pelkuriko?

Tämä on kirje vanhemmileni, joille en uskolla antaa kirjettä suoraa tai puhua asiosta.

On niin paljon sanottavaa, mutta kuitenkin niin vähän sanoja. Yksi asia on kuitenkin varma: Rakastan teitä suuresti.
Vaikka en aina ole sitä teille näyttänyt tai sanonut.
Mutta se mitä nuoruudesta muistan, niin aina tuntui, että te ette välitä minusta. Ydessä minun vanhassa päiväkirjassa luukee näin "mitä niin pahaa minä olen tehnyt että minun omat vanhemmat minua inhoo?"
Se on ajalta kun olin noin 12 vuotias.
Ja saman ikäisenä olen kirjoittanut, "Jos haluan selvitä tästä kaikesta pahasta, minun on päästävä naimisiin. Se on ainoa keino."
Jotenkin aina tuntui, että tein minä mitä tahansa tai yritin minä kuinka paljon tahansa, niin en mielyttänyt. Aina tuli huudot. Ja haukkumiset kuinka tyhmä ja huono pentu olen. Iskä kerran jopa sanoi minulle, "miksi et voi olla sellainen kuin Liisa kiltti ja viisas?" Voin sanoa, että yritin sitäkin, mutta itselleni tuli todella paha olo, eikä se teillekkään kelvannut. Samallailla minua kohdeltiin. Sen jälkeen kun isä ensimmäisen kerran käytti väkivaltaa minua kohtaa (vanhassa kerrostalossa, tönäisi minua minun huoneassa,. niin että minun pää kumahti petoniseinään), niin olen pelännyt teitä ja olen pelännyt olla kotona. Eikä ne pelot ole vielläkään hävinnyt, vaikka vuosia on jo kulunnut.
Loppujenlopuksi en osannut tuntea kuin pelkoa ja sen myötä vihaa. Olisin halunnut puhua teille siitä kuinka paljon ja miksi teitä vihasin, mutta pelko oli liian suuri. Ja se pelko on edelleen tallella. En uskalla puhu teille omista näkemyksistä tai kokemuksista, koska pelkään että te hyökkäätte sanallisesti kimpuunni ja syyttelette minua. Niinkuin niin monta kertaan kun olen nuorempana teille yrittännyt puhua pahasta olostani.
Paljon olen kyllä anteeksi antanut ja monet asiat unahtanut ajan kanssa, mutta on asioita mitä en ole ymmärtänyt enkä sen takia ole voinut niitä unohtaa.
Yksi mitä en ole ymmärtänyt on se, että miten oma äiti voi keksiä asioita vain sen takia, että saa isän suuttumaan lapselle. Niinkuin silloin kun asuttii vanhassa kerrostalossa ja Iitu oli ehkä vuoden ikäinen, minä taisin olla 3luokalla. Istuimme olohuoneessa, minä, äiti ja Iitu. Istuimme Iitun kanssa lattialla ja leikimme jotain, äiti istui siinnä tuolilla meidän vieressä. Yllättäen Iitu tukisti minua, sanoin Iitulle opettavaisesti ettei saa toisia tukistaa, koska siitä tulee pipi. Samalla otin hellästi Iitua hiuksista kiinni, niin että Iitu tunti sen mutta ei sattuttannut. Äiti ei tähän reakoinut. Myöhemmin kun äiti ja isä oli makkarissa, menin kysymää lupaa johonkin asiaan, niin yht´äkkiä äiti kysyi isältä "tiedätkö mitä hän teki tänään Iitulle? Näin.." Ja samalla äiti löit minua lujaa avokämmenellä poskelle. Isä suuttui mutta antoi asian olla, koska rupesin hädissäni ja peloissani kyselemään äidiltä, että miksi hän valehtee moista. En saanut siihen vastausta. Enkä muista miten tilanne päättyi. Minkä takia äiti sinä halusit kertoa isälle valheita? Inhositko minua niin paljon? Halusitko että isäkin inhoaa?
Myöhemmin, monien tilanteiden jälkeen, kaikki huomio mitä teiltä sain, oli vihaa ja halveksuntaa. Tiesin etten pystyisi enään tavoittamaan teidän rakkautta. Tein minä mitä tahansa. Monesti yritin olla mieliksi, siinnä toivossa, että saisin edes pienen hyväksyvän hymyn. Lähinnä siivoamisen kautta. Siivosin monesti koko talon ajatellen, ehkä nyt minä saan pienen hymyn. Mutta kun äiti ja isä palasitte, äiti huusi ja meuhkasi siitä etten jotain ollut siivonnut oikein. Ja se ei ollut vain yksi kerta, vaan tämä kävi usesti. Kertaakaan en ollut osannut siivota oikein jotain, ja ilmeisesti tämän takia en saanut muustakaan siivoiksesti kiitosta. Ja minä luovutin. Alistuin siihen, että te inhoatte ja halveksitte minua, enkä koskaan pysty saamaan teidän hyväksyntää. Lopetin kotitöiden tekemisen, ajatellen "miksi tehdä jotain, mistä saa huudot, parempi saada huudot siitä ettei tee kuin siitä että tekee." Lopetin välittämästä. Vaikka todella välitin. Sydäntä koski niin paljon, se että omat vanhemmat ei minua hyväksy. Uudessa kerrostalossa kun olin noin 16 vuotias, olin niin väsynyt olemaan huono lapsi. Päivä oli ollut raskas, itkin jo töissä salaa. Kun vihdoin pääsin lähtemään, itkin kunnolla. Itkin koko matkan kotii. Linja-autossa, torilta kotiin. Itkin koko ajan sitä vuosien aika kerääntynyttä pahaa oloa pois. Söin,itkin. Peseydyin,itkin. Tuntui ettei kyyneleet loppuisi ollenkaan. Menin omaanhuoneeseen, laitoin oven lukkoon ja musiikin soimaan. Kävin sängylle makaamaan, ja itkin. En saanut itkua loppumaan. Vuosien tuska valui kyynelinä pois. Olo oli jo todella surkea, ajattelin että mitä minulla täällä enään on? Ystäviä minulla ei koskaan ole oikein ollut, vanhempani ei minua hyväksy, en nähnyt mitään syytä jatkaa kärsimyksiäni pidempään. Hain keittiöstä veitsen ja menin takaisin omaan huoneesen lukitun oven taakse itkemään sägylle, veitsi kädessä. Olin juuri viiltämässä ranteita auki, kun kuulin koputuksen oveeni. Iitu koputti ja pyysi minua leikkimään.
Jähmetyi, hämmästyin. Laitoin puukon pois ja ryhdistäydyin. En pystynyt tekemään sitä Iitun takia. Hän on minulle liian rakas. En pystynyt jättämään Iitua. Tuli tunne että minun pitää suojelle Iitua, ettei hänen tarvitse koskaan kokea kaikkea sitä mitä itse olen joutunut kokemaan.

Niikuin sanoin, että paljon olen anteeksi antanut ja paljon olen unahtanut.
Mutta edelleen nuoruuden muistelu saa auki haavoja ja kyynelkanavat. Rakastan teitä valtavasti ja Iitua suuresti. Ja toivon, että vaikka Iitu olisi kuinka vaikea tai hankala tahansa, niin näyttäkää sille, että rakastatte ja välitätte ja olette ylpeitä hänestä, sellaisena kuin hän itse on.

Rakkaudella: 3nuorin lapsi, 3tyttönne

(nimet ovat muutettu)