoitokotiin lapsen "tuuppaaminen" taas olisi verrannollinen siihen että teiniäiti synnyttäisi ei-halutun lapsen ja pistäisi sen sitten adoptoitavaksi. Eli siis kärsii kaikki ne fyysiset/henkiset kivut ja sitten menettää lapsen uudelleen koska ei voi hoitaa sitä.

Mielestäni tuossa mielessä lääketiede on jo liiaksi etääntynyt luonnosta. Kaikkea ei ole tarkoitettu elämään.

Itse koin tuon "pelastamisen" sikiön rääkkäämisenä. Ajatus että lapsi kuolisi luonnollisesti, kuulosti paljon paremmalta kuin näky keinotekoisesti hengissä pidettävästä piikkeihin ja hengityskoneisiin hukutetusta oliosta.

Dokumentissa käsiteltiin nimenomaan raskausviikolla 23-26 syntyneitä, mutta 27-28 vk:lla syntyneet ovat myös korkeassa vammautumisriskissä.

Jos itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen, tiedän jo mitä haluan. Jos lapseni syntyisi alle 28 viikkoisena, haluaisin antaa lapselleni rauhallisen kuoleman. En kivuliasta elämää joka on täynnä kärsimyksiä. CP-vammaisen isältä kysyttiin dokkarissa, oliko hetkiä jolloin hän toivoisi että poika olisi kuollut. Isä sanoi, että vain ja ainoastaan silloin kun lapsi kärsii. Ja kärsimykset olivat kuulemma viikottaisia. Mielestäni siinä on kerta per viikko liikaa.

Lue lisää

ensinnäkin poika ei ollut CP-vammainen vaan vaikeasti kehitysvammainen ohjelman perusteella kehitysikä alle 6kk kaikin tavoin jos sitäkään. Lisävammana hänellä oli CP-vamma jota ei kyllä edes huomaa koska hänellä oli lisäksi jäykkä neliraajahalvaus vaikka toisaalta kehostahan puuttui jäntevyys ja tonus kokonaan. Lapsella ei ole mitään edellytyksiä nähtyä itsenäisempään elämään vaan päin vastoin iän mytötä kaikki fyysiset vammat vain pahenevat.. Katselin erityisesti lapsen kieltä josta tulee vielä paljon ongelmaa...

Briteissä ei siis todellakaan ole meitä vastaavaa kehitysvammahuoltoa tms kuntoutusta. Useimmat laitokset ovat erilaisten yhdistysten ylläpitämiä omien aatteidensa mukaan ja hoito sen mukaista. Toki on hienoja ja toimivia paikkoja mutta vähemmistönä ja niihin seula on tiheä. Rahalla saa jos sitä on..

Nämä sikiöt eivät syntyneet vammautuneina vaan vammautuivat syntyessään tai hoidoissa..

Pojan kärsimisestä ei ollut sen enempää puhetta, mutta kipuja on tuon tyyppisellä lapsella paljon ja iän myötä nekin lisääntyvät ihan lihassäryistä ja virheellisistä asennoista johtuen. Todennäköisesti lapsella on myös epilepsia josta ei mainittu lainkaan..

Elukka kirjoitti:

Jotenkin tulee mieleen keskustelut siitä, miten on armollista lopettaa joku eläin, jos se todennäköisesti joutuisi muuten kärsimään loppuelämänsä. Vammainen ei ole eläin.

Itselläni on erittäin vaikeavammainen veli. Hän kylläkin syntyi täysiaikaisena, mutta jo alkuraskaudessa äitini tiesi, että lapsi tulee olemaan vammainen, mutta päätti silti olla tekemättä aborttia. Veljeni on käynyt läpi kymmeniä leikkauksia ja elää "normaalia rajoittuneempaa" elämää, mutta hän on valtavan onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Häntä loukkaavat erittäin paljon keskustelut siitä, että vammaisten olisi parempi kuolla jo heti syntymän jälkeen/ennen sitä kuin elää "kärsimyksentäyteistä" elämää.

Itse työskentelen vammaisalalla ja sama elämänhalu huokuu lähes poikkeuksetta kaikista niistä, jotka ovat olleet koko ikänsä vammaisia, vaikka he olisivat käytännössä täysin liikunta- ja puhekyvyttömiä ilman nykyaikaisia apulaitteita, vaikka he tarvitsisivat hengityskonetta, toistokatetrointia ja leikkauksia. Itsemurha-ajatukset ja masennus ovat sen sijaan melko yleisiä niillä, jotka ovat vammautuneet myöhemmin elämässään.

Missä sitten on se raja, ketä hoidetaan ja ketä ei? Mitä mieltä olisivat he, joita yritettiin väkisin pitää hengissä, mutta jotka hoidosta huolimatta kuolivat? Sitä emme koskaan voi tietää, kuten emme usein myöskään etukäteen sitä, kuka jää henkiin ja kuka ei, kuka vammautuu vaikeasti ja kuka ei. Usein kuitenkin ihmisillä on valtava elämisen halu. Syöpäpotilas, jolla on edes pieni mahdollisuus hoitojen avulla parantua, yleensä valitsee hoidot, vaikka ne olisivat kuinka pitkiä ja raskaita. Toisaalta syöpäpotilaan erottaa pienestä keskosesta moni asia ja syöpäpotilaan elämänhalua usein lisäävät täällä maan päällä luodut tunnesiteet, joita keskosella tai täysiaikaisella vauvallakaan ei kaiketi vielä ole.

On todellakin vaikea asettua pienen keskosen asemaan ja ajatella, mitä hän haluaisi, jos osaisi jotain haluta ja mikä hänelle olisi parasta. Niinpä jokaisen täytynee vain uskoa omaan arviointikykyynsä ja siihen, että ratkaisu on oikea.

En nähnyt kyseistä ohjelmaa, mutta ehkä tosiaan on niin, että vanhemmat helposti menevät liiallisuuksiin pitääkseen lastaan hengissä. Eläinaiheeseen palatakseni tiedän omasta kokemuksesta, miten vaikeaa on päättää siitä, yritetäänkö lemmikkiä vielä hoitaa vai ei. Oman lapsen ollessa kyseessä se on varmasti vielä vaikeampaa. Haluaa välttää myöhemmin ajattelemasta, että entä jos kuitenkin...

Mutta se, mitä halusin tässä sekavassa pohdinnassani sanoa, on, että vammaisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että elämä ei olisi elämisen arvoista, vaikka se ulkopuolisesta saattaisikin näyttää pelkältä kärsimykseltä.

Lue lisää

mielestäni näiden keskosten kohdalla tilanne on toinen kuin vammaisena syntyneellä.

Näitä lapsia hoidetaan ja yritetään pakolla pitää hengissä. Hoidot ovat kivuliaita ja niitä jatkuu kuukausia jopa yli puoli vuotta! Eikö lapsella ole oikeus olla lähellä vanhempiaan ja tuntea hellyyttä ja rakkautta? Tässä tapauksessa läheisyyttä olisi vain hetki, mutta mielestäni se keskoskaapin voittaa..

Näiden keskosten kohdalla edes vammautumisriski ei ole se jonka takia haluaisin antaa niiden kuolla pois vaan vauvojen kärsimys aikuisten itsekkyydesn ja pätevyyden vuoksi. Ei kaikkea tule tehdä vaikka voidaan vaan hommassa pitäisi olla joku tolkku..

Itse olen työskennellyt vaikeasti vammaisten kanssa ja ikävä kyllä onni ja elämänilo ei todellakaan loista aina tahi koskaan ulospäin henkilöstä riippuen vaikka kuinka yrittää ja tekee parhaansa. Tiedän että minulla on ollut onni olla todella hyvässä paikassa töissä ja olemme tehneet todella hyvää työtä asiakkaidemme eteen, mutta se ei aina riitä. Kun terminaalihoito aloitetaan liki vastasyntyneenä tai ensimmäisen elinvuoden jälkeen ja sitä jatkuu toistakymmnetä vuotta ja se on täynnä kipua ja tuskaa, limaa ja tukentumisen vaaraa jne niin ei siinä pienet ilot juuri tilannetta plussalle vie! Ja kaikki joiden lapsi on vammautunut vasta oltuaan ensin terve kyseenalaistavat nykyiset elvytyskäytännöt ja hoitotoimet. Saattaa olla että joskus pitäisi antaa kuolla eikä pakottaa näitäkään lapsia elämään..

Se mitä minä taas tahdon korostaa on se että vammaisenkin elämän tulee olla elämisen arvoista. Siinä on oltava onnellisia ja hyvänolon hetkiä vaikka se pääasiassa olisi taistelua omaa kehoa vastaan ja lopputulos on selvillä. Lievemmin vammaisilla on taas omat ongelmansa eikä psyykkiset ole ne pienimmät..

Keskosten kohdalla tämä asia ei tule vastaan, mutta joittain jo suhteellisen pitkän työuran aikana vastaan tulee vammaisia joiden todellakaan ei olisi pitänyt koskaan syntyä ja voi vain ihmetellä mikä on heidän elämänsä tarkoitus? Onneksi en usko jumalaan tms sillä näiden ihmisten kohdalla tulisi mieleen että on sälli tainnut vetää lonkkaa? Toisten elämä voi olla niin vaikeaa eikä heitä pystytä auttamaan vaikka kuinka yritetään. Kyse on siis jo hieman toimivammista ihmisistä ellei jopa liiankin toimivista, väärin toimivista, itsetuhoisista, tunnottomista...

Eläimen lopettamiseen jos voi verrata vammaisen elämää ja kuolemaa niin kannattaa miettiä lisää omaa eettistä kantaa työhönsä!! Elukka on vaan elukka.

Elukka kirjoitti:

Jotenkin tulee mieleen keskustelut siitä, miten on armollista lopettaa joku eläin, jos se todennäköisesti joutuisi muuten kärsimään loppuelämänsä. Vammainen ei ole eläin.

Itselläni on erittäin vaikeavammainen veli. Hän kylläkin syntyi täysiaikaisena, mutta jo alkuraskaudessa äitini tiesi, että lapsi tulee olemaan vammainen, mutta päätti silti olla tekemättä aborttia. Veljeni on käynyt läpi kymmeniä leikkauksia ja elää "normaalia rajoittuneempaa" elämää, mutta hän on valtavan onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Häntä loukkaavat erittäin paljon keskustelut siitä, että vammaisten olisi parempi kuolla jo heti syntymän jälkeen/ennen sitä kuin elää "kärsimyksentäyteistä" elämää.

Itse työskentelen vammaisalalla ja sama elämänhalu huokuu lähes poikkeuksetta kaikista niistä, jotka ovat olleet koko ikänsä vammaisia, vaikka he olisivat käytännössä täysin liikunta- ja puhekyvyttömiä ilman nykyaikaisia apulaitteita, vaikka he tarvitsisivat hengityskonetta, toistokatetrointia ja leikkauksia. Itsemurha-ajatukset ja masennus ovat sen sijaan melko yleisiä niillä, jotka ovat vammautuneet myöhemmin elämässään.

Missä sitten on se raja, ketä hoidetaan ja ketä ei? Mitä mieltä olisivat he, joita yritettiin väkisin pitää hengissä, mutta jotka hoidosta huolimatta kuolivat? Sitä emme koskaan voi tietää, kuten emme usein myöskään etukäteen sitä, kuka jää henkiin ja kuka ei, kuka vammautuu vaikeasti ja kuka ei. Usein kuitenkin ihmisillä on valtava elämisen halu. Syöpäpotilas, jolla on edes pieni mahdollisuus hoitojen avulla parantua, yleensä valitsee hoidot, vaikka ne olisivat kuinka pitkiä ja raskaita. Toisaalta syöpäpotilaan erottaa pienestä keskosesta moni asia ja syöpäpotilaan elämänhalua usein lisäävät täällä maan päällä luodut tunnesiteet, joita keskosella tai täysiaikaisella vauvallakaan ei kaiketi vielä ole.

On todellakin vaikea asettua pienen keskosen asemaan ja ajatella, mitä hän haluaisi, jos osaisi jotain haluta ja mikä hänelle olisi parasta. Niinpä jokaisen täytynee vain uskoa omaan arviointikykyynsä ja siihen, että ratkaisu on oikea.

En nähnyt kyseistä ohjelmaa, mutta ehkä tosiaan on niin, että vanhemmat helposti menevät liiallisuuksiin pitääkseen lastaan hengissä. Eläinaiheeseen palatakseni tiedän omasta kokemuksesta, miten vaikeaa on päättää siitä, yritetäänkö lemmikkiä vielä hoitaa vai ei. Oman lapsen ollessa kyseessä se on varmasti vielä vaikeampaa. Haluaa välttää myöhemmin ajattelemasta, että entä jos kuitenkin...

Mutta se, mitä halusin tässä sekavassa pohdinnassani sanoa, on, että vammaisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että elämä ei olisi elämisen arvoista, vaikka se ulkopuolisesta saattaisikin näyttää pelkältä kärsimykseltä.

Lue lisää

Niin; ikävää, että sait tekstistäni moisen kuvan. Lähinnä omat ajatukseni ovat kuten äitee 4 on tuossa omassa kommentissaan kirjoittanut.

Lääketieteen avulla pystytään tekemään yhä suurempia ihmeitä; pelastamaan ja hoitamaan yhä vaikeammin hoidettavia. Toivon mukaan siinä samalla on oikeus käydä ihan realistista keskustelua siitä, milloin hoitoja kannattaa antaa ja milloin ei.