KAIVOKSELAN KUILUILLA
Kaivokselaan, siis Gruvstaan
kerran satuin saapumaan
missä herrat muinoin moision
kaivattaneet rautaa on
niin moneen Ruotsin sulattoon
nyt kuilut siitä kertokoon
Tääll´ kerrotaan myös legendaa
kas musta ratsu ratsastaa
aina täysikuu kun on
yli suuren loikkaa kaivannon
ja täällä kuvitella voi
kun oikein tuota aprikoi
tässä portti maahan aukeaa
jossa hiidet varmaan asustaa
Tuoll´ partaall´ avolouhoksen
kysymyksein, huolinein
mä kaipasin kai Sibyllaa
joka voisi mulle ennustaa
ja tuonne syvään pimeään
kurkotin mä kaulan, pään
ja toivoin vastausta niin
mä huusin kuilun uumeniin
Hetken vain mä odotin
ja peljästyin kun kuulinkin
kuink´ velloi vesi luolaston
jok´ yhä talven jäässä on
ja iski laineet laitoihin
ja kaikui ääni kantavin
tää totta, vannon, ystäväin:
tuo ääni kutsui nimeäin
”Miks´ valon lapset yhtenään
te tänne tuutte ärjymään?
Kunp´ tietäisitte kantaman
tuon kellareissa Maan-alan
joss´ kuiskauksenkin jokaisen
on kaiku tuhatkertainen!”
Mä tuosta joskin säikähdin
niin pelon voittain hyödynsin
tään tilaisuuden jonka näin
mä avautuneen yllättäin:
”Äh, anteeksi”, mä aloittain
”kysymyksen yhden vain
nyt esittää mä tahtoisin
onh´ Hiiden neuvo viisahin!”
Ja Hiisi vastas: ”Olkoon niin
myös ennen meitä tarvittiin
kun kansa kaiken udellen
meit´ kutsui pohjalt´ kirnujen!”
Mä hieman tästä rohkaistuin
kai takeltelin kuivin suin:
”Nyt elämässäin tilanteen
joss´ pelon, toivon vaihdelleen
oon nähnyt, enkä kummankaan
oo päästänyt mua voittamaan
mä yhtä sulta kyselen
mä miten saisin varmuuden
tiedon varman, pelon pois
ett´ toivolleni tilaa ois?”
Ja kuulin Hiiden vastaavan
tuolt´ alta pinnan kuplivan:
”Kauniimpi kuin tieto uus
on sentään epätietoisuus
kun toivo, pelko, -herrijee!
kahden tasapainoilee!”
Mä tuosta jatkoin: ”Vieläkin
mä yhtä sulta kysyisin
nyt luottaa en voi ystävään
kaks´ sydänt´ kilpaa keskenään
siis veikkaisinko voittajaa
vai voisinko jo luovuttaa?”
Jo vastas´ Hiisi pohdintaan
ja kaiku kolkkas´ kattilaan
myös kiehui vesi luolaston
ja höyry peitti auringon:
”On maassann´ monta markkinaa
niill´ kaikill´ kilpalaulantaa
joiss´ monta kertaa uudestaan
sydän pieni punnitaan
vain yksi virhe, -hellurei!
niin röyhkein voittaa, paras ei!”
Jatkoin vaikka pätkääkään
en ymmärtänyt ensinkään:
”Voi kerro, Hiisi, ystäväin
kuink´ kauan saatan jatkaa näin
ne harvat mahdollisuutein
jonk´ luulen jääneen itsellein
ne pilatako vielä voin
sit´ yötä päivää aprikoin?”
”Tulla nolatuksi, hyljätyks´
siin´ tapoi sulla tuhatyks´!
Kaikk´ korviketta olla saa
sill´ mitä emme saavuttaa
me voineet koskaan, sittenkin
sä ymmärrät tään paremmin
kun päivä, pari mennyt on
näät muuttuneen sun kohtalon
pien´ ihminen vain uudestaan
hän toivoo aina parastaan
ei tehdä sitä kuitenkaan
hän voi, tuut vielä tuntemaan
mutt´ heijastuma kauneuden
voi voittaa joskus itse sen!”
Kun tuota jäin mä pohtimaan
jo laski höyry kattilaan
ja tyyntyi pinta kylmimmän
tuon sadeveden täyttämän
onkalon, jonk´ ikijää
ei aurinkoa koskaan nää
mutt´ mulle päivä näyttäytyi
jo selkäpiini lämmittyi
Ehk´ Hiisi oli unta vaan
jot´ erehdyin mä uskomaan
vaan tuolt´ kääntyessäin etelään
jäin vielä kerran miettimään
ett´ vieläkö mä sittenkin
täst´ elämästä oppisin
en muuta, tämän ainakin
mä osakseni oivalsin
on pienen miehen kulkeissaan
muit´ kuljettava suorempaan
jos näin ei tee, nyt ymmärrän
viel´ pienemmältä näyttää hän
Kaivokselaan, siis Gruvstaan
kerran satuin saapumaan
missä herrat muinoin moision
kaivattaneet rautaa on
niin moneen Ruotsin sulattoon
nyt kuilut siitä kertokoon
Tääll´ kerrotaan myös legendaa
kas musta ratsu ratsastaa
aina täysikuu kun on
yli suuren loikkaa kaivannon
ja täällä kuvitella voi
kun oikein tuota aprikoi
tässä portti maahan aukeaa
jossa hiidet varmaan asustaa
Tuoll´ partaall´ avolouhoksen
kysymyksein, huolinein
mä kaipasin kai Sibyllaa
joka voisi mulle ennustaa
ja tuonne syvään pimeään
kurkotin mä kaulan, pään
ja toivoin vastausta niin
mä huusin kuilun uumeniin
Hetken vain mä odotin
ja peljästyin kun kuulinkin
kuink´ velloi vesi luolaston
jok´ yhä talven jäässä on
ja iski laineet laitoihin
ja kaikui ääni kantavin
tää totta, vannon, ystäväin:
tuo ääni kutsui nimeäin
”Miks´ valon lapset yhtenään
te tänne tuutte ärjymään?
Kunp´ tietäisitte kantaman
tuon kellareissa Maan-alan
joss´ kuiskauksenkin jokaisen
on kaiku tuhatkertainen!”
Mä tuosta joskin säikähdin
niin pelon voittain hyödynsin
tään tilaisuuden jonka näin
mä avautuneen yllättäin:
”Äh, anteeksi”, mä aloittain
”kysymyksen yhden vain
nyt esittää mä tahtoisin
onh´ Hiiden neuvo viisahin!”
Ja Hiisi vastas: ”Olkoon niin
myös ennen meitä tarvittiin
kun kansa kaiken udellen
meit´ kutsui pohjalt´ kirnujen!”
Mä hieman tästä rohkaistuin
kai takeltelin kuivin suin:
”Nyt elämässäin tilanteen
joss´ pelon, toivon vaihdelleen
oon nähnyt, enkä kummankaan
oo päästänyt mua voittamaan
mä yhtä sulta kyselen
mä miten saisin varmuuden
tiedon varman, pelon pois
ett´ toivolleni tilaa ois?”
Ja kuulin Hiiden vastaavan
tuolt´ alta pinnan kuplivan:
”Kauniimpi kuin tieto uus
on sentään epätietoisuus
kun toivo, pelko, -herrijee!
kahden tasapainoilee!”
Mä tuosta jatkoin: ”Vieläkin
mä yhtä sulta kysyisin
nyt luottaa en voi ystävään
kaks´ sydänt´ kilpaa keskenään
siis veikkaisinko voittajaa
vai voisinko jo luovuttaa?”
Jo vastas´ Hiisi pohdintaan
ja kaiku kolkkas´ kattilaan
myös kiehui vesi luolaston
ja höyry peitti auringon:
”On maassann´ monta markkinaa
niill´ kaikill´ kilpalaulantaa
joiss´ monta kertaa uudestaan
sydän pieni punnitaan
vain yksi virhe, -hellurei!
niin röyhkein voittaa, paras ei!”
Jatkoin vaikka pätkääkään
en ymmärtänyt ensinkään:
”Voi kerro, Hiisi, ystäväin
kuink´ kauan saatan jatkaa näin
ne harvat mahdollisuutein
jonk´ luulen jääneen itsellein
ne pilatako vielä voin
sit´ yötä päivää aprikoin?”
”Tulla nolatuksi, hyljätyks´
siin´ tapoi sulla tuhatyks´!
Kaikk´ korviketta olla saa
sill´ mitä emme saavuttaa
me voineet koskaan, sittenkin
sä ymmärrät tään paremmin
kun päivä, pari mennyt on
näät muuttuneen sun kohtalon
pien´ ihminen vain uudestaan
hän toivoo aina parastaan
ei tehdä sitä kuitenkaan
hän voi, tuut vielä tuntemaan
mutt´ heijastuma kauneuden
voi voittaa joskus itse sen!”
Kun tuota jäin mä pohtimaan
jo laski höyry kattilaan
ja tyyntyi pinta kylmimmän
tuon sadeveden täyttämän
onkalon, jonk´ ikijää
ei aurinkoa koskaan nää
mutt´ mulle päivä näyttäytyi
jo selkäpiini lämmittyi
Ehk´ Hiisi oli unta vaan
jot´ erehdyin mä uskomaan
vaan tuolt´ kääntyessäin etelään
jäin vielä kerran miettimään
ett´ vieläkö mä sittenkin
täst´ elämästä oppisin
en muuta, tämän ainakin
mä osakseni oivalsin
on pienen miehen kulkeissaan
muit´ kuljettava suorempaan
jos näin ei tee, nyt ymmärrän
viel´ pienemmältä näyttää hän
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suorin reitti on yleensä se lyhin reitti?
Tulihan tuosta sun runostasi paljon muitakin ajatuksia mieleen, hieno "kalevalalaistyylinen" runo :)
Todella ärsyttävää, jos jatkuvasti joku mekastaa. Samaa kysymystä toistaen, vaikka vastaus sama, ilmiselvä, kysyjästä riippumatta.
Aina asiat järjestyvät, vaikkei suorinta tietä sokeudeltaan näe.
Mukava runo luettavaksi.