Bipolaarihäiriöisiä?

Moi!

Käytän mieluummin vanhaa termiä Maanis-Depressiivisyys; Maniaan liityy usein myös ahdistusta, manian ja depressiivisyyden lisäksi on yleensä myös sekamuotoisia jaksoja ja itselläni ainakin lääkityksen ja terapian myötä varsin tasapainoisia jaksoja. Olkoonkin ettei manian tarvitse olla psykoottista. Mun aikaisempi terapeutti ei koskaan nähnyt minua maniassa tai hypomaniassa joten kaikki meni unipolaarisen, masennuksen piikkiin. Näitä masennuksia hän selitti erittäin vaikeilla elämänolosuhteilla ja huume alkoholiongelmillani, mutta ei niistä pääseminen lopultakaan minua "parantanut". Muutin toiseen kaupunkiin työn ja naiseni vuoksi, tuli ero ja näytti ettei töitäkään saa. Eikä ystäviä vielä ollut. Masennuksia oli toki ollut, pahojakin,mutta tuo masennus vei voiton kaikista...En jaksa selittää mutta en ole koskaan ollut niin lähellä kuolemaa, vaikka vältin kaikkia päihteitä ja urheilin todella paljon. Kun sitten pääsin töihin, alkoi mennä lujaa, koin hemmetinmoista innostusta siitä että huomasin olevani taitava työssäni ja että ihmiset hyväksyivät minut heti vaikka itse vihasinkin itseäni. Aloin juomaan viikonloppuisin, koitin seurustella useammankin naisen kanssa mutta nousin puihin yleensä ennenkuin ensimmäinen kuukausi oli kulunut...hellyyttä ja seksiä kuitenkin kaipasin ja aloin käymään huorissa ja usein, hävetti ja tunsin huonommuutta siitä etten kyennyt normaaliin seurusteluun niinkuin muut sekä tunsin tekeväni väärin. Yksi tuollainen viikonloppu; tolkuttomasti viinaa ja sikamaista irstailua...Viikonlopun jälkeen olin niin masea ja sekaisin etten kyennyt töihin useampaan päivään. Varasin ajan psykiatrille, ja onnekseni satuin juuri sinä päivänä olemaan maanisen innostunut eräistä nlp-terapeutin kuunnelmista ja Viktor Franklin kirjoituksista. Aloin käymään terapeutilla säännöllisesti. Piirtelin elämänkaarta, täyttelin mielialapäiväkirjaa...täyttelin monenlaisia testikaavakkeita. Aloitettiin lääkitys, aloin tasapainottua. Nukkuminen eikä keskittyminen ollut enää niin vaikeaa. Uskoin jo varmaksi diagnoosin, mutta pari viikkoa sitten hyvin tasapainoisena aloin epäillä; Ehkä voin paremmin, koska asiat ovat paremmin, ehkä kyse olikin jostain muusta...Maanis-Depressiivisyys -diagnoosi kuulostaa lopulliselta tuomiolta. Vastoin psykiatrin suositusta aloin vähentämään lääkitystä ja tasapaino meni saman tien. Eilen suostuin ottamaan lääkeet ja voin taas paremmin. Paitsi "tuomio", tuo diagnoosi on vapautus niistä tekistäni synneistä mitkä minua painavat.. Joten en oikein tiedä mitä ajatella asiasta vielä. Tuskinpa tuota sairautta voi itse todeta. Kun lukee lääketieteellisiä julkaisua, itsestään voi löytää vaikka mitä sairauksia, nimimerkillä kokemusta on. M-D on kyllä aikalailla periytyvä sairaus (20 prosenttia jos toinen vanhemmista on M-D ja jos molemmat, muistaakseni 30) ja isälläni on kyllä hyvin kuvaan sopivia oireita. Ja muutenkin hänenpuoleltaan suvussa on mielenterveysongelmia.

Tauti tuli, kun en saanut koulutustani vastaavaa työtä kolmekymppisenä noin 10 vuotta sitten. Nuorempana oli selvät vauhtijaksot (varsinkin kun alkoholia oli mukana). Myöhemmin kun tuli ilmeiseksi, etten työllisty koulutustani vastaaviin tehtäviin ehkä koskaan tulivat mukaan myös masennusjaksot. Lopulta sairastuin kahdeksi vuodeksi vakavaan masennukseen.

Tällä hetkellää tilani vaihtelevat keskivaikeasta masennuksesta lievään hypomaniaan. Lievä hypomania on harvinaista.

Kuulemma on niin, että iän myötä maanisuus vähenee ja depressiivisyys lisääntyy. Minulle on käynyt näin.

En ole tyytyväinen itseeni - en tule hankkimaan enää lapsia ja tulen olemaan köyhä aina. Masennus on pysyvää. Masentuneisuudesta on ollut kuitenkin kolme etua:

1. Seksin halu on laskenut -> olen kokenut sen helpotuksena.
2. Olen ollut ystävällisempi muille ihmisille.
3. Pinna ei pala enää niin helposti.