"Ja näin itseni ovella"

KultaharjaLeijona kirjoitti:

(koko tarina)
Uusi päivä. Uudet kujeet.
Eeva katsoi kelloa. Se oli kuusi aamulla. Kohta pitäisi jo nousta... mutta ei vielä. Aina aamuisin yksi minuuttikin tuntui tärkeältä. Kahdeksas vuosiluokka oli juuri alkanut ja oltiin vasta ensimäisellä viikolla -silti Eeva oli jo ehtinyt kyllästyä. Eeva Mäkelä nosti kätensä peiton alta ja ihaili vaaleanpunaiseksi maalattuja kynsiään. "Uusi minä" -kuten Emppu sanoi -vaikutti varsin kiintoisalta. Koulupöydän edessä seisovan tuolin karmille oli siististi nostettu uudet, leveälahkeiset farkut ja musta, ihonmyötäinen paita. Tuolin vieressä olivat korkeapohjaiset kengät. Emppu -hänen isosisarensa oli varsinainen muotifriikki!
Eeva työnsi peiton varovasti jalkopäähän ja nousi sängylle istumaan. Tänään kukaan ei voisi vastustaa häntä... "Äiti! Tuu auttamaan!" Vaaleahiuksinen, aika nuoren näköinen nainen avasi oven raolleen ja työnsi huoneeseen pyörätuolin auttaen Eevan istumaan siihen. Niinpä
-oli vain yksi ongelma.Pyörätuoli.

"Onko hyvää?" Äiti kysyi ja osoitti Eevan kädessä olevaa viineriä,
"Emppu leipoi ne tänään. Hän on aina niin reipas..." Emppu kääntyi katsomaan äitiä, sitten Eevaa nopeasti hymyillen ja paljastaen täydellisen valkoiset hampaansa.
Eeva nyökkäsi vastaten hymyyn hiukan vaivautuneena ja haukkoi viinerinsä äkkiä loppuun.
Sitten hän käänsi pyörätuolinsa lähteäkseen, mutta äiti esti hänen aikeensa tarttumalla pyörätuolin työntökahvaan.
"Hei! Et mene minnekään ennenkuin olet ottanut lääkkeesi!"
"Mä päätän itse omista tekemisistäni..."
Eeva murahti,
"Jos Emppu olisi pyörätuolissa, sä et varmaankaan väkisin koskaan tekis sille näin!Päästä irti!"
Eeva tönäisi äidin irti ja lähti kohti huonettaan -kohti tylsän sairaalamaista huonettaan, jota hän inhosi.

Uudet vaatteet näyttivät hyviltä päällä -mutta vieläkin paremmilta ne olisivat näyttäneet, jos Eeva olisi pystynyt seisomaan.
Hän harjasi hiuksensa ja kiinnitti ne soljella päälaelle.Huulet saivat aavistuksen verran roosan väristä huulipunaa, silmät ripsiväriä. Kun Eeva sitten katsoi peiliin, hän näki periaatteessa aika upean kokonaisuuden... jota kuitenkaan kukaan ei halunnut. Eikä kukaan halunnut olla hänen ystävänsä erilaisuudesta johtuen. Häntä luultiin vammaiseksi -luultiin että hänellä oli jotain vikaa päässäkin. Mutta entä jos olisikin ollut... ehkä sitten äiti olisi suhtautunut häneen lempeämmin? Emppu vei suuren osan hänen ajastaan. Ihana ja täydellinen Evita. Hah -Evita. Sehän oli suorastaan liioitellun hienosteleva nimi, ei lainkaan sellainen kuin Eeva -tavallinen maalaisjuntti-nimi, kuin Emppu oli hänelle joskus pienempänä sanonut. Olihan Empusta toki apuakin -ei siinä mitään. Eilenkin hän oli auttanut Eevaa lakkaamaan kynnet kauniilla lakalla ja he olivat keskustelleet kauan aikaa siitä, mitä he halusivat tulevaisuudelta. Emppu oli halunnut valmistua mahdollisimman nopeasti lukiosta, jotta pääsisi pikemmin mallin uralle. Hän oli pitkä ja kaunis kuten äitikin. Kun oli ollut Eevan vuoro kertoa, hän oli sanonut, että halusi lääkäriksi, koska voisi sitten -ehkä joskus -keksiä lääkkeen, joka parantaisi pyörätuoli-potilaita.
Äiti oli kuullut ja sanonut, ettei se ollut mahdollista. Pyörätuolissa oli moni eri syystä. Toiset olivat halvautuneet lopullisesti, toisia voitiin kuntouttaa. Toiset olivat syntyneet sairaiksi, mutta oli myös niitä jotka olivat olleet onnettomuudessa -kuten Eeva. Sitä päivää hän ei unohtaisi koskaan.

Koulun jälkeen äiti haki Eevan koulun portilta. Oli varattu aika sairaalasta. Hänet pitäisi leikata, jotta kuntoutus voitaisiin aloittaa. Ties kuinka monesti Eeva olikin leikattu -hän oli jo tottunut kipuun, tuskaan ja odottamiseen.
Sairaalasta hän sai tälläkertaa huoneen numero 512
-lasten ja nuorten osasto.
Äidin hän hyvästeli huoneeseen johtavalla käytävällä. Hän oli aivan hermona -kuten ennenkin, mutta Eeva vannoi pärjäävänsä hyvin. Ennenkuin tyttö avasi huoneensa oven, hän vielä kääntyi ja vilkutti vaikkei äitiä edes enää näkynyt. Hissistä kuului pieni kilahdus.

"Moikka!" Äänekäs tervehdys puski vastaan kun Eeva kärräsi pyörätuolillaan sisään.
Hän pysähtyi ovelle ja kesti hetken tajuta, että huone oli täynnä elämää. Tervehtijäksi hän havaitsi noin viiden -kuudentoista ikäisen pojan joka istui ikkunan ääressä ja katseli ulos. Hänen vieressään seisoi joku toinenkin poika. Vähän nuorempi,hiukan yskivä tyttö pelasi kännykällä.Televisio oli päällä. Eeva hymyili ja sammutti television lipaston päältä löytämällään kaukosäätimellä.
"Hei!" Pojat ikkunan luona huudahtivat yhteen ääneen, mutteivat kovinkaan vihaisella äänellä.
"Mä en pidä kovasta melusta." Eeva virnisti,
"Paras tottua siihen... vaikkaan mä en joudukaan olemaan täällä kovin kauaa."
Samainen poika, se tervehtijä, katsahti Eevaa silmiin ja Eevasta tuntui, että hän oli nähnyt hänen lävitseen. "Ei." Ne silmät sanoivat. "Älä valehtele -mä tiedän että sä joudut olemaan täällä vielä pitkään."

Koko päivä meni periaatteessa jutellessa huoneen ainoan tytön kanssa, Annan. Hän oli kaksitoista-vuotias ja hänet leikattaisiin huomenna. Hän ei kuitenkaan alkanut selostamaan, mikä häntä vaivasi -mutta sen käsityksen Eeva sai,että sairaus oli vakava.Illalla huoneeseen tuotiin iltapalaa, muusia ja nakkeja. Eeva huomasi olevansa hyvin nälkäinen ja ahmi minkä kerkesi.
Hän nukahti myöhään, joskus kahden aikaan -toisin kuin muut huoneessa olijat.
Yöstä tuli levoton ja hän näki painajaisia. Musta susi ajatti häntä metsässä eikä hän päässyt pakoon... se tuli lähemmäs ja lähemmäs... ja kun se jo kosketti Eevaa, hän...
Eeva säpsähti hereille. Käytävän ovi oli auki ja valo heijastui sokaisten suoraan silmiin. Iho tuntui kuumalta, paita oli liimautunut selkään kiinni... ja äkkiä Eeva näki sen -hän itse seisoi huoneen ovella kahden hoitajan tukemana.

"Kas niin..." Hän kuuli ääniä pimeässä.
"Pääsetkö istumaan...? Hyvä." Eeva räpytteli
silmiään ja tunnusteli vartaloaan. Ei -hän oli tässä... mutta kuka tuo toinen oli?
Tumma hahmo laskettiin pyörätuoliin. Kuului pieni naksahdus, tuolia säädettiin hänelle sopivaksi.
"Eeva" Toinen hoitajista sanoi ja laski kätensä pyörätuolissa istuvan tytön otsalle. Eevan selkäpiihin ilmestyivät kylmät väreet. Ei voinut olla totta! Oliko tuonkin nimi EEVA?
"Eeva" Kuului uudestaan ja hoitaja istahti sängylle. Huh -hän olikin tarkoittanut Eeva MÄKELÄÄ.
"Kaikki kunnossa?"
"Joo..." Tyttö mutisi nolona.
"Nuku sinä vain, minä laitan tuon Inkan tuohon viereiselle pedille -käyhän se?"
"Inkan?Mutta...mutta entä Anna?" Eeva muisti juttukaverinsa.
Hoitajan ilme vakavoitui.
"Hänet on siirretty teho-osastolle."

Seuraavana aamuna Eeva heräsi tunteeseen, että joku tuijotti häntä.
Silmät vielä vähän sokeina hän nousi istumaan ja huomasi Inkan siinä edessään.
"Sä näytät aivan multa."
"Anteeksi mitä?" Eeva mutisi unisena mutta päätyi kuitenkin hymyilemään uudelle huonetoverilleen.
"Mitä sanoitkaan?"
"Että sä näytät aivan multa." Inka virnisti.
Saattoihan se ollakin niin -kummallakin heistä oli vaaleat, puolipitkät hiukset ja siniset silmät. Ja sitäpaitsi -olihan Eeva itsekin luullut unisena Inkaa itsekseen!
Tytöt tuijottivat hetken toisiaan virnistellen kuin pikkulapset, kunnes Inka puhkesi jälleen puhumaan. "Miksi sä muuten olet pyörätuolissa?"
-Samat kysymykset näköjään mielessä kuin Eevallakin.
"Olin seitsemänvuotiaana autokolarissa. Mut leikataan tänään -entä sut? Leikataanko sutkin?"
"Joo." Inka hymyili niinkuin sana "leikkaus" ei olisi lainkaan herättänyt hänessä minkäänlaisia tunteita.
"Mä taas olen halvautunut jo aivan pienenä, tipuin puusta..."
"Oho -ei ihan pikkujuttu,vai?"
"No ei kyllä se sun autokolariskaan... Niin -ja mä muuten olen Inka."
Eeva tarttui Inkan käteen.
"Tiedän."

Illalla kun Eeva palasi leikkauksesta, oli hänen tyynylleen taiteltu pieni lappu.Kun hän avasi sen, sen sisään oli piirretty pieni auringonkukka, jonka vieressä luki pienellä käsi-alalla:
Moi!Mut on siirretty (tai olen nyt matkalla) toiseen sairaalaan tilanpuutteen takia. Kun sä
olit leikkauksessa, mä ajattelin täällä yksinäni
asioita. Mä tajusin, että sä olet tosi samanlainen ihminen kuin mä.Olisin niin halunnut olla sun ystävä. Ethän unohda mua?
Terveisin: Inka.

Eeva heitti aamutakin niskaansa ja hyppäsi pyörätuoliinsa, vaikka lääkäri oli käskenyt olla liikkumatta. Eeva syöksyi hissiin, huristeli käytävän toisensa jälkeen ja pysähtyi kuin seinään vasta sairaalan aulassa.
"Inka!" Hän huusi nähdessään tytön joka oli menossa jo ovesta ulos.
"Odota!" Inka pysähtyi ja kääntyi katsomaan Eevaan, jonka äänestä heijastui hengästyneisyys.
"Oo kiltti ja odota!"
"Mulla on kamala kiire!" Inka huokaisi, mutta hymyllä varustettuna palasi vielä Eevan luokse.
"Tässä on mun numero." Eeva ojensi pienen paperilapun Inkalle.
"Kiitos!" Inka huudahti ilahtuneena,
"Mä soittelen sulle! Onko tää muuten kotinumero vai... Eeva? Eeva?"
...mutta Eeva istui aivan hiljaa pyörätuolissaan, silmät kiinni.

Eeva näki ensin vain pimeyttä ympärillään,sitten tunnelin, jonka päässä oli valoja. Hänen takaansa kuului vaimeita, hyvin pelästyneitä huutoja, jotka vaativat häntä tulemaan takaisin. Silti tuo tunnelin pää oli lähempänä ja sieltä kaikuva musiikki veti puoleensa. Hän ei tiennyt, minne oli menossa... oliko... oliko tämä jotain lopullista? "Eeva!" Ne huusivat. Vai huusiko hän itse? Ei... sen täytyi olla Inka. Olo oli kuin hän olisi leijunut. Oli helppo liikkua. Ei ollut enää pyörätuolia -hän huomasi pääsevänsä eteenpäin sentti kerrallaan tai metrejä kerrallaan... Eeva näki edessään koko elämänsä ja ajat vilisivät ohitse, kunnes ne äkkiä pysähtyivät Inkaan. Tyttöön, jolla oli pyörätuoli.
Samassa Eeva alkoi tuntea suurta halua päästä takaisin ja tunneli katosi, musiikki loittoni.
"Hoitaja!" Hän kuuli äidin äänen.
"Hän virkoaa!"

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Kiitos jos jaksoitte lukea.=) Kommentteja kaivataan... Risut ja ruusut tervetulleita.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä