Hassu juttu...

Tajusin vaan että oikeasti olen yksinäinen ihminen jota kukaan ei rakasta ja joka ei osaa rakastaa ketään.

"Jos ihminen oppii rakastamaan itseään niin muut oppivat rakastamaan häntä", en kuitenkaan erityisemmin vihaa itseäni. Ennen ainakaan. Nyt tunnen pettäneeni ihmiset joita minun olisi pitänyt suojella. Yritän parantaa tapani. Tiedän nyt mitä olen tehnyt väärin ja niin kipeää kuin tämä onkin, en aio luovuttaa (vaikka toisaalta tekisi mieli.) Kaverit muuttuivat vieraiksi minulle, syyllisyyttä siitä etten osaa rakastaa ketään, en edes sisaruksiani. Vanhempien kanssa minulla ei ole minkäänlaisia välejä. Ei mitään. Vain ventovieraita jotka ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Ei minkäänlaista fyysistä kosketusta. Olen vaikea lapsi. Siksi minua ei rakasteta. Älä enää valehtele minulle. Se koskee enemmän. Kyllä valheen tunnistaa. Se mitä sanoo ja tekee on kaksi eri asiaa. Jos rakastaisitte niin yrittäisitte oppia tuntemaan minut. Tulkaa puoleen väliin tietä, minä kuljen oman osani ja tulen teitä vastaan. Miksi hylkäsitte minut?

Kaikki alkoi yhtäkkiä. Masennuin ilman mitään erityistä päälle päin näkyvää syytä. Mietin ja mietin mikä minua vaivaa kunnes vihdoin tajusin sen. Olin vain elänyt elämääni kuvitellen etten ole yksin. Että joku/jotkut ehkä tarvitsee minua. Olen vielä nuori, en tiedä rakkaudesta mitään. Haluaisin niin kovasti, niin todella todella kovasti että joku rakastaisi minua. En halua kuulla mitään valheita. Helppohan se on sanoa "rakastan sinua". Jokainen pystyy siihen, mutta haluan että joku todella, oikeasti rakastaisi minua. Haluaisin ystäviä joiden kanssa voisin puhua mistä vain. Ystäviä jotka voisivat tehdä kaikkensa minun vuokseni niin kuin minä heidän vuokseen. Väsyttää ja rasittaa tällainen yksinäisyys, tällainen tavanpäiväinen tuttujen kanssa jutteleminen joille minun elämäni ja kuolemani on yhdentekevää. Kun katosin, ei yksikään kaveri yrittänyt edes etsiä minua.
Haluan oppia rakastamaan muita. Haluan oppia tietämään mitä rakkaus todella on. Uskon että osaan kuvitella sen. Se on vähän niin kuin voimakas, kirkas ja todella lämmin valo mitä jokainen kaipaa. Mutta ihmiset ovat minussa pitäneet vain kuvasta. Entinen-minäni, toi-tyyppi-joka-sanoo-mukavia-juttuja, toi-jonka-omistan, mutta ei koskaan minä. Miksei kukaan halua oppia tuntemaan oikeaa minua?

Olo on kuin olisin herännyt jonkinlaisesta unesta. Kaikki on nyt harmaata, pimeää ja tuntuu että kuolen. Vuosiin en ollut itkenyt niin kovasti, niin kipeältä ei ole koskaan tuntunut.
Mutta olo on vähän kevyempi. Tiedän missä vika on. Olen yksin mutta ehkä joku päivä tapaan jonkun joka voisi rakastaa minua ja jota minä voisin rakastaa. Minun täytyy vaan selvitä hengissä tästä kivusta ja yksinäisyydestä.