Nyt siis on melkein 2 viikkoa siitä, kun tyttäreni otettiin osastolle 30.1.
Ruokaa tai ravintoa menee nenämahaletkun kautta. Ei suostu muuten syömään yhtään mitään, joten vähään aikaan ei ole edes tarjottu. Annetaan tytön olla rauhassa ja vahvistua ja vasta sitten tarjotaan ihan oikeaa ruokaa!
Hän on nyt hiukan pirteämpi. Paino ei enää, onneksi ole laskenut, se ehti mennä 43,6 kg pituuden ollessa 170 cm, joten aika hurjalta näyttää! Pikku hiljaa varmasti alkaa paino nousta.
Olen vienyt hänelle askartelutarvikkeita isot läjät ja hän askartelee aivan hurmiossa! Ei voi pitää edes kännykkää päällä, vaikka saisi, ettei mene aika viestien lukemiseen ja vastailuun! Siis kaiket päivät väkertää korttejaan! Mielettömällä tarkkuudella, tietysti, joten tämäkin alkaa saada maanisia piirteitä!
Kysyinkin, että mitäs sitten kun ystävänpäivä on mennyt ohi? Hän sanoi, että tulee kotiin! Sanoin, että selvä: tee kortit, ala syödä ja tule kotiin... Ei taida mennä ihan noin helposti...
Perhe ja ystävät odottavat edistymistä. Kaikilla on kova ikävä! Ystävien koulunkäynti maistuu puulta, kun kaveri puuttuu ja on huoli ystävästä!
Ensi keskiviikkona on 14v. syntymäpäivät. Onko hyvä vai huono ylläri ottaa 3 parasta kaveria mukaan katsomaan? Itse hänellä ei ole intoa tavata ketään, olotila on ehkä vähän "nolo" letku nenässä ym.
Te, jotka olette olleet samassa tilanteessa: halusitteko olla itseksenne vai voinko yllättää tytön kavereilla?
Kohta taas lähden kohti sairaalaa. Siellä onkin tullut vietettyä tunti poikineen...
Terveisiä sairaalasta
32
5772
Vastaukset
- enkeli
Hei!
Vähän taustoja musta selventämään.Eli olen nykyään 24-vuotias nainen ja sairastuin vakavaan anoreksiaan 12-vuotiaana.15-vuotiaana jouduin vuodeksi sairaalaan,ensin 3 kuukautta tehohoidossa ja sisätautiosastolla ja sitten loppuaika nuorisopsykiatrisella huone-eristyksessä,letkuissa ja vuodelevossa.Tuon jälkeen on ollut 2 kuukauden jakso samassa sairaalassa 16-vuotiaana.22-vuotiaana 2 viikkoa avo-osastolla ja nyt 23-vuotiaana 2 kuukautta Lapparin ykkösellä ja puoli vuotta päiväosastolla.
Nyt menee jo paremmin.
Niin,kavereista.Mä en kestänyt nähdä ystäviäni pahimmassa vaiheessa.Letkut olivat inhottavia (nenä-maha ja tiputus) ja huone-eristyksessä hoitajan istuessa 24 h huoneessa en vaan halunnut kenenkään näkevän.Mun vanhemmat siis jättivät mut 14-vuotiaana kun muuttivat toiseen kaupunkiin ja jouduin "kadulle".Eli niitä ei sairaalassa näkynyt.
Muutama tosi ystävä tuli kuitenkin katsomaan kun olin hieman paremmassa voinnissa,tosin letkuhan oli melkein vuoden.Silloin noiden ystävien läsnäolo oli kultaakin kalliimpaa.He muistivat sanoa monta kertaa että olen tärkeä ja rakas...se tuntui aina tosi hyvälle kun itseinho oli vaan niin suuri koko ajan kun painoa nostettiin.
Eli mä melkein neuvoisin kysymään tytöltäsi kestääkö hän vielä tavata ystäviä.Ja kunnioita jos kieltäytyy,sillä noin alkuvaiheessa,vielä kun letkutuskin on uutta,voi olla mahdotonta jaksaa nähdä ketään.Kun vointi kohenee ja hän piristyy niin ehkä sitten.
Mulle oli helpompaa puhua puhelimessa kuin nähdä kasvokkain.
Mutta nää on vain mun kokemuksia. - *Laura*
Olen seurannut tyttäresi kuulumisia kirjoitustesi välityksellä. Kaikki on NIIN tuttua! Upea asia, kuten moni muukin on sanonut, että hänellä on noin ihana ja positiivinen äiti! Vanhempien tuki on ensiarvoisen tärkeää. Tärkeää on myös huolehtia omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta, kirjoittelu palstalle on hyvä asia.
Olen itse 29v. nainen. Olen myös sairastanut vakavan anoreksian. Kuten tyttäresi, sairastuin myös 13-vuotiaana. Ensimmäisen kerran olin sairaalassa vain 2 vkoa, mutta ei se siihen jäänyt. Olin kokonaisuudessaan osastolla (lasten sisätaudeilla ja lasten psykiatrisella) lähes 2 vuotta yhteen menoon. Jäin koulussa vuoden jälkeen. Sairaalassa olo oli tuskaa, olin täydellisessä vuodelevossa suurimman osan aikaa, ei saanut lukea, ei kuunnella musiikkia, askarrella, ei käydä WC:ssa/suihkussa, vieraita ei saanut käydä ym. jos paino laski. Sitten sai tehdä jotain rajoitetusti, jos se nousi.
Kaikki yksityisyys vietiin ja paino saneli kaiken. Olin kuin vankilassa. Olin kyllä tosi huonossa kunnossa, kerran tajuttomanakin, joten ehkä oli pakko käyttää näin kovia keinoja. Mutta kyllä sillä on ollut hintansakin, aloitin juuri uuden terapian. Toivon hartaasti, että hoitomenetelmät ovat nykyisin kehittyneet siitä, mitä ne olivat 90-luvulla. Vaikka selvisin hengissä, ala-arvoinen kohtelu loukkasi ihmisyyttä ja vaivaa usein vieläkin.
Minulle askartelu ja kaikki käsillä tekeminen oli henkireikä sairaalassa, tein koko ajan jotain, piirsin ja väritin, jos ei muuta. Siinä saattoi keskittää ajatuksensa täysin muuhun kuin kurjaan ympäristöön tms. Askartelu auttoi minua suuresti ja oli kiva saada positiivista palautetta töistäni. Tue ihmeessä tyttäresi intoa askarrella, sen avulla voi myös purkaa tunteita.
Minulle tärkein tuki sairaalassa olivat äiti ja mummu, jotka kävivät päivittäin (jos saivat), ilman heitä en olisi tässä. Myös kavereita kävi jonkun verran. Välillä tunsi itsensä hieman noloksi kun he tulivat, mutta kyllä se loppujen lopuksi oli tosi kiva,kun välittivät ja tulivat käymään. On myös tärkeää, että suhteet ulkomaailmaan säilyisivät ainakin jonkunlaisina, jotta sinne on helpompi palata, kun aika on. Erityisen kiva minusta oli saada postia luokaltani, iso kirjekuori, jonka pari kaveria toi. Merkitsi paljon.
Tärkeintä on kuitenkin kuunnella, mitä tyttäresi sanoo, ehkä on vielä liian aikaista tavata ystäviä. Parempi, että kerrot aikeistasi. Ei ole kiva, jos yllätys ei olekaan mieluisa. Voi kun voisin jotenkin helpottaa teidän tilannettanne. Muistan kuinka ikävä minulla aina oli kotiin. Niin kauan olin kuitenkin sairaalassa ja hakkasin päätä seinään, kunnes pitkän ajan jälkeen tajusin ja HYVÄKSYIN, että painon on noustava, jos haluan kotiin ja pysyttävä siellä, etten enää joudu takaisin. Kaikkien on kuljettava se oma tiensä. Toivon sydämestäni, että tyttäresi kohdalla se ei olisi kovin kivinen. Voimia, pidä huoli myös itsestäsi!
Tällä sivustolla kannattaa poiketa: www.syomishairioistentuki.fi - Minä vain
Muistan kun olin ite sairaalassa niin kaiken maailman psykologit patisti tapaan kavereita, mutta kun itellä oli tunne ettei halunnu.. Sitten kun kaverit vihdoin tuli käymään oli se ihan mukavaa vaikka aluks keskustelu oli vähän vaikeeta.. Ne kerto kaikkee koulusta ja sillee.. Sen jälkeen oli parempi mieli vähän kylläkin.. Älä kuitenkaan patista tytärtäs, se ei oo kivaa, tiiän kokemuksest. Tsemii!
- äiti-kertaa-kolme
Kiitos enkeli, Laura ja Minä vain!
Sain todella hyviä vinkkejä teiltä!
Kysyn jo huomenna, että saanko tuoda hetkeksi nuo parhaat kaverit käymään synttärin kunniaksi. Ajattelin, että kerron keskiviikko aamuna, mutta neuvoistanne viisastuneena kerron aikaisemmin.
Kohtalonne saa minut surulliseksi! Olette joutuneet kulkemaan niin raskaan tien ja vieläkin karikoita riittää!
Tämä pahuksen sairaus taitaa seurata "uhriaan" läpi elämän?!
Tänään taas oli huonompi päivä sairaalassa.
Meni sukset ristiin, kun ihmettelin, miksi hän ei voi juoda maitoa vaan on vaihtanut senkin veteen? "Lähde pois täältä sitten, jos se on niin vaikea ymmärtää, että letkun kautta tulee kaikki tarvittava jopa luustolle!" tyttö sanoi minulle. En tietenkään lähtenyt, mutta tuli kurja olo. Itkettiin sitten yhdessä, kun saatiin
kumpikin puhuttua kantamme.
Tänään tuli sellainen pieni epätoivo. Osastojaksosta taitaa tulla veiläkin pidempi kuin alunperin ajattelin. En usko, että ahaa- elämys voi tulla yks kaks, kun hän on niin lukossa. Ottaa "pultteja" koulu asioista ja haluaa ehdottomasti jatkaa "hikari" tyyliin!
Hän vaikuttaa jotenkin vieraalta, kamala tajuta sellainen omasta lapsesta! Joka päivä käyn hänen luonaan ajaen 80 km ja usein hän vain jatkaa askarteluaan, vaikka olen siinä vieressä. Silti minulla on hyvä olla siinä hänen kanssaan. Paras hetki on, kun olemme vierekkäin lepäämässä tai hän on sylissäni.
Isälleen hän on aina paljon aurinkoisempi kuin minulle! Mistä se johtuukaan? Silti olen koko ajan ajatuksissani hänen luonaan ellen ole sairaalassa.
Tuo itsensä hoitaminen on kyllä jäänyt todella vähiin. Myös meidän pojat tarvitsevat minua ja välillä tunttuu, että pitäisi revetä kahtia! Tiedän, ettei nyt saa polttaa itseään loppuun, sillä silloin minusta ei ole apua kenellekään, mutta en silti osaa pysähtyä lepäämään.
Te olette niin ihania, kun jaksatte antaa neuvoja ja kannustaa! Teillä itsellännekin on omat murheenne ja silti valatte uskoa minuun!
Lämpimiä rutistuksia teille kaikille!- *Laura*
Paras asia tässä sairaudessa on se, että asioita läpikäyneenä, voi (toivottavasti) helpottaa jotenkin toisten vastaavassa tilanteessa olevien oloa ja ainakin jakaa kokemuksia.
Ei ole syytä vaipua epätoivoon! Jokaisen anorektikon sairaus on omanlaisensa, toisilla helpompi, toisilla vaikeampi. Joku voi selvitä pelkästään sillä, että lääkäri puuttuu asiaan (tai saa ainakin pidettyä painonsa turvallisella alueella). Vaikka tälläkin palstalla on aika kamalia kohtaloita, ei se tarkoita, että kaikilla sairaus menee aivan "pohjamutien" kautta.
Kuitenkin on tärkeää tiedostaa, että anoreksia on useimmiten pitkäaikainen sairaus, eikä se ole ohi vaikka paino nousisi normaaliksi. Täytyy muistaa myös hoitaa mieli kuntoon. Saako tyttäresi mitään keskusteluapua/terapiaa? Onko sellaista suunnitteilla? Kun voi puhua jonkun perheen ulkopuolisen kanssa, voivat "solmut" aueta nopeastikin, tai se voi ainakin helpottaa tilannetta.
Kun sanoit, että tyttö on aina aurinkoinen isälleen, niin tuli mieleeni, että meillä oli aina niin, että vain äidille näytin todelliset tunteeni, isä oli etäisempi ja hänen seurassaan olin "lukossa". Isälle en uskaltanut olla oma itseni. Ehkä tyttäresi tietää, että sinulle voi olla pahallakin tuulella ja olet silti siinä. Sinuun hän luottaa.
Kun mietin, minkä neuvon voisin antaa, ei tule mitään yksiselitteistä mieleen. Jokaisella sairaus johtuu niin erilaisista syistä, eri taustoista. Rakkaus ja läheisyys, mutta myös itsenäisyyden kunnioittaminen ovat tärkeitä. Ja aika, on vaan annettava aikaa tyttärellesi ymmärtää mikä tilanne todella on.
Itse heräsin, kun jossain vaiheessa tajusin, että voin ihan oikeasti kuolla. Sydän temppuili ja aivot alkoivat kärsiä. Piti yksinkertaisesti valita, haluanko elää vai kuolla. Halusin elää ja halusin kotiin, takaisin elämään. Ei voi muuta sanoa, että siitä paraneminen alkaa, kun myöntää sairautensa ja haluaa ITSE parantua. Kukaan toinen ei sitä puolesta voi tehdä, valitettavasti.
Ja vielä, kyllä tästä sairaudesta on mahdollisuus parantua täysinkin tai ainakin niin, ettei se merkitsevästi haittaa elämää. Itse olen pystynyt elämään suht normaalia elämää, vaikka muutostilanteissa ym. sairaus usein painaa päälle. Sitä vastaan voi kyllä oppia keinot, joilla puolustautua! - äiti-kertaa-kolme
*Laura* kirjoitti:
Paras asia tässä sairaudessa on se, että asioita läpikäyneenä, voi (toivottavasti) helpottaa jotenkin toisten vastaavassa tilanteessa olevien oloa ja ainakin jakaa kokemuksia.
Ei ole syytä vaipua epätoivoon! Jokaisen anorektikon sairaus on omanlaisensa, toisilla helpompi, toisilla vaikeampi. Joku voi selvitä pelkästään sillä, että lääkäri puuttuu asiaan (tai saa ainakin pidettyä painonsa turvallisella alueella). Vaikka tälläkin palstalla on aika kamalia kohtaloita, ei se tarkoita, että kaikilla sairaus menee aivan "pohjamutien" kautta.
Kuitenkin on tärkeää tiedostaa, että anoreksia on useimmiten pitkäaikainen sairaus, eikä se ole ohi vaikka paino nousisi normaaliksi. Täytyy muistaa myös hoitaa mieli kuntoon. Saako tyttäresi mitään keskusteluapua/terapiaa? Onko sellaista suunnitteilla? Kun voi puhua jonkun perheen ulkopuolisen kanssa, voivat "solmut" aueta nopeastikin, tai se voi ainakin helpottaa tilannetta.
Kun sanoit, että tyttö on aina aurinkoinen isälleen, niin tuli mieleeni, että meillä oli aina niin, että vain äidille näytin todelliset tunteeni, isä oli etäisempi ja hänen seurassaan olin "lukossa". Isälle en uskaltanut olla oma itseni. Ehkä tyttäresi tietää, että sinulle voi olla pahallakin tuulella ja olet silti siinä. Sinuun hän luottaa.
Kun mietin, minkä neuvon voisin antaa, ei tule mitään yksiselitteistä mieleen. Jokaisella sairaus johtuu niin erilaisista syistä, eri taustoista. Rakkaus ja läheisyys, mutta myös itsenäisyyden kunnioittaminen ovat tärkeitä. Ja aika, on vaan annettava aikaa tyttärellesi ymmärtää mikä tilanne todella on.
Itse heräsin, kun jossain vaiheessa tajusin, että voin ihan oikeasti kuolla. Sydän temppuili ja aivot alkoivat kärsiä. Piti yksinkertaisesti valita, haluanko elää vai kuolla. Halusin elää ja halusin kotiin, takaisin elämään. Ei voi muuta sanoa, että siitä paraneminen alkaa, kun myöntää sairautensa ja haluaa ITSE parantua. Kukaan toinen ei sitä puolesta voi tehdä, valitettavasti.
Ja vielä, kyllä tästä sairaudesta on mahdollisuus parantua täysinkin tai ainakin niin, ettei se merkitsevästi haittaa elämää. Itse olen pystynyt elämään suht normaalia elämää, vaikka muutostilanteissa ym. sairaus usein painaa päälle. Sitä vastaan voi kyllä oppia keinot, joilla puolustautua!Ja älyttömän fiksu!
Todellakin saattaa olla niin, että suhde isään on etäisempi tunteiden näyttämisen saralla! Tyttö taitaa luulla, että isälle tulee aina olla hyvällä tuulella! Mutta hyvä niin, että räjähtelee minulle, ettei patoa tunteita sisälleen! Se se vasta vaarallista olisi!
Olen myös ajatellut, että tähän puututtiin aika nopeasti, joten toivon, että myös tuo pohjamuta jää käymättä. Täytyy vain olla kärsivällinen!
Terapia on ollut käynnissä heti osastolle joutumisesta alkaen. Psyko- ja ravintoterapiaa ja fysio- sekä toimintaterapiaa. Mutta kuten sanoit: se parantuminen lähtee potilaasta itsestään!
Kohta lähden taas katsomaan, miten askartelut etenee!
Kivaa kevätpäivää Sinulle!
- Naurettavaa
170cm/43kg???? Ite olen 175cm/42kg!!! Eihän tyttäres edes ole kovin laiha...luulen et taitaa provo taas vitsailla jollain "tyttärellään" Ei niin painava voi letkuihin joutua todellakaan..ite olin kun painoin 35kg!!! Todella säälittävää tulla tänne puhuun paskaa...Nauran teille!!! HAHAHAH!!!!:DDDDD
- ihmettelijä
Jollei sinulla ole muuta tekemistä kuin loukata toisia, niin lähde menemään!!! Idiootti!
- äiti-kertaa-kolme
Sinut on siis jätetty heitteille? Olen siitä pahoillani!
Enhän minä ole lääkäri, en tietenkään itsekään olisi älynnyt häntä osastolle tai letkuihin pistää, mutta kokeiden mukaan elimistö oli niin kuiva, että oli laitettava letkuihin. Ja pulssi oli niin matala, että vuodelepoon määrättiin.
Tiedän, että painon mukaan ei olekaan hätää, se olisi voinut vielä laskea, mutta tyttärelläni elintoiminnot alkoivat huutaa apua.
Toiset kestävät enemmän kuin toiset, Sinä taidat olla sitä kestävää laatua, onnittele siitä itseäsi!
En todellakaan ymmärrä tätä "provo taas vitsailee tyttärellään" lausetta!!! Mitä se tarkoittaa? Että en saisi olla huolissani lapsestani?
Viestisi pilasi päiväni, mutta suon sen Sinulle, saat jatkaa nauramistasi ja nauruhan pidentään ikää!
Kaikkea hyvää Sinulle! Minä jatkan palstalla käymistä, jotta Sinulla riittää naurun aihetta... - ...
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Sinut on siis jätetty heitteille? Olen siitä pahoillani!
Enhän minä ole lääkäri, en tietenkään itsekään olisi älynnyt häntä osastolle tai letkuihin pistää, mutta kokeiden mukaan elimistö oli niin kuiva, että oli laitettava letkuihin. Ja pulssi oli niin matala, että vuodelepoon määrättiin.
Tiedän, että painon mukaan ei olekaan hätää, se olisi voinut vielä laskea, mutta tyttärelläni elintoiminnot alkoivat huutaa apua.
Toiset kestävät enemmän kuin toiset, Sinä taidat olla sitä kestävää laatua, onnittele siitä itseäsi!
En todellakaan ymmärrä tätä "provo taas vitsailee tyttärellään" lausetta!!! Mitä se tarkoittaa? Että en saisi olla huolissani lapsestani?
Viestisi pilasi päiväni, mutta suon sen Sinulle, saat jatkaa nauramistasi ja nauruhan pidentään ikää!
Kaikkea hyvää Sinulle! Minä jatkan palstalla käymistä, jotta Sinulla riittää naurun aihetta...tarkoitti provolla, että olisit keksinyt koko jutun... älä anna sen pilata päivääsi! koitahan jaksella
- justjoo
mitä vittua? onko susta kivaa saada muut ajattelemaan vielä enemmän (minut ainakin) ettei ole ollut tarpeeksi laiha tai jotain? olin itse letkuissa mitoissa 30/153 koska olin niin kuivunut ja syke oli alle kolmenkympin, ei se paino merkitse mitään!
kiitos taas hirveästi. - piip
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Sinut on siis jätetty heitteille? Olen siitä pahoillani!
Enhän minä ole lääkäri, en tietenkään itsekään olisi älynnyt häntä osastolle tai letkuihin pistää, mutta kokeiden mukaan elimistö oli niin kuiva, että oli laitettava letkuihin. Ja pulssi oli niin matala, että vuodelepoon määrättiin.
Tiedän, että painon mukaan ei olekaan hätää, se olisi voinut vielä laskea, mutta tyttärelläni elintoiminnot alkoivat huutaa apua.
Toiset kestävät enemmän kuin toiset, Sinä taidat olla sitä kestävää laatua, onnittele siitä itseäsi!
En todellakaan ymmärrä tätä "provo taas vitsailee tyttärellään" lausetta!!! Mitä se tarkoittaa? Että en saisi olla huolissani lapsestani?
Viestisi pilasi päiväni, mutta suon sen Sinulle, saat jatkaa nauramistasi ja nauruhan pidentään ikää!
Kaikkea hyvää Sinulle! Minä jatkan palstalla käymistä, jotta Sinulla riittää naurun aihetta...Äiti, älä pahoita mieltäsi tosta viestistä. Sun ei tartte selitellä kenellekään mitään. Tyttösi on sairas. Kirjoittaja haluaa huomiota pahaan oloonsa epätoivoisesti.
Muutamia ajatuksiani. Mulle tuli mieleen sellainen, että tässä vaiheessa, älä tuputa tytölles ruokaa. Niin kauan kun hän ei näe itse totuutta sairaudestaan, ruoasta jatkuvasti puhuminen, sen pakottaminen ja tarjoaminen ovat rasittava ja ahdistava kokemus (molemmille osapuolille). Se vaan pahentaa asiaa, iskee päälle täyden torjuntarefleksin. Tiedän, että se on äidille tuskallista, mutta anna hetki aikaa. Jos siis ravintoa menee letkulla, ettei sillä tavalla tilanne ole ihan katastrofaalinen. Voisiko olla, että hänen isänsä on se, joka ei puhu ruoasta tapaamishetkillä ja tytär voi hetken hengittää vapaammin? Tai voisiko hän yrittää esittää, että kaikki on ok, kun ei halua huolestuttaa vaikkapa isäänsä. Sitähän ongelmia yrittää peittää parhaansa mukaan, näytellä reipasta ja tervettä mahdollisimman monelle. Toisaalta sun kanssa ollessaan kulissit on tiputettu, ja hän näyttää todellisen olotilansa.
Toi keskustelu asiantuntijan kanssa taitaa olla ainoa tie ulos, MUTTA, näitä terapeutteja on hirveästi erilaisia ihmisluonteita. Monet heistä ovat, kamalaa kyllä sanoa, mutta tosi outoja ja ahdistavia. Täytyy löytää se oikea!, johon tyttösi luottaa, joku kiva, nuorekas tyyppi. Tosiaankin, muut voivat yrittää sanoa mitä vaan, mutta hänen omista sisuksistaan täytyy se katkaisija toiseen suuntaan napsahtaa, omien ajatusten voimalla, jotta hän myöntää sairauden ja haluaa lähteä sille jotain tekemään. Mutta tätä katkaisijaa hyvä asiantuntuja voi yrittää lähteä hieman hivuttamaan toiseen suuntaan, pikku hiljaa. Tällä hetkellä vaikka sanoisit tytöllesi, että hän on niiiin laiha, tyttö näkee itsensä peilistä tosi läskinä. Eli silmät ovat kääntyneet sisään, hän ei näe peilissä totuutta itsestään vaan sairaan mielen luoman kuvan. Myös sun ehdottomasti kannattaa puhua anoreksiaekspertin kanssa, häneltä saa vinkkejä, miten anorektikko näkee itsensä ja miten voit kotioloissa tukea häntä oikeilla, pikku kikoilla!
Et tunne tyttöäsi, sekin taitaa johtua siitä, että että et näe tytärtäsi ja puhu hänen kanssaan, vaan hänen sairautensa kanssaan. Siellä alla oikea tyttösi on, älä huoli. - äiti-kertaa-kolme
piip kirjoitti:
Äiti, älä pahoita mieltäsi tosta viestistä. Sun ei tartte selitellä kenellekään mitään. Tyttösi on sairas. Kirjoittaja haluaa huomiota pahaan oloonsa epätoivoisesti.
Muutamia ajatuksiani. Mulle tuli mieleen sellainen, että tässä vaiheessa, älä tuputa tytölles ruokaa. Niin kauan kun hän ei näe itse totuutta sairaudestaan, ruoasta jatkuvasti puhuminen, sen pakottaminen ja tarjoaminen ovat rasittava ja ahdistava kokemus (molemmille osapuolille). Se vaan pahentaa asiaa, iskee päälle täyden torjuntarefleksin. Tiedän, että se on äidille tuskallista, mutta anna hetki aikaa. Jos siis ravintoa menee letkulla, ettei sillä tavalla tilanne ole ihan katastrofaalinen. Voisiko olla, että hänen isänsä on se, joka ei puhu ruoasta tapaamishetkillä ja tytär voi hetken hengittää vapaammin? Tai voisiko hän yrittää esittää, että kaikki on ok, kun ei halua huolestuttaa vaikkapa isäänsä. Sitähän ongelmia yrittää peittää parhaansa mukaan, näytellä reipasta ja tervettä mahdollisimman monelle. Toisaalta sun kanssa ollessaan kulissit on tiputettu, ja hän näyttää todellisen olotilansa.
Toi keskustelu asiantuntijan kanssa taitaa olla ainoa tie ulos, MUTTA, näitä terapeutteja on hirveästi erilaisia ihmisluonteita. Monet heistä ovat, kamalaa kyllä sanoa, mutta tosi outoja ja ahdistavia. Täytyy löytää se oikea!, johon tyttösi luottaa, joku kiva, nuorekas tyyppi. Tosiaankin, muut voivat yrittää sanoa mitä vaan, mutta hänen omista sisuksistaan täytyy se katkaisija toiseen suuntaan napsahtaa, omien ajatusten voimalla, jotta hän myöntää sairauden ja haluaa lähteä sille jotain tekemään. Mutta tätä katkaisijaa hyvä asiantuntuja voi yrittää lähteä hieman hivuttamaan toiseen suuntaan, pikku hiljaa. Tällä hetkellä vaikka sanoisit tytöllesi, että hän on niiiin laiha, tyttö näkee itsensä peilistä tosi läskinä. Eli silmät ovat kääntyneet sisään, hän ei näe peilissä totuutta itsestään vaan sairaan mielen luoman kuvan. Myös sun ehdottomasti kannattaa puhua anoreksiaekspertin kanssa, häneltä saa vinkkejä, miten anorektikko näkee itsensä ja miten voit kotioloissa tukea häntä oikeilla, pikku kikoilla!
Et tunne tyttöäsi, sekin taitaa johtua siitä, että että et näe tytärtäsi ja puhu hänen kanssaan, vaan hänen sairautensa kanssaan. Siellä alla oikea tyttösi on, älä huoli.Ei pitäisi pahoittaa mieltänsä moisesta, en vain osaa ottaa moista vastaan, taidan olla vanha ja "pumpulissa kasvanut"! Tuota minäkin mietin, että oma paha olo saa olemaan ilkeä muille!
Olenkin toiminut jo pitkään niin, etten puhu syömisestä mitään. Tuo maidon pois jättäminen vain ihmetytti ja se pääsi lipsahtamaan...
Letkuruokinta on tässä vaiheessa oikea taivaan lahja, jotta hän saa ravintoa eikä kuihdu pois.
Uskon myös siihen, että minun ja tyttären välit ovat mutkattomammat kuin isällä ja hänellä, vaikkakin heidän välinsä ovat aivan mahtavat, ja silloin on helpompi näyttää, myös ne negatiiviset...
Tyttö on ONNEKSI alkanut pitää psykiatristaan. Hän on nuorekas ja mukava tyyppi. Siihen apuun luotan.
Teiltä tulee kyllä niin kullanarvoisia neuvoja ja huomioita! Tiedän, että herkkä tyttö on tämän hetkellisen kovan kuoren alla. Ja tietty kovuus saisi jäädäkin, ei liika kiltteys ole hyvä asia! - fidodido
justjoo kirjoitti:
mitä vittua? onko susta kivaa saada muut ajattelemaan vielä enemmän (minut ainakin) ettei ole ollut tarpeeksi laiha tai jotain? olin itse letkuissa mitoissa 30/153 koska olin niin kuivunut ja syke oli alle kolmenkympin, ei se paino merkitse mitään!
kiitos taas hirveästi.nii just! kuka provoo ja mitä! nauraja
ei taida ite tajuta, ett paino ei oo se, mitä tuijotetaan ku on tosi kysees!
jos kroppa kuivuu ja syke laskee, ei oo välii vaik ei oliskaa "tarpeeks laiha". voi juma mikä ääliö linjoilla!
tsemiä kaikille "oikeesti sairaille". ja niitten lähimmäisille kans! - böö
Taisi saada aivot vamman samalla kun painosi putosi liian alas...sairasta tekstiä!
Et taida tietää tosi ongelmista silti yhtään mitään!
- LilleMy
Siitä on nyt pari kuukautta kun mä olin sairaalassa, ja vähällä oli ettei laitettu mullekin sitä letkua...
Mulla oli vähä sama juttu jouluna, tein vaa joulukortteja iha hulluna kaikille ja niitä jäi paaaljon ylikin.
Ite en halunnut että kaverit tulis mua kattoo, poikkeuksena oli yksi todella hyvä ystäväni. Mutta luulenpa ettei kannata viedä ystäviä sinne, jos tyttäresi ei itse pyydä. Ite olisin ainaki raivostunu jos mua oltas tultu kattoo ilman et oon pyytäny..- äiti-kertaa-kolme
Minä kysyin luvan, että saako 3 parasta tulla hetkeksi keskiviikkona ja se sopi!
Hoitajat ovat mukavia ja sovittiin, ettei tytöllä ole "ruoka-aikaa" silloin, kun kaverit ovat paikalla.
Tämä palsta on kyllä todella hyvä paikka, kun tarvii neuvoa käsitellä tämän sairauden kanssa kamppailevaa. Kiitos neuvoista
- Lukenut ja saanut valoa elä...
Lueppas tälläinen kirja kuin: Syömishäiriöiden salainen kieli : miten ymmärtää ja hoitaa anoreksiaa ja bulimiaa / Peggy Claude-Pierre ; suomentanut Mirja Rutanen.
Tässä kirjassa todella ymmärretään anoreksiaa ja mikä aiheuttaa sen. Kirjailian kummatkin tyttäret ovat sairastaneet anoreksiaa, joten hän on asiantuntija tässä asiassa.
Kirjassa kerrotaan kuinka askel askeleelta parannutaan, eikä pidetä kiinni niistä naiiveista uskomuksista että tyttö laihduttaa jonkun mallin takia!! Sekä, mikä on todella tärkeää, tästä saa hyvää tietoa mikä hoito voi pahentaa tilannetta.
Kirja on auttanut minua ymmärtämään omaa sairauttani ja parantanut oloani. Joku muukin ajattelee samalla tavoin.- mutta
Hyvä kirja sinänsä mutta sisältää hieman mustavalkoisen ja yksipuolisen näkökulman asiaan. Joihinkin syömishäiriöisiin sopii, toisiin ei.
- Pien tyttö
Kuului? yhtään paremmassa fyysisessä kunnossa? henkisestä kunnosta ei taida olla vielä aihetta puhua?
Oma tarina: kuutenlin vittuilua yhdeksän vuotta persukoulussa pituudestani ja painostani. olin lyhyt ja ehkä inan pyöreä, en lihava. NO joo rupesin sitten oksentelemaan, se helpotti. mukamas. Ja jossain vaiheessa on mukana ollut myös liikuntaa pakkomielteenä. Mut joo en ole missään vaiheessa ollut ihan rikki. vähän vaan. Olen aina saanut itseni itse ryhtiin. NO itsellä on nyt menossa vähän pahempi kausi mut päivä kerrallaan. Liikkumaan kun en pääse (olin isossa polvileikkauksessa) pelkään ihan hirveästi lihovani, mut sille ei voi mitään. asun vielä vanhempieni luona joten minun on syötävä, mikä on hyvä asia...- äiti-kertaa-kolme
Kiitos kysymästä =o)!
Hitaasti edetään. En kysele tai kyseenalaista mitään. Olen vain läsnä. Ei mitään tietoa milloin edes tarjoavat tavallista ruokaa, vahvistavat letkuruokinnalla ensin.
Paino on noussut vain 800gr, mutta hidas tahti on paras, ettei tule huono olo tms. Kovin on ruipelo edelleen, mutta pari kertaa on ollut jo tuttu hymy huulilla!
Yritä sinä saada itsesi ehjäksi niin fyysisesti kuin henkisestikin! Ole lempeä itsellesi!
- oki
lämpöiset terveiset äidille ja tytölle sekä koko perheelle.
tiän miten vaikeeta teillä on. mun läheinen kaveri kans kärvistelee ton anoreksian kans!
kestellään! - Been there
Halusinpa minäkin vaan sanoa paljon tsemppiä ja jaksamista! oon myös lukenut kirjotuksias jonkun aikaa ja aivan mahtavalla tavalla kyllä suhtaudut asiaan, kunpa meidän kaikkien äidit olisi samanlaisia.
Kun (huom kun!) tyttäresi parantuu ja huomaa taas todellisen elämän ja kaikki sen ilot niin varmasti laskee sinut tärkeimmäksi niistä ja arvostaa kamppailuasi enemmän kun uskotkaan.
voimia toivottaen treen tyttö.- äiti-kertaa-kolme
Kiitos kauniista sanoistasi ja tuosta i-ha-nas-ta
KUN parantuu tsempistä!
Olen iloinen, ja samalla hämilläni, kannustuksesta suhtautumiseeni asiaan: jotenkin tuntuu hullulta, ettei toisilla ole ollut tukea vanhemmista! No eipä silti: ei minun oma äitini ole tukenut minua missään elämäni vaikeuksissa...
Nyt jo tuntuu siltä, että tyttö arvostaa panostani auttaa häntä ja tämäkin aika on lähentänyt meitä entisestään.Toisaalta olen liiaksikin jopa ajatuksissani hänen luonaan ja vastasin yks päivä puhelimeenkin hänen nimellään...
Mutta arvaa mitä: HÄN OLI SYÖNYT TÄNÄÄN SYNTTÄRIN KUNNIAKSI 2 NÄKKILEIPÄÄ JA LASIN MAITOA AAMULLA! Juhlan paikka kertakaikkiaan, vaik ei suostu muilla aterioilla vielä syömään! Eikös tämä ole hyvä merkki?!
Kyllä se aurinko alkaa paistaa vielä tähänkin risukasaan!
Kiitos sinulle, treen tyttö, myötäelämisestä! On ihanaa huomata, että on olemassa iso määrä toisistaan välittäviä ihmisiä!
Kaikkea hyvää Sinullekin =o) ! - *Laura*
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Kiitos kauniista sanoistasi ja tuosta i-ha-nas-ta
KUN parantuu tsempistä!
Olen iloinen, ja samalla hämilläni, kannustuksesta suhtautumiseeni asiaan: jotenkin tuntuu hullulta, ettei toisilla ole ollut tukea vanhemmista! No eipä silti: ei minun oma äitini ole tukenut minua missään elämäni vaikeuksissa...
Nyt jo tuntuu siltä, että tyttö arvostaa panostani auttaa häntä ja tämäkin aika on lähentänyt meitä entisestään.Toisaalta olen liiaksikin jopa ajatuksissani hänen luonaan ja vastasin yks päivä puhelimeenkin hänen nimellään...
Mutta arvaa mitä: HÄN OLI SYÖNYT TÄNÄÄN SYNTTÄRIN KUNNIAKSI 2 NÄKKILEIPÄÄ JA LASIN MAITOA AAMULLA! Juhlan paikka kertakaikkiaan, vaik ei suostu muilla aterioilla vielä syömään! Eikös tämä ole hyvä merkki?!
Kyllä se aurinko alkaa paistaa vielä tähänkin risukasaan!
Kiitos sinulle, treen tyttö, myötäelämisestä! On ihanaa huomata, että on olemassa iso määrä toisistaan välittäviä ihmisiä!
Kaikkea hyvää Sinullekin =o) !että tyttösi oli suostunut jotain sentään syömään! Se on tosi hyvä asia ja alku paremmalle. Mitä pitempään on syömättä, sitä vaikeampi sitä on taas aloittaa, kynnys nousee koko ajan. Tosin ei ehkä kannata tehdä siitä hirveän suurta numeroa, vaikka kannustaakin syömään. Tärkeätä olisi, jos syömisen voisi pitää sivuasiana, kuten se itse asiassa anoreksiassa onkin, kysehän on muista ongelmista, peloista ja ahdistuksesta, joka vaan purkautuu häiriytyneen syömisen muodossa. Tietenkin silloin, kun kunto on kovin huono, on pakko keskittyä pääosin fysiikkaan ja syömiseen. Miten synttäripäivä muuten meni? Oliko kavereita käymässä?
- pien tyttö
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Kiitos kauniista sanoistasi ja tuosta i-ha-nas-ta
KUN parantuu tsempistä!
Olen iloinen, ja samalla hämilläni, kannustuksesta suhtautumiseeni asiaan: jotenkin tuntuu hullulta, ettei toisilla ole ollut tukea vanhemmista! No eipä silti: ei minun oma äitini ole tukenut minua missään elämäni vaikeuksissa...
Nyt jo tuntuu siltä, että tyttö arvostaa panostani auttaa häntä ja tämäkin aika on lähentänyt meitä entisestään.Toisaalta olen liiaksikin jopa ajatuksissani hänen luonaan ja vastasin yks päivä puhelimeenkin hänen nimellään...
Mutta arvaa mitä: HÄN OLI SYÖNYT TÄNÄÄN SYNTTÄRIN KUNNIAKSI 2 NÄKKILEIPÄÄ JA LASIN MAITOA AAMULLA! Juhlan paikka kertakaikkiaan, vaik ei suostu muilla aterioilla vielä syömään! Eikös tämä ole hyvä merkki?!
Kyllä se aurinko alkaa paistaa vielä tähänkin risukasaan!
Kiitos sinulle, treen tyttö, myötäelämisestä! On ihanaa huomata, että on olemassa iso määrä toisistaan välittäviä ihmisiä!
Kaikkea hyvää Sinullekin =o) !et tyttäres oli tänään syönyt, mut muista yks askel parempaa ei vielä ole voiton merkki, suunta parempaa se kyllä on. Siis tarkoitukseni ei todellakaan ole masentaa sinua.mut tää on sen verran paska sairaus et takapakkia tulee monesti ja varmasti. sit vaan tarvii muistaa aloittaa alusta.
Olikos tyttös kaverit tänään häntä katsomassa? mitkäs oli kavereitten aatteet autos sen jälkeen? ja mitäs tyttös siitä sanos? - äiti-kertaa-kolme
*Laura* kirjoitti:
että tyttösi oli suostunut jotain sentään syömään! Se on tosi hyvä asia ja alku paremmalle. Mitä pitempään on syömättä, sitä vaikeampi sitä on taas aloittaa, kynnys nousee koko ajan. Tosin ei ehkä kannata tehdä siitä hirveän suurta numeroa, vaikka kannustaakin syömään. Tärkeätä olisi, jos syömisen voisi pitää sivuasiana, kuten se itse asiassa anoreksiassa onkin, kysehän on muista ongelmista, peloista ja ahdistuksesta, joka vaan purkautuu häiriytyneen syömisen muodossa. Tietenkin silloin, kun kunto on kovin huono, on pakko keskittyä pääosin fysiikkaan ja syömiseen. Miten synttäripäivä muuten meni? Oliko kavereita käymässä?
Oikeassa olet, ei saa tehdä numeroa syömisestä, ettei mene uudelleen lukkoon! Sisäänpäin RIEMUITSEN!
Olen myös miettinyt mitä pelkoja ja ahdistuksia tyttäreni päässä on. Suurin pelko on tulla isoksi, aikuiseksi. Sitä vastaan hän on aina kapinoinut ja joka syntymäpäivä on ollut koetin kivi!
Synttärit menivät mukavasti. Ensin me perheenjäsenet olimme tervehtimässä ja siksi aikaa kun 3 parasta kamua tuli "kylään" olimme toisaalla. Kavereiden tapaaminen oli liikuttava hetki puolin ja toisin! Kova ikävä siinä itkettiin. Olen niin onnellinen, että tyttäreni on niin onnekkaassa asemassa, että hänellä on paljon hyviä ystäviä. Tytärtäni pelotti aivan kamalasti kohdata kaverit, pelkäsi, ettei olisi puhumista ja pyysi meitä tulemaan jo tunnin kuluttua takaisin, jotta vierailu päättyisi siihen. Mutta kun menimme sovitusti tunnin päästä, nelikko istui sängyn ympärillä päät yhdessä eikä kellään ollut kiire pois! Melkein kaksi tuntia olivat yhdessä, sitten vein vieraat kanttiiniin leivoksille ja limulle.
Kaikki olivat iloisia ja huojentuneita. Nyt saatiin pää auki kaveri tapaamisille! Jihuu!
Typerää kertoa näin yksityiskohtaisesti kaikki, mutta tämä on nyt arkipäivääni iloineen ja suruineen... - äiti-kertaa-kolme
pien tyttö kirjoitti:
et tyttäres oli tänään syönyt, mut muista yks askel parempaa ei vielä ole voiton merkki, suunta parempaa se kyllä on. Siis tarkoitukseni ei todellakaan ole masentaa sinua.mut tää on sen verran paska sairaus et takapakkia tulee monesti ja varmasti. sit vaan tarvii muistaa aloittaa alusta.
Olikos tyttös kaverit tänään häntä katsomassa? mitkäs oli kavereitten aatteet autos sen jälkeen? ja mitäs tyttös siitä sanos?Totta, tosi paska sairaus! Olen jo henkisesti valmistautunut takapakkeihin! Tulee olemaan ylä- ja alamäkeä moneen otteeseen! Ei kaksi näkkileipää vielä "miestä" tiellä pidä! En masentunut huomiostasi, se on aivan tosi asia! Voitto on vielä kaukanaaaaa, yksi askel parempaan on otettu! On hyvä, että hoitavat sairaalassa niin kauan, että ollaan kunnolla kohti parempaa!
Kaverit ja tyttö olivat iloisia ja samalla itkeviä, kun tapasivat toisensa! Kaikilla oli ollut kova ikävä. Hyvin viihtyivät yhdessä, vaikka tyttäreni pelkäsi, ettei juttua riitä kuin max tunniksi. Kesti melkein 2 tuntia ja silloinkin oli pakko lähteä, kun tuli "ruoka-aika". Sanoin tyttärelleni, että aina olet halunnut järkätä jotain erikoista kavereille synttärijuhlaksi, mutta tämä "synttärit sairaalassa" on jo yliveto! Vaikea pistää erikoisemmaksi... Hän ymmärtää huumorini, onneksi! Eihän tätä jaksaisi ilman hurttia huumoria! - *Laura*
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Oikeassa olet, ei saa tehdä numeroa syömisestä, ettei mene uudelleen lukkoon! Sisäänpäin RIEMUITSEN!
Olen myös miettinyt mitä pelkoja ja ahdistuksia tyttäreni päässä on. Suurin pelko on tulla isoksi, aikuiseksi. Sitä vastaan hän on aina kapinoinut ja joka syntymäpäivä on ollut koetin kivi!
Synttärit menivät mukavasti. Ensin me perheenjäsenet olimme tervehtimässä ja siksi aikaa kun 3 parasta kamua tuli "kylään" olimme toisaalla. Kavereiden tapaaminen oli liikuttava hetki puolin ja toisin! Kova ikävä siinä itkettiin. Olen niin onnellinen, että tyttäreni on niin onnekkaassa asemassa, että hänellä on paljon hyviä ystäviä. Tytärtäni pelotti aivan kamalasti kohdata kaverit, pelkäsi, ettei olisi puhumista ja pyysi meitä tulemaan jo tunnin kuluttua takaisin, jotta vierailu päättyisi siihen. Mutta kun menimme sovitusti tunnin päästä, nelikko istui sängyn ympärillä päät yhdessä eikä kellään ollut kiire pois! Melkein kaksi tuntia olivat yhdessä, sitten vein vieraat kanttiiniin leivoksille ja limulle.
Kaikki olivat iloisia ja huojentuneita. Nyt saatiin pää auki kaveri tapaamisille! Jihuu!
Typerää kertoa näin yksityiskohtaisesti kaikki, mutta tämä on nyt arkipäivääni iloineen ja suruineen...että synttärit meni mukavasti kaikkien osalta! Ei ole ollenkaan typerää, että kirjoitat yksityiskohtaisesti. Se auttaa sua itseäs käsittelemään asioita ja saat lisäksi muiden näkökulmia asioihin. Kirjoita vaan ihmeessä edelleen, on kiva kuulla sinun ja tyttäresi kuulumisia!
Huumori ja positiivisuus auttaa vaikeimmissakin tilanteissa aina. Vaikka on välillä hirveä olo ja kamalia asioita tapahtuu, valoisalla ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle. Pitää vaan jaksaa uskoa sitkeästi parempaan huomiseen ja nousta aina uudestaan takapakkien jälkeen. kyllä se siitä!
Muista myös itse levätä ja pitää huoli itsestäsi! Aina ei tarvitse olla positiivinen ja jaksaa. Ota välillä omaa aikaa, että voit rauhassa käydä läpi tapahtuneita ja vain olla. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän! Oma äitinikin oli todella lujilla sairaala-aikanani. Vanhempi voi kai tällaisissa tilanteissa saada jotain hoitovapaata/sairaslomaa töistä. Äidilleni sitä joskus ehdotettiin, mutta ei jäänyt töistä pois. Ehkä se piti enemmän arjessa ja elämässä kiinni, oli pakko jaksaa.
Halauksia ja voimia oikein paljon! - äiti-kertaa-kolme
*Laura* kirjoitti:
että synttärit meni mukavasti kaikkien osalta! Ei ole ollenkaan typerää, että kirjoitat yksityiskohtaisesti. Se auttaa sua itseäs käsittelemään asioita ja saat lisäksi muiden näkökulmia asioihin. Kirjoita vaan ihmeessä edelleen, on kiva kuulla sinun ja tyttäresi kuulumisia!
Huumori ja positiivisuus auttaa vaikeimmissakin tilanteissa aina. Vaikka on välillä hirveä olo ja kamalia asioita tapahtuu, valoisalla ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle. Pitää vaan jaksaa uskoa sitkeästi parempaan huomiseen ja nousta aina uudestaan takapakkien jälkeen. kyllä se siitä!
Muista myös itse levätä ja pitää huoli itsestäsi! Aina ei tarvitse olla positiivinen ja jaksaa. Ota välillä omaa aikaa, että voit rauhassa käydä läpi tapahtuneita ja vain olla. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän! Oma äitinikin oli todella lujilla sairaala-aikanani. Vanhempi voi kai tällaisissa tilanteissa saada jotain hoitovapaata/sairaslomaa töistä. Äidilleni sitä joskus ehdotettiin, mutta ei jäänyt töistä pois. Ehkä se piti enemmän arjessa ja elämässä kiinni, oli pakko jaksaa.
Halauksia ja voimia oikein paljon!Mulla menee kylmät väreet ympäri kroppaa ja tulee kyyneleet silmiin, kun luen viestejäsi!
Osaat ihanasti laittaa sanoja peräkkäin siten, että niistä tulee hyvä mieli!
Itse olen koulussa töissä. Olen miettinyt lomalle jäämistä, mutta sitten taas nämä ihanat pikku mussukat pitävät minut, kuten sinun äitisikin työ, arjessa kiinni. Muuten mietin KOKO ajan tyttöä, nyt vähän muutakin! Ekaluokkalaiset ovat aika epeleitä...
Lepääminen on ollut mulle aina vaikeaa. En osaa rentoutua. Onneksi ensi viikolla on hiihtoloma, voi nukkua vähän pidempään ja tehdä kotityöt rauhassa ja sitten vasta sairaalaan moikkaamaan.
Muuten, teenkö väärin, kun käyn siellä päivittäin? Pitäisikö ottaa vähän välimatkaa? Tyttö itse toivoo, että siellä käytäisiin joka päivä, mutta olisiko parempi, että hänelle tulisi vähän "tylsää" ja ikävää? Huone alkaa olla niin täynnä pehmoleluja, julisteita, kukkia yms., että se alkaa olla vähän liiankin kodikas...
Ihanaa, kun on joku tai joitakin, joilta voi kysyä neuvoa!! Kiitos siitä - *Laura*
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Mulla menee kylmät väreet ympäri kroppaa ja tulee kyyneleet silmiin, kun luen viestejäsi!
Osaat ihanasti laittaa sanoja peräkkäin siten, että niistä tulee hyvä mieli!
Itse olen koulussa töissä. Olen miettinyt lomalle jäämistä, mutta sitten taas nämä ihanat pikku mussukat pitävät minut, kuten sinun äitisikin työ, arjessa kiinni. Muuten mietin KOKO ajan tyttöä, nyt vähän muutakin! Ekaluokkalaiset ovat aika epeleitä...
Lepääminen on ollut mulle aina vaikeaa. En osaa rentoutua. Onneksi ensi viikolla on hiihtoloma, voi nukkua vähän pidempään ja tehdä kotityöt rauhassa ja sitten vasta sairaalaan moikkaamaan.
Muuten, teenkö väärin, kun käyn siellä päivittäin? Pitäisikö ottaa vähän välimatkaa? Tyttö itse toivoo, että siellä käytäisiin joka päivä, mutta olisiko parempi, että hänelle tulisi vähän "tylsää" ja ikävää? Huone alkaa olla niin täynnä pehmoleluja, julisteita, kukkia yms., että se alkaa olla vähän liiankin kodikas...
Ihanaa, kun on joku tai joitakin, joilta voi kysyä neuvoa!! Kiitos siitävoin jotenkin piristää. Tulee itsellekin hyvä mieli, jos voi olla avuksi/tukea. Anoreksian kanssa eläminen on yhtä helvettiä, suoraan sanottuna, sekä sairastavalle että omaisille. Koskaan ei voi saada liikaa tukea, se on niin monimutkainen ja vaikea sairaus.
Olen nykyisin paljon miettinyt omaa sairastumistani, enkä pysty vieläkään selittämään itselleni, miten minulta katosi todellisuudentaju niin totaalisesti,että henki oli hyvin vähällä mennä. Oli siinä mukana myös paljon vihaa, jonka käänsin itseäni ja kuviteltuja läskejä vastaan. Ei ollut muuta keinoa purkaa sitä vihaa. Kärsin suuresti vanhempien huonoista väleistä ja yritin jotenkin paikkailla niitä. Minäkin pelkäsin kasvamista, vihasin kaikkia kehittymisen merkkejä. Koko sairaus on kasa erilaisia ongelmia, joista osaa vieläkin selvittelen. Monimutkaista!
Olen äärettömän kiitollinen, että nykyisin elämä on tasaisempaa. En ole lukion ekan jälkeen enää ikinä joutunut sairaalaan. Vaikka on ollut välillä vaikeaa, olen pystynyt huolehtimaan kunnostani riittävästi. Vaikeaa on aina muutostilanteissa. Viimeksi muutto yhteen mieheni kanssa pahensi selvästi sh:ta. Nyt olemme asuneet yhdessä yli 3 v. ja menimme viime kesänä naimisiin. Ongelmat on tasoittuneet.
Anoreksian mieleen jättämät jäljet on paljon vaikeampia hoitaa kuin painopuoli. Tiukka perfektionistisuus ja korkea vaatimustaso itseä kohtaan seuraa kaikkialle. Aloitin vuoden alusta uuden terapian, jossa toivon oppivani olemaan armollisempi itseäni kohtaan.
Minulle äidin ja mummun päivittäiset vierailut sairaalassa olivat elintärkeitä. Tunsin olevani vankilassa ja he olivat päivän ainoa piristys. Jos he olisivat jättäneet tulematta, motivaatio parantua/päästä pois olisi minulla ainakin laskenut. Olisin tuntenyt itseni todella yksinäiseksi ja hylätyksi. Sairaalassa kaikki päivät ovat samanlaisia, tappavan tylsää. En oikein usko, että siellä voisi alkaa viihtyä liian hyvin. Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, ja kyllä välillä voi varmaan pitää päivän taukoa ettei mene. Ilmoittaa siitä tytölle aiemmin. Ja voihan sairaalassa käydä välillä sinun sijastasi joku muu, isä? Kaikki on niin tapauskohtaista, itse tunnet tyttösi parhaiten ja tiedät, mikä on hänelle parasta.
Huh, tulipas taas pitkä juttu, näin aina käy kun alkaa miettiä syitä ja seurauksia..
Tsemppiä päivääsi;) - äiti-kertaa-kolme
*Laura* kirjoitti:
voin jotenkin piristää. Tulee itsellekin hyvä mieli, jos voi olla avuksi/tukea. Anoreksian kanssa eläminen on yhtä helvettiä, suoraan sanottuna, sekä sairastavalle että omaisille. Koskaan ei voi saada liikaa tukea, se on niin monimutkainen ja vaikea sairaus.
Olen nykyisin paljon miettinyt omaa sairastumistani, enkä pysty vieläkään selittämään itselleni, miten minulta katosi todellisuudentaju niin totaalisesti,että henki oli hyvin vähällä mennä. Oli siinä mukana myös paljon vihaa, jonka käänsin itseäni ja kuviteltuja läskejä vastaan. Ei ollut muuta keinoa purkaa sitä vihaa. Kärsin suuresti vanhempien huonoista väleistä ja yritin jotenkin paikkailla niitä. Minäkin pelkäsin kasvamista, vihasin kaikkia kehittymisen merkkejä. Koko sairaus on kasa erilaisia ongelmia, joista osaa vieläkin selvittelen. Monimutkaista!
Olen äärettömän kiitollinen, että nykyisin elämä on tasaisempaa. En ole lukion ekan jälkeen enää ikinä joutunut sairaalaan. Vaikka on ollut välillä vaikeaa, olen pystynyt huolehtimaan kunnostani riittävästi. Vaikeaa on aina muutostilanteissa. Viimeksi muutto yhteen mieheni kanssa pahensi selvästi sh:ta. Nyt olemme asuneet yhdessä yli 3 v. ja menimme viime kesänä naimisiin. Ongelmat on tasoittuneet.
Anoreksian mieleen jättämät jäljet on paljon vaikeampia hoitaa kuin painopuoli. Tiukka perfektionistisuus ja korkea vaatimustaso itseä kohtaan seuraa kaikkialle. Aloitin vuoden alusta uuden terapian, jossa toivon oppivani olemaan armollisempi itseäni kohtaan.
Minulle äidin ja mummun päivittäiset vierailut sairaalassa olivat elintärkeitä. Tunsin olevani vankilassa ja he olivat päivän ainoa piristys. Jos he olisivat jättäneet tulematta, motivaatio parantua/päästä pois olisi minulla ainakin laskenut. Olisin tuntenyt itseni todella yksinäiseksi ja hylätyksi. Sairaalassa kaikki päivät ovat samanlaisia, tappavan tylsää. En oikein usko, että siellä voisi alkaa viihtyä liian hyvin. Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, ja kyllä välillä voi varmaan pitää päivän taukoa ettei mene. Ilmoittaa siitä tytölle aiemmin. Ja voihan sairaalassa käydä välillä sinun sijastasi joku muu, isä? Kaikki on niin tapauskohtaista, itse tunnet tyttösi parhaiten ja tiedät, mikä on hänelle parasta.
Huh, tulipas taas pitkä juttu, näin aina käy kun alkaa miettiä syitä ja seurauksia..
Tsemppiä päivääsi;)liian pitkä viesti !!
On kuin lukisin tytärtäni, kun luin mitä kirjoitit! Hän on myös todella tarkka tekemisistään! Piirtäessä pitää olla aivan pilkun tarkaa jälkeä, koulun pitää mennä extra hyvin yms. Sanoin, ettei joka kokeesta to-del-la-kaan tarvi tulla kymppiä, mutta hän sanoi, että tarvii.
Myös meillä on välillä tiukkaa sanailua auktoriteettisen mieheni kanssa, tyttö voi oireilla sitäkin! Mieheni vaatii itseltään todella paljon ja se kai huokuu lapsille, luulevat, että heidänkin pitää pyrkiä vain ja ainostaan parempiin suorituksiin koulussa ja harrastuksissa.
Kiitos vinkistä, että on hyvä käydä siellä päivittäin! Nyt vien helmiä, hän haluaa tehdä "liskoja" yms. helmistä... Kun ystävänpäiväkortit tuli tehtyä!
Isäkin käy melkein päivittäin, joten usein olemme siellä kolmestaan. Mieheni on vähemmän aikaa, sillä pojat tarvivat myös seuraa ja opastusta koulu ym. asioihin. Veljet ovat myös käyneet usein tervehtimässä.
Mietin juuri tuota lukiota, se tulee olemaan kova paikka! Puhumattakaan sen jälkeisestä opiskelija ajasta! Tarkkaa seurantaa tullaan vaatimaan!
Toivon, että joskus voin analysoida tämän hetkistä tilannetta tyttäreni kanssa tällä tavoin kuten sinä nyt kerrot sairastumisestasi!
Ja toivon, että tyttäreni voi sinun tavallasi auttaa kenties jotain äitiä...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Eutanasia - miksi eläimelle sallitaan armokuolema, mutta ihmiselle ei?
Olen pitkään ihmetellyt yhtä asiaa Suomessa. Kun koira kärsii parantumattomasta sairaudesta ja kovista kivuista, eläinlä3711685Sanna Marin vetänyt leukoja 11 kertaa
Tästähän oli joskus polemiikkia, kun muistaakseni lupasi kymmenen tai jotain vedellä. No nyt niin on, ainakin omien san334629Sosiaalidemokratia romahtanut kautta maailman
nuoret eivät enää kannata järjetöntä aatetta, joten demarien täytyy hakea kannattajia mamuista. Ruotsin sos.demit jo kie2502810Miksi Seta ja Sofia Virta ei vaadi muslimeita kunnioittamaan priden-arvoja?
Kuten tiedetään niin islam ei hyväksy sitä mitä pride edustaa. Seta-pomo Mikkonen nosti hirveän äläkän kun yksi tepsin1402563- 1071613
Farmi Suomi: Kokeeko Frederik, 81, saman kohtalon kuin ikämies Danny?
Danny, musiikkineuvos Ilkka Lipsanen, nähtiin mukana Farmi Suomi -realityssä v. 2024. Danny teki yllätysratkaisun ja tuo81015- 82820
40 vuotta töitä paiskinut ja 3 vuotta työttömänä mamuna Suomessa, sama eläke
Jokin mättää. Eläkettä ei pidä maksaa lainkaan mamuille jos työhistoriaa ei ole vähintään 10 vuotta takana.207802- 10708
En luota sinuun
en edelleenkään yhtään tiedä oletko lintu vai kala vai kalavale. Ja ilmeisesti haluat pitää sen niin, syitä voi vain arv59703