Minun maailmani

Haluan kertoa teille itsestäni niin tiedätte kuka olen.
Kaikki alkoi syksyllä 2003 kun siirryin seiskalle uuteen kouluun. Olin jo silloin erilainen kuin muut, siis fyysisesti. Kovin lyhyt ja hoikka (143/27) Olin siis alipainoinen, mutta mitään syömishäiriötä ei ollut.
Tunsin itseni kovin ulkopuoliseksi. En sopinut joukkoon. Ei ollut ketään hyvää kaveria, jonka kanssa viettää vapaa`aikaa. Minä eristäydyin muista ja aloin elämään omaa elämääni. Olin yksin. Päivät tulivat pitkiksi ja niin liikunta lisääntyi. Olen aina harrastanut urheilua, mutta nyt siitä tuli jokapäiväistä ja rankempaa. Liikunnasta tuli pakkomielle. Kulutin lähes kaiken vapaa`ajan liikkumiseen. Juoksin 3-4 tuntia päivässä. Jumppasin huoneessani iltaisin ja aamuisin pitkään. Kolua kävin, mutta olin yksin. En edes halunnut kavereita. Minä elin liikunnan ehdoilla. Elämässäni ei ollut muuta. Tarkoitukseni ei ollut rankaista itseäni mitenkään, vaan löytää joku juttu, mikä minulle kuuluisi ja tuntisin turvallisuuden tunteen.
Tarkoitukseni ei ollut laihtua, mutta niin kävi. Tein joka päivä tarkan suunnitelman mitä söisin ja kuinka paljon. Päivä päivätä laihduin ja laihduin. Jouduin kierteeseen, joka tempoi minua mukanaan. Tammikuussa painoin enää 21 kg. Äitini oli varannut minulle lääkärin, kun huomasi minun alati laihtuvan. Usein vanhempani käskivät minun olla tekemättä lenkkejäni ja syömään enemmän, mutta en kuunnellut heitä.
Lääkäristä minut passitettiin sairaalaan ja minut otettiin heti sisään. Suoraan sanottiin, että henkiinjäämisprosentti on 50. Raajani sinersivät ja luut paistoivat joka paikasta, mutta heikoksi en itseäni tuntenut. Vielä edeltävänä päivänä olin juossut 15 km putkeen. En joutunut letkuinin, sillä aloin heti syömään. Söin kaikki mitä eteeni tuotiin hyvällä ruokahalulla. Painoni nousi 2 viikossa 25 kg.
Pääsin kotiin. Eivät asiat miksikään muuttuneet. Paino laski taas ja maaliskuussa mittari näytti 23 kg. Nyt jouduin nuorisopsykiatriselle osastolle. Siellä painoni nousi 32 kg ja elokuussa kun siirryin kasille minut kotiutettiin. Elämä näytti valoisalta, mutta ei hyvää aikaa kauaa kestänyt. En tiedä mitä tapahtui, mutta jotenkin ajauduin taas omaan maailmaani. Kaikki vanha nousi pintaan. Koulussa ei edelleen ollut kavereita, tai en ainakaan pitänyt heihin yhteyttä. Taas maaliskuussa 2005 löysin itseni nuorisopsykiatriselta osastolta. Nyt hoitojaksosta tuli pidempi. Painoni nousi ja tammikuussa 2006 vaaka nätti 33.5 kg. Kotiin pääsin 19.1. En minä hoidosta mitään saanut, mutta painoni nousi. Ja noidankehä katkaistiin. Nyt istun tässä ja huomaan, että ei elämäni ole enää sitä samaa. Painoni on pysynyt suht samoissa lukemissa ja pari ystävää olen löytänyt. Peruskouluni olen suorittanut ja jotko-opinnot ovat selvät. Tosin elän edelleen osittain salattua elämääni, josta kukaan ei tiedä, eikä tarvitsekaan. Olen tyytyväinen, vaikka fyysisesti olen huomiota herättävä. 149/33. Rintoja ei ole. Iän sanoessani kukaan ei ota uskoakseen. Tulen varmasti aina olemaan erilainen, mutta en häpeä itseäni. Kaikki me olemme erilaisia ja omia persooniamme. Kohtalo meille on määrätty ja sen mukaan elämme. Hengissä on silti pysyttävä.
Nyt tuntuu, että elämäni kantaa, mutta mitään en sano varmaksi.
Tämä oli minun tarinani.