Skitsofreniaa??-apuja!

Olisit varmasti suureksi avuksi,jos voisin keskustella kanssasi parilla viestillä??

Yritin lukea epävakaasta persoonallisuudesta googlen kautta,mutta diagnooseja on niin paljon,etten löytänyt itseäni niiden joukosta. Voit hyvinkin olla oikeassa! Itse en tällaisesta sairaudesta tiennyt ennen. Olisi kiintoisaa saada selville,kuinka ajattelit kohdallani juuri tunne-elämältään epävakaata persoonaa? Jos tiedät asiasta enemmän,kysyisin myös,kuinka tällainen diagnoosi todetaan ja missä lääkärissä??

Olkaa kilttejä ja vastatkaa muutkin!

ihminen saa itselleen sopivat lääkkeet, et häntä tunnista katukuvassa- hän on aivan tavallinen ihminen.Näköharhoistasi en osaa sanoa mitään. Psykoosissa ihminen voi kuulla tai nähdä harhoja. Luultavasti kaikki-ihmiset on sitä mieltä, että on joku itseä suurempi voima.Me olemme kasvaneet Kristityssä maassa ja korkeampi voima on meille kolmiyhteinen Jumala = Isä, Poika ja Pyhä Henki

asialliselta kaverilta!

En tiedä, saanko koskaan selville näkyjeni perustaa. Vaikka siitä on vuosia,se kummittelee mielessäni usein. Pelkään juuri sitä,että näen jotain mitä en pysty selittämään.En halua sitä taakkaa harteilleni. Minun on pakko uskoa yliluonnolliseen,mutta ajatus tuntuu pelottavalta, ihan kuin mitä tahansa pahaa saattaisi tapahtua juuri minulle milloin tahansa. Ehkä epävarmuuteni juontaa tästä.

En tiedä pystynkö hyväksymään sitä,etten saa koskaan selville mikä minua "vaanii". Toisaalta, en todellakaan edes haluaisi tietää!

Selvitit minulle ajatuksen,milloin ajatukset ja teot viittaavat skitsofreniaan,kiitos! Harmi on se,ettei kovinkaan monelle voi sanoa henkimaailman kolkuttelevan ovellani salaperäisesti,hullun leiman kun saa niin helposti. Yritn kiistää selittämättömien asioiden ilmaantumisen,koska luulen,että jos en itse usko niihin,minulle ei niitä tapahdukaan. Olisin siis hyödytön henkimaailmasta nähden.

Kirjoituksestani huomaa,etten usko vieläkään päässeeni eroon siitä jostakin (oudoista kokemuksista), vaikka en näkyjä en enää näekään.Uskon,että kokemukset sekä niiden pelko seuraa minua lopun elämääni... Taidan "tarvita" jonkun sairauden,että voisin selittää itselleni pelkoni ja laittaa ne sairauden piikkiin.

Minulla on kuitenkin vähän väliä (jos ajattelee koko elämää,ja vuosi on sairauksissa lyhyt aika) jotain mielellisiä ongelmia, ja sen vuoksi elämä tuntuu raskaalta.

Kiitos kun paneuduit minulle kirjoittamiseen!! Hyvä,että olet oppinut elämään pelkäämättä.

Minulle diagnoosi vahvistui syksyllä 2007.Oireilin useita vuosia ja vuonna 2006 jouduin sairaalaan vaikean ja syvän masennuksen vuoksi.Siitä lähtien olenkin ollut sairaalassa, kohta lähes 2 vuotta.Kotonaoloakin on ja toisinaan elämä sujuu hyvin ja toisinaan kotikin tuntuu aivan sairaalta paikalta. Dissosiaatiohäiriö on minusta vaikea ja etenkin voimia vievä sairaus.Pienikin lapsuuden ajan kokemuksia muistuttava haju, ele, ääni, toiminta, väri, tms. laukaisee häiriön päälle.Minä sulkeudun kuin kuplaaan,josta katselen maailmaa itseni ulkopuolelta.Kaikki tuntuu sadulle ja kuplassa olo on joskus kuin uni pahaa vastaan ja toisaalta myös tunteiden sekamelska.Itse ei tunne olevansa se mitä kuvittelee olevansa. Oma pää saattaa täyttyä ihmeellisistä ajatuksista,joita itse ei tunne ajattelevankaan.Muutun robotiksi, joka kulkee kuulematta, näkemättä, ja on tarpeeton elolliseen eloon.Kaikki ympärillä on merkityksetöntä ja jos mitä tuntee on se suunnittelua kuinka päivänsä päättäisi.Koen takaraivossa hakkaavaa pakotusta asiaan.Kuplasta pääsemiseksi joutuu tekemään töitä, mutta yksin ei jaksa.Sairauteni olen saanut lapsuusajan koetuista väkivaltaisuuksista,välinpitämättömyydestä(ei annettua rakkautta) ja insestistä. Olen saanut nyt hyvää hoitoa ja todennut ,että kaiken mitä saan avuksi , otan sen vastaan. Osa ystävistä katosi saman tien , kun kuulivat olevani mielisairaalassa.Tälläiset ihmiset saavatkin mennä.Yllätyksekseni olen huomannut, että nämä nykyiset ystävät ovat mahtavia terapeutteja....he puhuvat muustakin kuin sairaudesta.Nämä ihmiset ovat ottaneet selvää , mikä minua vaivaa ja vastaukseksi saan aina:olet minulle se sama "ei hullu" kuin ennenkin.Tästä sairaudesta kuulemma voi parantuakin ja olen hyvin hoitomotivoitunut niin paljon kuin voimia vain riittää.Häiriö vie joskus kaikki voimat, siihen tulee sopeutua.Hoitava lääkärini sanoi minulle näin:"tämä sairaus ei ole sinun syysi,sinä et ole pienenä muuta voinut tehdä kuin taistella selviytyäksesi, joten puolutuskeino on ollut hakeutuminen omaan maailmaan.Mutta muista, SINÄ ET OLE HULLU.TÄSSÄ TAUDISSA HULLUUDEN KANSSA EI OLE MITÄÄN TEKEMISTÄ." .Silloin näitä sanoja kuunnellessani ajattelin, että hyvä on tyhmää höynäyttää, mutta nyt kun hoito on edennyt ja olo alkaa ns.vakiintua, tuntuu että minulla on sittenkin jotain, jota toisille voisin joskus antaa.Olen ammattiin lukenut ja tehnyt töitä, mutta töihin en pääse kotvalleen.Mutta ihaninta on joskus kokea, että minun päässäni on todella muutakin kuin piruja.Pikkuhiljaa olen jaksanut piirtää ja maalata, kun luovuus pukkaa ulospääsyä.Kuvat tuovat runoja ja tekstejä.Olen yrittänyt kirjoitella niitä muistiin, mutta aina ei onnistu.Sairaus joskus vie loogisen ajattelun ja tuottamisen.Teksti on kuin joku muu olisi sen kirjoittanut.
Minä olen itkenyt ja parkunut oloani monenmonta kertaa. Ehkä joskus sitten saan näistä kyyneleistä rakennettua dissosiaationauhan, jonka punon muistoksi....tai lapseni punovat siitä korun ja asettavat sen kaulalleni kun viimeinen matkani alkaa.
Taudistani voisin kertoa monia sivuja ja lohduttaa kaikkia, joilla tämä sama tauti on.Se on totta ,että tauti sotketaan skitsofreniaan tai kaksisuuntaiseen.Olen onnellinen saadessani oikean diagnoosin.Kun sairastuu ns.korvien välistä, niin elämä muuttuu kummallisen salaperäiseksi, vaikka ihmisinä ollaan niitä samoja kuin ennenkin.....niin hoitoa saadessa olemme vielä parempia.Tutuille ju uteliaille olisi niin helppo kertoa, että käsi tuossa murtui....kyllä se siit tai olen vatsataudis tms...Kun vanhaks tulloo niin kaikkee sitä näkkeeki...olen 46v,naimisissa,kolme lasta,akateeminen koulutus....koemuksia on monenlaisia, mutta jaksellaan taistella.JOOHAN!?!!