Olen epävarma itsestäni. Olen nyt 22 tyttö. Minua on syrjitty ja kiusattu koulussa vaikka minussa ei pitäisi olla mitään vikaa. No, en ole enää varma siitä. Ehkä minussa todella on jotain vikaa. Kaikki ihmiset joiden kanssa olen ollut kontaktissa ovat sanoneet että olen ihana ja kiltti ja kaunis -silti kukaan ei jää vierelleni. Kukaan ei lähetä mulle ystävänpäiväkortteja. Kukaan ei soita mulle. Itse kyllä lähettäisin, mutta en saa vastauksia. Tapasin yhden pojan pari vuotta sitten -rakastuin ensi kerran ja kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vaikka siitä ei mitään tullut -poika katosi kuin tuhka tuuleen vaikka sanoi välittävänsä- niin olen kiitollinen et sain kokea edes sen jutun. Mutta nyt olen loputtomassa yksinäisyyden erämaassa jota lohduttaa vain tuon "suhteen" muisteleminen. Sen pojan ihailu kohotti itsetuntoani ja sai minun elämään, rakastin häntä niin, ja sitten hän häipyi. En saanut koskaan tietää syytä. Edes syytä minulle ei annettu. Ihan kuin olisin joku roska, jota ei voida edes kohdella inhimillisesti. Mut en rakastanut häntä tietenkään siksi että hän "kohotti itsetuntoani" vaan vain siksi mitä hän oli. Haluaisin rakastaa häntä yhä, mutta hän on vaihtanut puh. numeroaan jne. Ei oo mahdollista saada yhteyttä. Olen laittanut pari kirjettä, mutta niihin hän ei vastannut.
Joten se siitä sitten kai.
Tiedätte että olen katkera ja surullinen, turha mainitakaan. Sen ainoan kerran kun koin elämisen riemua ja rakastuin, se vietiin multa.
Niin, minua syrjittiin koulussa. Ei ole koskaan ollut montaa ystävää. Kaiken lisäksi sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen 16-vuotiaana ja ne vain saivat mut syrjäytymään enemmän ja vajoamaan itse-epäilyjen loputtomaan suohon.
Pidän itseäni läskinä ja rumana ja epäviehättävänä, kaikkea mahdollista ja sitten taas joskus tiedän että olen samanlainen kuin muutkin. En huonompi jos en parempikaan.
Isäni vihasi minua. Hakkasi äitiäni. Onneksi erosivat kun olin lapsi. Silti muistan ne riidat aina. Ne eivät häviä minnekkään, ne muistot. Kukaan mies ei ole kohdellut minua hyvin, paitsi ehkä jotkut opettajat koulussa jne. En pidä useimmista miehistä. Sen voi arvatakin.
Muut hankkivat ammatin, pääsivät ylioppilaiski, minulta tuo kaikki jäi kokematta. Muut bailasivat ja bilettivät, hankkivat seksikokemuksia, elivät täyttä elämää. Joka päivä kysyn itseltäni miksi jäin sivuun.
Olen viime aikoina huomannut että mun on paljon helpompi tutustua miehiin kuin naisiin. Miehistä saan helpommin "ystäviä". Miehet ovat jotenkin yksinkertaisempaa seuraa. Se että tulen miesten kanssa paremmin toimeen ihmetyttää mua koska olen äärimmäisen ujo ja arka ihminen. En tippaakaan mikään poikatyttö. Millaista olisi jos olisi tyttöystävä? Tyttökaveri? En muista enää. Se hirvittää, pelottaakin. Mitä tyttöjen kans tehdään? Pelkään rakastaa tyttöystävää. Miehiä on helpompi rakastaa kuin naispuolista ystävää.
Olen todella vinksahtanut viime vuosina.
Lemmikkejä tms ei ole, koska en jaksa huolehtia niistä, parempi olla ottamatta. Masennuksen alhossa en voisi kuvitellakaan lenkkeilyttäväni koiraa monta kertaa päivässä.
Kommentoikaa jos on jotain sanottavaa.
Joten se siitä sitten kai.
Tiedätte että olen katkera ja surullinen, turha mainitakaan. Sen ainoan kerran kun koin elämisen riemua ja rakastuin, se vietiin multa.
Niin, minua syrjittiin koulussa. Ei ole koskaan ollut montaa ystävää. Kaiken lisäksi sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen 16-vuotiaana ja ne vain saivat mut syrjäytymään enemmän ja vajoamaan itse-epäilyjen loputtomaan suohon.
Pidän itseäni läskinä ja rumana ja epäviehättävänä, kaikkea mahdollista ja sitten taas joskus tiedän että olen samanlainen kuin muutkin. En huonompi jos en parempikaan.
Isäni vihasi minua. Hakkasi äitiäni. Onneksi erosivat kun olin lapsi. Silti muistan ne riidat aina. Ne eivät häviä minnekkään, ne muistot. Kukaan mies ei ole kohdellut minua hyvin, paitsi ehkä jotkut opettajat koulussa jne. En pidä useimmista miehistä. Sen voi arvatakin.
Muut hankkivat ammatin, pääsivät ylioppilaiski, minulta tuo kaikki jäi kokematta. Muut bailasivat ja bilettivät, hankkivat seksikokemuksia, elivät täyttä elämää. Joka päivä kysyn itseltäni miksi jäin sivuun.
Olen viime aikoina huomannut että mun on paljon helpompi tutustua miehiin kuin naisiin. Miehistä saan helpommin "ystäviä". Miehet ovat jotenkin yksinkertaisempaa seuraa. Se että tulen miesten kanssa paremmin toimeen ihmetyttää mua koska olen äärimmäisen ujo ja arka ihminen. En tippaakaan mikään poikatyttö. Millaista olisi jos olisi tyttöystävä? Tyttökaveri? En muista enää. Se hirvittää, pelottaakin. Mitä tyttöjen kans tehdään? Pelkään rakastaa tyttöystävää. Miehiä on helpompi rakastaa kuin naispuolista ystävää.
Olen todella vinksahtanut viime vuosina.
Lemmikkejä tms ei ole, koska en jaksa huolehtia niistä, parempi olla ottamatta. Masennuksen alhossa en voisi kuvitellakaan lenkkeilyttäväni koiraa monta kertaa päivässä.
Kommentoikaa jos on jotain sanottavaa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin elää...
mä olen huomannut että mikään ei ole pysyvää, eikä varmaa.. muuta kuin se mitä itse teet, tajusin just että minä olen varma tapaus.. no joo..
pojistakin kannattaa välittää, kun ne on kuitenkin niin ihania.... yritä tehdä ne jutut mitä pitääkin ja sulautua joukkoon.. vielä jos pystyt rentoutumaan niin eiköhän se siitä joskus.. :)
omien tuntemuksiesi kaivelusta. Kun kohtaat jonkun ihmisen, keskity siihen mitä tuon ihmisen olemus viestittää. Onko hän allapäin, väsynyt, masentunut?
Sinä itse voit omalla olemuksellasi: olemalla ystävällinen ja pienellä hymyllä saada paljonkin aikaan.
Näin kun käännät painopisteen ulospäin omaan napaan tuijottelun sijasta huomaatkin että ihmiset alkavat pitää sinusta. Hakeudu tietoisesti ihmisten seuraan, vaikka johonkin järjestötoimintaan. Mitä enemmän olet vain reippaasti ihmisten kanssa tekemisissä, sitä helpommin ja ujostelemattomammin toimit heidän kanssaan. Ja ystävystyminen helpottuu.
Unohda että sinun pitäisi olla jotenkin fiksu ja filmaattinen, riittää kun yrität kiinnostua toisen sanomisista ja olla normaalin ystävällinen.
Mitä kirjoitit tuntuu tutulta omasta nuoruudestani. Nyt olen jättänyt nuo ajat taakseni, minun on helppo kommunikoida ihmisten kanssa eikä yksinäisyys ole minulle enää ongelma.
olen itsekin ollut yksin lähes aina. minullekin on monesti sanottu kuinka herttainen ja ihana ja nätti olen. silti olen jatkuvasti yksin. olen todella ihmetellyt samaa miksi en sitten saa ystäviä. tai poikaystäviä. en tiedä mistä se johtuu. tuo tarinasi ensirakkaudesta oli kuin omani viime vuodelta. koin silloin ensimmäistä kertaa elämisen riemua. luulin, että vihdoin asiat kääntyvät parhain päin, kuten aina on lohdutettu. koitetaan jaksaa, ehkä jossain on joku joka vielä todella aidosti välittää.
tuntuu, että olen jäänyt niin paljosta paitsi. kuten sanoit: muut bailasivat ja bilettivät, hankkivat seksikokemuksia, elivät täyttä elämää. kadun, että annoin varhaisnuoruuteni valua hukkaan. olisin halunnut olla niinkuin muutkin, pidetty ja elää.
Kannattaa varmaan alkaa hankkimaan niitä sosiaalisia kontakteja ja tavoittelemaan niitä asioita mitä haluat. Muuta vaihtoehtoa ei taida oikein olla. Ikivanhojen kouluasioiden murehtimisen voisit mielestäni vain unohtaa. Ne tuskin vaikuttavat oikeasti tähän päivään enää mitenkään. Lemmikkiä en itsekään jaksaisi hankkia, kun on sen verran hoitamista omissa asioissakin.
Moikka! Minäkään en enää muista, mitä kavereiden kans tehdään...usein katselen kaveruksia jotka nauravat yhdessä ja ihmettelen miten he ovat noin...En edes osaa kuvailla. Mulla ei ole tainnut koskaan oikeita kavereita ollakkaan,olen aina ollut kaikille semmonen varakaveri...Minä olin myös anoreksian partaalla samanikäisenä,laihduin aivan olemattomaksi, mutta lääkäri sai onneksi peloteltua mut syömään taas....Kuitenkin, mun itsetunto on nykyäänkin aivan surkea.
Mä uskon tosi vahvasti että juuri vanhempien riitelyllä on suuri vaikutus mun itsetuntoon.Munkin vanhemmat tappeli päissään tosi usein ja isä, ainakin kerran löi äitiä, ehkä useamminkin.Ne on suoraan sanoen ollu tosi paskoja vanhempia!
Syytä sinäkin niitä, ompahan ainakin joku jota syyttää siitä että oot yksin.Mä en ole kovin läheinen kummankaan vamhempani kanssa enkä haluakkaan olla.
Sä vielä löydät oman rakkaan, olen aivan varma! Jos minäkin olen löytänyt niin löydät kyllä sinäkin!Olis kiva vaihtaa lisää ajatuksia kaikista näistä asioista!
kiusattu. Siitä irti pääseminen vei kauan aikaa. Minullakaan ei ollut mallikelpoiset vanhemmat, en saanut rakkautta kotoa, mutta en silti syyttäisi vanhempiani kaikista ongelmista.
Nyt aikuisena olet vastuussa itsestäsi ja voit ihan itse muuttaa elämäsi suuntaa. Lapsena et voinut valita vanhempiasi, et asuinpaikkaa, koulua jne. mutta aikuisena koko maailma on avoin.
Lakkaa märehtimästä omaa elämääsi ja käännä katse itsestä poispäin. Tutustu muihin ihmisiin, ole heistä aidosti kiinnostunut. Kysele heidän elämästään, heidän mielipiteitään, älä tuputa omia mielipiteitäsi ja omia kokemuksiasi. Ketä tahansa imartelee ihminen, joka on kiinnostunut heistä ihmisenä. Tällainen ihminen saa takuuvarmasti ystäviä, todennäköisesti ennen pitkää uuden ihmissuhteenkin. Sen sijaan ihminen (vaikka kuinka hauskannäköinenkin) joka jatkuvasti hautoo omia murheitaan, haluaa muiden ottavan osaa omaan kurjuuteensa, takertuu johonkin ohikulkijaan tms. herättää vain sääliä ja pakokauhua.
Hanki harrastuksia, joissa voi törmätä uusiin ihmisiin. Niitä on paljon. Harrasta liikuntaa, pidä itsestäsi ja ulkonäöstäsi huolta, niin muutkin huomaavat viehätysvoimasi. Tee itsestäsi mielenkiintoinen persoona, johon kannattaa tutustua. Ota elämä seikkailuna, jota pettymykset kasvattavat. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus!
Tuo on totta muuten, on aivan huippua kun joku on kiinnostunut susta. Kun tapaa uuden ihmisen, se kääntyy useinmiten omien kokemusten luettelemiseksi eikä toinen kiinnosta yhtään ja rupeaa ärsyttämään. Näin kävi mulle taas eilen enkä edes hetkeen tajunnut mitä on tapahtumassa. Kun tapaa ihmisen joka on susta kiinnostunut, sitä miettii miten tuo toinen on noin kiva. Ja kiva ensivaikutelma syntyy vaan tuosta.
Järjestötoiminta on hyvä myös! Mietin usein, että jos olisin yksin eikä KAIKKI aika kuluisi työhön, opintoihin tai harrastuksiin, liittyisin johonkin satunnaiseen järjestöön. Näin teki yksinäinen kaverini ja sai paljon ystäviä ja seurustelukumppanin. Erilaisia kerhoja on vaikka kuinka ja liikuntaharrastuksia.
Ja liinkunta kasvattaa itsetuntoa valtavasti. Jumppaamaan ja airobikkiin, nykyään on jos minkälaisia niitä.
Lukemalla myös kaikenlaista kirjallisuutta voi keskustella ihmisten kanssa asioista.
Tietty on helppoa sanoa näin, mutta uskon vakaasti että jos olisin yksin, tekisin noita asioita enkä olisi enään.
minä 22 mies uudeltamaalta:)itsekin olen samassa tilanteessa---
Moikka! Minä olen 33 v mies. Kuulemma miehekäs ja komea. Välillä uskon sen ja välillä en.
Ei kortteja minullekaan, vahingossa sain joltain tuntemattomalta ystäväinpäivä- tekstarin :D Muutama hyvä ystävä mulla on, mutta ollaan hajaannuttu ympäri maata. voi mennä kaksikin viikkoa ennenkuin joku soittaa. Joskus on ollut vielä pahemminkin kyllä. Epävarmuudestahan tässä on kyse; en uskalla ottaa yhteyttä toisiin muuten kuin jonkun yhteisen homman tms. puitteissa koska pelkään tulevani torjutuksi,ahdistaa ja lamaannuttaa. Olemassa olevia ihmissuhteita ei uskalla hoitaa soittelemalla muille (eikä vain odotella) kun pelkää tulevansa hylätyksi,ja masentuvansa.Niin se vain on että sosiaalinen kanssakäyminen on vastavuoroinen tapahtuma...Oon käynyt pari vuotta terapiassa ja tuntuu että alkaa helpottaa.
Jos sulla ei ole ketään läheistä esim. sisarusta tai muuta, suosittelen että hankit tukea/kuuntelu apua esim. psykan poliklinikalta. Ainakin mulla auttoi hirveästi terapia, sai pohdittua meenneet asiat läpi ja hyväksymään ne kääntämään katseen tulevaisuuteen.
Mulla masennuksesta toipumiseen auttoi terapian lisäksi liikunta. Suosittelen esim.lenkkeilyä tai kuntosalia. Kannattaa miettiä mikä piristäisi itseään, esim. kampaajalla käynti. Ainakin mulla just se kun aloin panostaa ulkonäkööni myös toi itsevarmuutta.
Kuulostaa kuitenkin siltä että sun olis hyvä miettii elämääsi jonkun ammattiihmisen kanssa.Nyt kun itse on parantunut lähes täysin, tietää et kaikesta voi selvitä ja on mahdollisuus rakentaa sellanen elämä kuin itse haluaa!!!
Soita ja tutustu! Jos osoittaudut kivaksi ja kunnolliseksi tytöksi, niin omakseni ottaisin ja rakkaudella pitäisin. Se, mitä muut sinusta ajattelevat, on minulle yhdentekevää. Jos osaat olla hellä ja rakastava minua kohtaan, se riittää minulle.
Siispä soita ja tutustu, sovitaan treffit, ja treffeillä otan sinut syliini ja halin, sillä lailla haluan osoittaa, etteivät kaikki ihmiset ole kylmäkiskoisia ja rakkaudettomia, vaan meitä rakastaviakin löytyy! Olen siis sinkku, eli jos kaipaat omaa kultaa elämääsi, sinulla on hyvät mahdollisuudet löytää sellainen.
Puhelinnumeroni löydät täältä:
http://ota.se/mika0800
moro. on mullekkin aika tuttua toi yksinäisyys. mulla on kyllä ystävä mutta hän asuu aika kaukana. olen seurustellut kerran ja sekin päättyi surkeesti. tosin minä jätin tytön eikä se minua. mutta jätin hänet huonon itsetuntoni takia. mua on sanottu komeaksi mieheksi ja huomaan monesti naisten katseesta että ois vientiä mutta itsetuntoni on niin huono etten kerta kaikkiaan kykene hankkimaan seurustelukunppania, ellei mua tulla ihan pyytämään ja sellaista tuskin tapahtuu tässä maailmassa. olen siis tullut siihen lopputulokseen että meidän kaltaistemme on vain yritettävä hamaan loppuun asti. uskon että meillekkin on jotain varattuna. usko pois:) tsemppiä!