Pieni tarina :D

Kirjoitin pienen tarinanalun... Minun mielestäni siitä tuli tylsä, en ole niin erikoistunut tähän Potter maailmaan, mutta haluaisin laittaa sen kuitenkin tänne luettavaksenne :) Toivon, että arvostelette...
Varoitus: siinä ei tapahdu suunnilleen mitään. :D

Auringon viimeiset säteet kultasivat puiden latvat. Vähitellen kullanhohtoisten puiden takaa ilmestyi näkyviin mahtava linna torneineen. Sen musta siluetti piirtyi punaista taivasta vasten ja hiljaiset liekit paloivat linnan pihalla, valaisivat tietä linnan tammioville. Tylypahka.
Minua jännitti kamalasti. Vihdoin olin täällä, niiden monien kuukausien jälkeen. Tuijotin Tylypahkaa, joka suureni sitä mukaa, kun meidän pienet, täyteen lastatut veneemme purjehtivat sitä kohti. Valtavan kokoinen mies, Hagrid, ohjasi meidät linnan oville, kun olimme astuneet maalle veneistämme. Joukon keskellä saavuimme pian, minä kyyristellen piilossa väkijoukon seassa, Tylypahkan aulaan ja sieltä pieneen takahuoneeseen. Hagrid pyysi meitä odottamaan siellä. Hänen poistuttuaan väkijoukko alkoi kuiskia ahtaassa huoneessa. Minua jännitti – ja pelotti. Muutkin näyttivät hermostuneilta, jokunen kerskui taikomistaidoillaan, mutta vaimeni, kun muiden katseet sinkoilivat kipinää hänen suuntaansa.
Ehkä he halusivat tuntea olevansa yhtä joukkoa, ajattelin, kun ankaran näköinen nainen, jolla oli päässään erittäin tiukka nuttura, McGarmiwa, käski meitä tulemaan hänen perässään saliin. Näkymä oli mahtava. Sali oli valtava ja se oli täynnä ihmisiä, jotka olivat jakaantuneet viiteen pöytään – neljään tupapöytään, ja viidenteen, joka näytti olevan opettajien pöytä. Meidät käskettiin menemään riviin, jossa me hiljalleen seisoimme, tuijottaen ja kuunnellen McGarmiwaa, joka kertoi lajitteluhatusta.
Hiljalleen oppilaat poistuivat rivistä ja minua hermostutti yhä enemmän, mitä vähemmän meitä enää rivissä seisoi. Mutta viimein tuli minun vuoroni, vaikka luulinkin, että odottelin sitä ainakin tunnin.
Koko salin väki tuijotti minua ja minua kouraisi pahasti mahanpohjasta, kun kävelin lajitteluhatun luo ja asetin sen varovasti päähäni. Siitä huolimatta se putosi päähäni niin syvälle, etten nähnyt sen takaa mitään. Säikähdin, kun lajitteluhattu alkoi mutista. Se puhui jostain ”kylmästä järjestä tulisessa paikassa” tai jostain vastaavasta, ja huusi sitten kovalla äänellä koko salille: ”Rohkelikko!”
Rohkelikon pöytä taputti ja minä oli onnellinen, että pääsin sinne. Hyvin onnellinen, ajattelin, kun monet heistä hymyilivät, kun istahdin rohkelikkojen joukkoon.