Tämä jatko-osa on omistettu erityisesti kaikille, jotka sitä toivoivat!:) ja muutkin... kommentteja!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Jenna istui pihakeinussa kädet kiedottuina palelevan vartalon ympärille. Hän ei voinut mennä sisälle -kaikenlisäksi hän oli jo myöhässä joten mitä siihen enää muutama minuutti vaikuttaisi...
Hän kelasi ajatuksiaan, oli kelannut jo pitkän aikaa, mutta aina ne pysähtyivät Aleksiin...
Vai oliko typerää rakastua ennestään tuntemattomaan ihmiseen pelkän ensivaikutuksen perusteella? Jenna vetäisi henkeä ja purskahti uudelleen kyyneliin. Ilta oli jo pimenemässä hyvää vauhtia -taivaanranta hehkui kauniin punaisena ja värjäsi kaukana näkyvän meren. Se on kuin silkkiä -Jenna ajatteli. Silkkiä joka levitetään harmaan totuuden peitoksi.
Sellaisen totuuden, johon hukkuu jos ei ole varuillaan.
Kioskin ovi kävi. Tulija tilasi hampurilaisen ja istahti ikkunan eteen odottamaan.
Hän näki ikkunasta jo hiljalleen autioituvan kauppakeskuksen. Vain siellätäällä harhaili muutama yksinäinen ihminen. Yhteen niistä hän kiinnitti eniten huomiota. Oliko se Jenna? Aleksi kurkottautui imaisemaan Coca Colaansa.
Hän oli tullut palauttamaan lainaamaansa videota mutta lumoava hampurilaisen tuoksu oli pakottanut jäämään... Sama se mitä Janni tästä sanoisi, vaikka hampurilainen olikin rasvaista, yli-kaupallista ja luonnonvastaista touhua... Aleksi havahtui ajatuksistaan saadessaan vihdoin hampurilaisensa tarjottimella nenänsä alle.
"Kiitos..." Poika mutisi ja vilkaisi nopeasti tarjoilijaa väläyttäen tälle pikaisen, kohteliaan hymyn ennenkuin käänsi taas päänsä kohti ikkunaa. Niinpä niin -Aleksi pyrki olemaan aina varsin miellyttävä kaikille.
Hahmo, jota hän tarkkaili, oli istuutunut pankin katoksen alla olevalle penkille. Hän kaivoi laukustaan esiin jotain. Peili -Aleksi virnisti. Sen täytyi olla tyttö joka kohenteli meikkiään. Pian hahmo nousi ja Aleksi tunsi sydämensä käyvän muutaman ylimääräisen tahdin kun tyttö lähti tulemaan kohti kioskia.
Jenna puristi peiliä vielä hetken käsissään ennenkuin laski sen takaisin laukkuun. Täytyi vain toivoa, ettei itkeminen enää näkynyt.
Hän ei ollut voinut mennä kotiin -mutsille oli lähetetty lyhyt tekstiviesti "Mä olen Marskin luona, tuun kohta. Älä huolestu..."
Punaisen lapasen peittämä käsi kiskaisi kioskin oven auki. Jenna suunnisti tiskille ja vähän painavalla äänellä tilasi palan uunipizzaa.
Sitten hän maksoi ja kääntyi suunnistaakseen ikkunapöydälle -vakiopaikalleen.
Pöydän edessä istui näköjään joku toinenkin. Sillä oli tummansininen huppari.Päässä sillä oli musta pipo eikä hiuksia juuri sen alta näkynyt...
Jenna päätti istahtaa rohkeasti tyypin viereen.
Hän siemaisi vähän liiankin kuuluvalla äänellä juomaansa, jonka oli saanut heti mukaansa.
Silloin poika kääntyi katsomaan äänen suuntaan.
"Jenna!" Aleksi näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Aleksi!Mitä...mitä sä täällä teet?" Jennan ääni värähti ja hän tunsi, miten puna kohosi kuumottaen poskipäille. Ei -nyt ei voisi paeta. Hän oli sitäpaitsi jo pilannut mahdollisuutensa Aleksiin alkamalla itkeä ja juoksemalla karkuun kun he viimeksi tapasivat. Hän oli jättänyt Marskinkin ysin... Heidänhän oli pitänyt kävellä kotiin yhdessä!
"Mä tulin... syömään huipputerveellistä ruokaa."
Aleksi sanoi nopeasti ja hän kuulosti lähinnä siltä, niinkuin joku olisi saanut hänet kiinni jostain luvattomasta, mutta Jenna hyppäsi suoraan aiheeseen.
"Saiks Janni tietää?"
"Mitä?" Aleksi sähähti ja tuli niin lähelle, että Jenna melkein saattoi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan.
"Ole hiljempaa!"
"Mutta..."
"Sä et ilmeisestikään tajua mitä oot tehny meidän suhteelle?!"
"Mutta sähän vastasit mun suudelmaan!"
Aleksi painoi päänsä alas ja huokaisi raskaasti.
Se painoi silmänsä kiinni ja hymisi jotain itsekseen. Sitten se nousi selkä pyöreänä ylös ja pudisti päätään.
"Mä en ymmärrä mitä sä näet mussa,Jenna."
Jenna huokaisi itsekin ja vähän epäröiden hipaisi Aleksin poskea.
"Kun mä katson sua, mä näen rehellisen, upean ihmisen."
"Ei." Aleksi kuiskasi,
"Tuo ei ole totta. Sä et tiedä musta mitään."
Jenna söi hiljaisena pizzaansa ja katseli ulos.
Aleksikin istui täysin äänettömänä. He eivät olleet puhuneet mitään Aleksin edellisen kommentin jälkeen. Totta -eihän Jenna voinut häntä tuntea. Miksi hän oli edes koskaan suostunut lähtemään Marskin pyynnöstä katsomaan sitä pirun videota? Miksi hän ja Aleksi edes olivat koskaan tavanneet?
Illalla Jenna kirjoitti päiväkirjaansa lyhyen, surullisen runon ja piirsi sen viereen särkyneen sydämmen. Sen alle tuli selostus:
"Mä en voi ikinä saada haluamaani tyyppiä. Mä en ole koskaan edes seurustellut... enkä mä ymmärrä mitään rakkaudesta! Tätä se aina on... muhun sattuu aina -ja on niin mun tapaistani tartuttaa kipu muihinkin... mutta jos en olisi koskaan edes nähnyt Aleksia, en ymmärtäisi tuota. Aleksi.. pitäisiköhän mun kiittää sua? Kuulostaa kai aika typerältä, mutta mä luulen, että sussa on se paljon puhuttu TOTUUS. Niin -totuus.Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. Ehkä se on totuus rakkaudesta. Vai tarkoittaakohan se sitä, että ymmärsin sademetsien tärkeyden? Ei -tuskin."
Jenna katsoi surullisin silmin ulos pimeään iltaan. Sade kasteli ikkunan kuin kyyneleet Jennan silmät... -eikä hän yhtään ihmetellyt, jos oli itse saanut taivaankin itkemään.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Siinä se. Kolmaskin osa tulossa, uskon niin.=)
Mitä piditte? Ei ehkä yhtä "laadukas" kuin 1.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Jenna istui pihakeinussa kädet kiedottuina palelevan vartalon ympärille. Hän ei voinut mennä sisälle -kaikenlisäksi hän oli jo myöhässä joten mitä siihen enää muutama minuutti vaikuttaisi...
Hän kelasi ajatuksiaan, oli kelannut jo pitkän aikaa, mutta aina ne pysähtyivät Aleksiin...
Vai oliko typerää rakastua ennestään tuntemattomaan ihmiseen pelkän ensivaikutuksen perusteella? Jenna vetäisi henkeä ja purskahti uudelleen kyyneliin. Ilta oli jo pimenemässä hyvää vauhtia -taivaanranta hehkui kauniin punaisena ja värjäsi kaukana näkyvän meren. Se on kuin silkkiä -Jenna ajatteli. Silkkiä joka levitetään harmaan totuuden peitoksi.
Sellaisen totuuden, johon hukkuu jos ei ole varuillaan.
Kioskin ovi kävi. Tulija tilasi hampurilaisen ja istahti ikkunan eteen odottamaan.
Hän näki ikkunasta jo hiljalleen autioituvan kauppakeskuksen. Vain siellätäällä harhaili muutama yksinäinen ihminen. Yhteen niistä hän kiinnitti eniten huomiota. Oliko se Jenna? Aleksi kurkottautui imaisemaan Coca Colaansa.
Hän oli tullut palauttamaan lainaamaansa videota mutta lumoava hampurilaisen tuoksu oli pakottanut jäämään... Sama se mitä Janni tästä sanoisi, vaikka hampurilainen olikin rasvaista, yli-kaupallista ja luonnonvastaista touhua... Aleksi havahtui ajatuksistaan saadessaan vihdoin hampurilaisensa tarjottimella nenänsä alle.
"Kiitos..." Poika mutisi ja vilkaisi nopeasti tarjoilijaa väläyttäen tälle pikaisen, kohteliaan hymyn ennenkuin käänsi taas päänsä kohti ikkunaa. Niinpä niin -Aleksi pyrki olemaan aina varsin miellyttävä kaikille.
Hahmo, jota hän tarkkaili, oli istuutunut pankin katoksen alla olevalle penkille. Hän kaivoi laukustaan esiin jotain. Peili -Aleksi virnisti. Sen täytyi olla tyttö joka kohenteli meikkiään. Pian hahmo nousi ja Aleksi tunsi sydämensä käyvän muutaman ylimääräisen tahdin kun tyttö lähti tulemaan kohti kioskia.
Jenna puristi peiliä vielä hetken käsissään ennenkuin laski sen takaisin laukkuun. Täytyi vain toivoa, ettei itkeminen enää näkynyt.
Hän ei ollut voinut mennä kotiin -mutsille oli lähetetty lyhyt tekstiviesti "Mä olen Marskin luona, tuun kohta. Älä huolestu..."
Punaisen lapasen peittämä käsi kiskaisi kioskin oven auki. Jenna suunnisti tiskille ja vähän painavalla äänellä tilasi palan uunipizzaa.
Sitten hän maksoi ja kääntyi suunnistaakseen ikkunapöydälle -vakiopaikalleen.
Pöydän edessä istui näköjään joku toinenkin. Sillä oli tummansininen huppari.Päässä sillä oli musta pipo eikä hiuksia juuri sen alta näkynyt...
Jenna päätti istahtaa rohkeasti tyypin viereen.
Hän siemaisi vähän liiankin kuuluvalla äänellä juomaansa, jonka oli saanut heti mukaansa.
Silloin poika kääntyi katsomaan äänen suuntaan.
"Jenna!" Aleksi näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Aleksi!Mitä...mitä sä täällä teet?" Jennan ääni värähti ja hän tunsi, miten puna kohosi kuumottaen poskipäille. Ei -nyt ei voisi paeta. Hän oli sitäpaitsi jo pilannut mahdollisuutensa Aleksiin alkamalla itkeä ja juoksemalla karkuun kun he viimeksi tapasivat. Hän oli jättänyt Marskinkin ysin... Heidänhän oli pitänyt kävellä kotiin yhdessä!
"Mä tulin... syömään huipputerveellistä ruokaa."
Aleksi sanoi nopeasti ja hän kuulosti lähinnä siltä, niinkuin joku olisi saanut hänet kiinni jostain luvattomasta, mutta Jenna hyppäsi suoraan aiheeseen.
"Saiks Janni tietää?"
"Mitä?" Aleksi sähähti ja tuli niin lähelle, että Jenna melkein saattoi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan.
"Ole hiljempaa!"
"Mutta..."
"Sä et ilmeisestikään tajua mitä oot tehny meidän suhteelle?!"
"Mutta sähän vastasit mun suudelmaan!"
Aleksi painoi päänsä alas ja huokaisi raskaasti.
Se painoi silmänsä kiinni ja hymisi jotain itsekseen. Sitten se nousi selkä pyöreänä ylös ja pudisti päätään.
"Mä en ymmärrä mitä sä näet mussa,Jenna."
Jenna huokaisi itsekin ja vähän epäröiden hipaisi Aleksin poskea.
"Kun mä katson sua, mä näen rehellisen, upean ihmisen."
"Ei." Aleksi kuiskasi,
"Tuo ei ole totta. Sä et tiedä musta mitään."
Jenna söi hiljaisena pizzaansa ja katseli ulos.
Aleksikin istui täysin äänettömänä. He eivät olleet puhuneet mitään Aleksin edellisen kommentin jälkeen. Totta -eihän Jenna voinut häntä tuntea. Miksi hän oli edes koskaan suostunut lähtemään Marskin pyynnöstä katsomaan sitä pirun videota? Miksi hän ja Aleksi edes olivat koskaan tavanneet?
Illalla Jenna kirjoitti päiväkirjaansa lyhyen, surullisen runon ja piirsi sen viereen särkyneen sydämmen. Sen alle tuli selostus:
"Mä en voi ikinä saada haluamaani tyyppiä. Mä en ole koskaan edes seurustellut... enkä mä ymmärrä mitään rakkaudesta! Tätä se aina on... muhun sattuu aina -ja on niin mun tapaistani tartuttaa kipu muihinkin... mutta jos en olisi koskaan edes nähnyt Aleksia, en ymmärtäisi tuota. Aleksi.. pitäisiköhän mun kiittää sua? Kuulostaa kai aika typerältä, mutta mä luulen, että sussa on se paljon puhuttu TOTUUS. Niin -totuus.Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. Ehkä se on totuus rakkaudesta. Vai tarkoittaakohan se sitä, että ymmärsin sademetsien tärkeyden? Ei -tuskin."
Jenna katsoi surullisin silmin ulos pimeään iltaan. Sade kasteli ikkunan kuin kyyneleet Jennan silmät... -eikä hän yhtään ihmetellyt, jos oli itse saanut taivaankin itkemään.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Siinä se. Kolmaskin osa tulossa, uskon niin.=)
Mitä piditte? Ei ehkä yhtä "laadukas" kuin 1.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Vastaukset 3
Vanhimmat
aivan upea tarina..
ootan innolla kolmatta jatkoo..!! =)
pienesti vihjaten muuten, että ois aika mukavaa, jos noi aleksi ja jenna menis yhteen.. ;)
vaikka monen mutkan kautta, jos ei muute.. :)
surullisia ja romanttisia kohtia voi myös löytyä..edelleenki.. =)
No joo -voin luvata sen 3 osan.=) ja voin sanoa 50% varmuudella että menevät yhteen... toivon niin -katsotaan, mitä "Janni" sanoo. =D
Omistettu ~Tulitikku-tytölle~.=)
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Marski kiroili kovaan ääneen ja potkaisi lunta niin kovalla voimalla, että sitä lennähti kasvoillekin.
Miksei se Jenna voinut jäädä odottamaan? Aleksi oli häipynyt jonnekin, ilmeisesti sitä videoa viemään -Jannin kanssa he olivat kuluttaneet vielä yhden tunnin syöden huipputerveellisiä leipiä, huipputerveellisiä pikkuleipiä ja juoneet huipputerveellistä tuoremehua... mutta luuliko joku että se olisi ollut HAUSKAA?! Ei todellakaan!
Marskia piru vie kiinnostikin joku luonnonsuojelu.
Hän oli hevari ja jos ei joku tajunnut niin oli tajuamatta! Marski sylkäisi maahan ja virnisti.
Hah -luonnonsuojelua!
Silläaikaa Janni makoili sängyllään. Taustalla soi hilpeää musiikkia: "Hei,pelastakaa luonto... Hei,pelastakaa sen eläimet..." -mutta tälläkertaa Janni ei jaksanut innostua laulamaan mukana.
Hänellä oli tietynlaisia epäilyksiä Aleksista. Olikohan se kiinnostunut Jennasta? Vai kuvitteliko Janni vain? Ehkä hän oli vain liian väsynyt... Pieni vilkaisu vaaleanpunaiseen seinäkelloon ja tiedettiin että se kävi jo ilta kymmentä. Marski oli juuri lähtenyt heiltä -kieltämättä Jannilla oli ollut ihan mukavaa, ei ainakaan tarvinnut olla yksin kotona nyt kun isäkin oli työmatkalla. Marskista ei kuitenkaan osannut sanoa, oliko se pitänyt illasta.
Oli se ainakin pikkuleipiä kehunut, mutta saattoihan se ollakin vain esitystä! Muutenkin oli ollut niin kireällä päällä... varmaan siksi kun se Jenna oli lähtenyt mitään ilmoittamatta. Janni murahti tyytymättömänä, kahmaisi pöydältä olevasta kupista kourallisen pähkinöitä ja heitti kohti seinää. Se ämmä ei Aleksia häneltä veisi!
Muutama pähkinä jäi kouraan ja ne Janni pureksi inhoten.
Tuntui ettei mikään voinut piristää, tuskin sekään, että käväisisi tietokoneella. Hänellä oli usein tapana lueskella toisten kirjoittamia runoja netissä. Niistä hän sai aiheita erilaisiin novelleihin, joita hänellä oli kansiot pullollaan.
Aleksikin piti niistä...
Janni käynnisti tietokoneen, avasi netin ja surffaili runosivustolle. Sinne oli ilmaantunut lähes kymmenkunta uutta runoa tänään! Hän luki niistä muutaman, kunnes äkkiä pysähtyi erään runon kohdalle. Ruudussa luki:
Aleksi,anna anteeksi se suudelma.
Rakkaudella:Jenna
Janni tunsi miten kylmät väreet tipahtivat selkää pitkin ja loppuivat vasta kun olivat päässeet kietoutumaan jalkojenkin ympärille.
"Mutta eihän tuo ole mikään runo!" Janni huudahti raivoissaan. Hän ei todellakaan tiennyt, miten alkaa käsittelemään tilannetta. Epäilyt kävivät toteen! Kyllä -kolmiodraamoja tapahtui oikeasti! Tuo koko sana tuntui oudolta, vieraalta ja pelottavalta kun Janni maisteli sitä suussaan.
Ei se voinut olla totta... Mitä hän sanoisi Aleksille? Niin... tai ehkä hänen vain tarvitsisi kysyä - "miksi?"
Jenna säpsähti hereille. Hän katseli hämmästyneenä hetken ympärilleen ennenkuin tajusi, että äiti seisoi oviaukossa.
"Mitä asiaa? Sä herätit mut!"
"Kello on jo yhdeksän aamulla! Mari-Annikalla on sulle jotain asiaa..." Äiti hymyili pehmeästi ja päästi Marskin sisään.
Se yritti hymyillä, mutta Jenna huomasi ettei kaikki ollut hyvin. Jenna viittoi äitiä poistumaan ja Marskia istuutumaan. Marski veti koulupöydän edessä nököttävän rullatuolin alleen.
"Mikä on hätänä -tuut tänne aamulla aikaisin ja näytät ihan kuin aaveen nähneeltä..." Jenna virnisti ja haukotteli.
"Nyt ei ole kyse mistään leikistä!" Marski sihahti ja hetken ajan hänen kasvonsa näyttivät kovin pelottavilta, uhkaavilta. Kaksi tummaa, suorastaan mustaa silmäparia välähtivät ja vetäytyivät viiruiksi.
"Janni ja Aleksi on eronnu!"
"Mitä?!" Jenna pomppasi sängystään ylös -hetkessä kaikki väsymys oli tipotiessään.
"Janni oli soittanut Aleksille ja kertonut ettei välitä siitä enää." Marski jatkoi,
"Sä olit laittanut näköjään jonkun runonkin nettiin..."
Jenna nielaisi ja käänsi katseensa pois.
"Ei se ollut mikään runo..."
Marski nousi seisomaan kädet lanteilla.
"Etkö sä tajua mitä sä oot tehnyt?! Sä olet pilannut mun parhaan ystävän elämän!"
Seuraavaksi Jenna kuuli, miten Marski paiskasi oven kiinni ja hiljalleen nopeat kävely-äänet loittonivat. Vai että "paras ystävä"? JANNIKO?!
Jenna ymmärsi, että Marski oli kääntynyt häntä vastaan.
Aleksi nopeutti askeliaan. Hän oli lähtenyt kävelylle -oli tuskaa olla kotona omassa huoneessaan, joka oli täynnä Jannista muistuttavia asioita! Ei Aleksikaan enää jaksanut välittää hänestä... ja hän oli vihainen. Vihainen kaikille! Ainoastaan Jenna oli jäänyt pienenä, positiivisenä väriläikkänä mieleen -ja se suudelma...
Aleksi pyrähti juoksuun. Oli sen verran kylmä että suusta tuleva ilma näkyi vaaleana höyrynä ilmassa. Pienempänä Aleksi oli kavereineen tehnyt paperista ns. "leikki-sätkiä" ja mennyt muka niitä polttelemaan pakkas-säällä ulos -säikytellyt vanhoja mummoja. Olihan se tietenkin ollut silloin jännää mutta ei enää tässä iässä... Ja kaikenlisäksi tupakka oli epäterveellistä ja saastutti luontoa!
Jo aika tuttu "Koivutie" jäi taakse ja edessäpäin näkyi kyltti: "Ruusupolku". Aika ovela nimi. Ei niinkään erikoinen, mutta kuulosti lempeältä. Niin... siellä varmaan asui lempeitä ja mukavia ihmisiä. Aleksi päätti ottaa asiasta selkoa ihan vain huvin vuoksi. Ripeät askeleet johdattivat pojan pian Ruusupolun päähän. Hän päätti pysähtyä hetkeksi. Mini-kokoinen juomapullo vesilasteineen sammutti janon. Se tekikin hyvää...
Samaan aikaan Jenna muiskautti nopean suukon äidin poskelle ja heitti takin niskaansa. Ei ollut taaskaan mitään tekemistä -ehkä kioskilla olisi elämää? Vaikka ketä nyt sielläkään norkoilisi...
Korkeintaan vanha Käenahon muori veikkausta viemässä!
Jenna pani merkille että Marski oli lähtiessään sekoittanut eteisen aina niin siistin kenkärivin.
Pitäisi asiakin korjata kun palaisi, ellei äiti ehtisi ensin.
Ulkona tuoksui raikkaalta, pakkanen koetteli hampaillaan Jennan nenänpäätä. Hän lähti astelemaan rauhallisin askelin pitkin Ruusupolkua, jonka varrella asui. Joku näköjään kyykki kyltin vieressä... -yrittiköhän se kaataa sitä?! Ei -nojaili vain. Tyttö hymähti ja lähti astelemaan hahmoa kohti. Lumi narahteli kenkien alla ja hahmo käännähti ympäri.
Ei voinut olla totta! Jenna läppäsi oikealla kädellään epäuskoisena otsaansa.
Mitä IHMETTÄ ALEKSI teki TÄÄLLÄ?!
"Älä vain sano että sä asut täällä!" Aleksi virnisti ja yritti tavoitella mahdollisimman rentoa ääntä, vaikka se kieltämättä juoksun jälkeen vähän heikko olikin.
"Asun." Jenna tokaisi huvittuneena,
"Kuinka niin?"
"No, mä vaan satuin ajattelemaan että Ruusupolku kuulostaa niin mukavalta... Päättelin, että täällä varmaan asuu sitten kivoja ihmisiäkin..."
Aleksi punastui vähän mutta pakkanen vei värin heti mennessään.
"Me sitten Jannin kanssa erottiin..."
"Mä tiedän. Oon tosi pahoillani."
"Mistä muka kuulit?" Aleksi jäi katsomaan Jennaa suu vähän raollaan.
"Kuka kertoi?"
"Marski..." Jenna kohautti harteitaan,
"Tuli raportoimaan mulle tilannetta jo aamulla yhdeksältä ja sanoi, että kaikki on mun vikaani
-niin se onkin."
Tuli hiljaista. Sitä kesti kauan ennenkuin Aleksi taas rikkoi sen.
"Et sä ole pilannut mitään."
Jenna säpsähti ja Aleksi huomasi miten hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.
"Et voi sanoa noin! Mähän... mähän suutelin sua!"
Poika ei sanonut mitään, mutta Jenna erotti sanat hänen kasvoiltaan: "Mitä sitten jos suutelitkin?"
Hän hymyili, eikä Jennaa enää paleltanut.
"Tavataanko huomenna?" Aleksi sai vihdoin sanottua. Se hänen olisi pitänyt sanoa jo aikaisemmin... Olisi pitänyt tunnustaa.
"Mä välitän susta Jenna todella paljon ja haluaisin vielä nähdä sut."
"Aleksi..." Jenna meni lähes sanattomaksi,
"En tiedä mitä sanoisin..."
"Vastaa vaikka että tulet kuudeksi puistoon."
Tyttö nyökkäsi ja kummatkin hymyilivät.
Aleksi sujautti kätensä Jennan käteen ja tuli lähemmäksi:
"Vai mitäs jos mentäisiinkin vaikka nyt heti?"
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤...ja mitäs siitä seuraakaan? Jatko-osa on tulossa -lupaan sen.=)
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤