jos oikein tämän teen

tämä on elämäni,
mitä sillä tekisin

herään aamulla nähden
kujan harmaakivisen
ja kun taakseni katson
sen edessäni taas näen

korkealla tuolla
minne päättyvät seinät
on kirkkaat valonsäteet
ja joinakin päivinä ne yltävät tänne
mis’ on sumun tummuneet sateet

takanani nousee tulva
se joko hautaa alleen
   tai ylleen nostaa
niin että pääsen yli noista –
seinien kainaloista pakenen

täällä puhaltaa vastatuuleen
enkä suuntaa sen muuttaa voi
mutta ehkä päivänä jonain
se muuttaakin suuntani minun

kun se tulva tulee, minä juoksen
   päiviä karkuun pakenen
mistään kiinni en saa kun ne kurjat
paloja minusta irti purevat
ja pelkään, ettei niiden hampaissa jää
minusta jäljelle mitään
tai sitten tukin niitten turvat

tuolla takanani jossain
loistaa kirkkaus silmien sinisten
nuoren virheetön iho viaton
päällään kuulaus vaaleiden hiusten
ja hymyssä sen suupieli on
   välkettä tähtien

ja äärestä kujan hahmottuvat
hymyttömät kasvot katkeruuden
ainoana loisteenaan elämän iva
kantavat yllään rypyt ja arvet
   tehtyjen ja tekemättömien

minä juoksen kuin olisi johonkin kiire,
mutta päivänä jonain sen tajuan
tämä tulva minua saavuta ei
on aika sisimmässäni rauhan

katson ympärilleni ja huomaan,
   etten yksin täällä ole
vakaa pohja tätä kaikkea kantaa,
eikä harmaus ympärillämme
ole lopulta kuin valoa heijastuvaa

ja jos oikein tämän teen
tästä kujasta pelto minulle aukeaa
ja siitä pellosta nousen
   linnuksi taivaan

ja jossain tässä
universumin äärettömyydessä
on kuitenkin se piste
   mikä minusta jää

näitä mietin
kun illalla nukahdan
aloittaen alusta kaiken
kuin kujaa matkustan