Moi!
Oon 18-vuotias, kohta 19, ja kirjoitan nyt keväällä ylioppilaaksi.
Ollaan kultani kanssa yritetty lasta viime huhti-toukokuusta. Eikä ole vieläkään tärpännyt. Nyt aloitin uudelleen pillerien syömisen, mutta jätän ne varmaankin pois. Tuntuu, että mitä niitä syömään, jos ei kerran tule edes raskaaksi. Ja jos tulee niin sitten tulee ja sehän olisi vain iloinen asia :)
Tuntuu vaan turhauttavalta, kun menkat tulee kerta toisensa jälkeen. En voi olla miettimättä, missä on vika.
Koko suku kyselee, että mitäs lukion jälkeen. Että mikä musta tulee ja mihin haen opiskelemaan jne. Mutta kun en tiedä mitä haluan, tai tiedän: haluan vauvan kultani kanssa. Mutta sanopa se suvulle! Mutta vauva ja perhe on ne asiat, joita haluan 100 %:sti!
Haluan oman elämän ja pari kuukautta sitten muutimme virallisesti yhteen kultani kanssa. On elämä sen myötä hiukan rauhoittunut (ei samanlaista ahdistusta ja riitoja kuin kotona asuessa). Enää puuttuu oma rakas pikkuinen nyytti.
Olen ajatellut niin, että todennäköisesti haen johonkin opiskelemaan (kun kerran ei vauvaa kuulu) ja jos se sieltä jossain vaiheessa tupsahtaa niin sitten mietitään uudelleen. Olen sellainen tyyppi, joka ajattelee asioiden järjestyvän. (En stressaa tai ota paineita, vaikka joskus kouluhommat olis todella pahasti rästissä! Otan sitten urakan ja teen ne loppuun!)
Kun lukee noita keskusteluja, niin ihmetyttää. Miksi alle 20-vuotias ei saisi haluta vauvaa, perustaa perhettä ja olla onnellinen?
Niin ja vielä siitä vauvan kanssa selviäimisestä. Olen puolivuotiaan pikkupojan kummitäti ja seurannut melko tiiviisti kummipojan perheen elämää. Ei se ole helppoa, mutta rakkaus voittaa. Ja meitähän on tässä tapauksessa kaksi:)
Lisäksi mulla on vakituinen osa-aikainen työpaikka ja kullallani vakituinen paikka ja hän tienaa ihan kivasti, ei ole ollut kauhean tiukkaa vaikka olenkin vielä koulussa ja on kaikenmaailman laskut ja lainat.
Onko samalla tavalla ajattelevia? Vauvakuumetta potevia, suunnilleen samanikäisiä? Tai muuten vaan samassa tilanteessa olevia?
Oon 18-vuotias, kohta 19, ja kirjoitan nyt keväällä ylioppilaaksi.
Ollaan kultani kanssa yritetty lasta viime huhti-toukokuusta. Eikä ole vieläkään tärpännyt. Nyt aloitin uudelleen pillerien syömisen, mutta jätän ne varmaankin pois. Tuntuu, että mitä niitä syömään, jos ei kerran tule edes raskaaksi. Ja jos tulee niin sitten tulee ja sehän olisi vain iloinen asia :)
Tuntuu vaan turhauttavalta, kun menkat tulee kerta toisensa jälkeen. En voi olla miettimättä, missä on vika.
Koko suku kyselee, että mitäs lukion jälkeen. Että mikä musta tulee ja mihin haen opiskelemaan jne. Mutta kun en tiedä mitä haluan, tai tiedän: haluan vauvan kultani kanssa. Mutta sanopa se suvulle! Mutta vauva ja perhe on ne asiat, joita haluan 100 %:sti!
Haluan oman elämän ja pari kuukautta sitten muutimme virallisesti yhteen kultani kanssa. On elämä sen myötä hiukan rauhoittunut (ei samanlaista ahdistusta ja riitoja kuin kotona asuessa). Enää puuttuu oma rakas pikkuinen nyytti.
Olen ajatellut niin, että todennäköisesti haen johonkin opiskelemaan (kun kerran ei vauvaa kuulu) ja jos se sieltä jossain vaiheessa tupsahtaa niin sitten mietitään uudelleen. Olen sellainen tyyppi, joka ajattelee asioiden järjestyvän. (En stressaa tai ota paineita, vaikka joskus kouluhommat olis todella pahasti rästissä! Otan sitten urakan ja teen ne loppuun!)
Kun lukee noita keskusteluja, niin ihmetyttää. Miksi alle 20-vuotias ei saisi haluta vauvaa, perustaa perhettä ja olla onnellinen?
Niin ja vielä siitä vauvan kanssa selviäimisestä. Olen puolivuotiaan pikkupojan kummitäti ja seurannut melko tiiviisti kummipojan perheen elämää. Ei se ole helppoa, mutta rakkaus voittaa. Ja meitähän on tässä tapauksessa kaksi:)
Lisäksi mulla on vakituinen osa-aikainen työpaikka ja kullallani vakituinen paikka ja hän tienaa ihan kivasti, ei ole ollut kauhean tiukkaa vaikka olenkin vielä koulussa ja on kaikenmaailman laskut ja lainat.
Onko samalla tavalla ajattelevia? Vauvakuumetta potevia, suunnilleen samanikäisiä? Tai muuten vaan samassa tilanteessa olevia?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ekaksi,kuin kauon olette seurustellu?=)
Olin 19 kun jätin pillerit pois,ja päätettiin että vauva saa tulla.
Mutta ei se aina ole niin helppoa,ei se aina tule silloin ku sitä eniten odottaa.
Mutta kyllä odotus palkitaan,usko pois;).
Me "yritettiin"lasta melkein vuosi,silloin alkoi jo tympimään että missä vika kun vauvaa ei kuulu.
No,viime joulukuussa tulikin iloinen yllätys,menkat kaks viikkoa myöhässä(ajattelin että hormoonit tekee vaa kepposia),tein testin avomieheni pyydettyä=).Kaksi vahvaa viivaa tuli heti.Se oli ihana tunne.
En ihan ehdi täyttää 21,kun vauva syntyy.
Kummankin vanhemmat "odotti"että koska kerrotaan että vauva tulee.Ollaan oltu yhdessä 5vuotta.
Eli ei mitään hätiköityä.
Ja sen takia kirjotan nyt tänne"teinipalstalle"koska näin tän jutun..Ja haluan "sanoa"että ei 18v ole enään teini(paitsi on poikkeuksia).
Mutta tämä on mun mielipide:
Jos kumpikin haluaa vauvaa,ja suhde on hyvällä mallilla(asuttu yhdessä ja seurustelu pidemmän aikaa)niin tehkää ihmeessä se vauva.
Ei teidän kuulu selitellä kellekkään että MIKSI.
Se on teidän kahden oma asia,siitä ei kukaan muu päätä.
Kannattee myös ajatella pidemmälle,lapsesta on aina vastuu.
Mutta jos tosiaan haluaa äidiksi ja isäksi niin vastuu jne on kannettava.Ja otettava kaikki mahdollinen huomioon.
Mimmi voit vaihtaa palstaakin jos haluat,tuola on tuo vauvakuume palsta jonne kaikki tervetulleita.
Ja sua ei aleta pitämään teininä.
"Ja haluan "sanoa"että ei 18v ole enään teini(paitsi on poikkeuksia)."
"tuola on tuo vauvakuume palsta jonne kaikki tervetulleita. Ja sua ei aleta pitämään teininä."
Ikävää, 18-vuotias kun on teini, poikkeuksina vain ne joiden kehitys on häiriintynyt ja kehitys jäänyt lapsen tasolle. Tuskin keskustelun aloittaja sentään, toivottavasti?
Teini-ikä = 13-19
"POISON" selvää tarkemmin.
Mikä määrittää että 13-19 vuotias on teini?
Se EI TODELLAKAAN tule englannin kielestä vaikka niin moni luuleeki.
GOOGLETAPPA VAIKKA AJAN KULUKSI.
Heippa :)
Oli rohkaisevaa tekstiä, kiva lukea. Tuli hyvä mieli :)
Ollaan oltu kohta kaks vuotta yhdessä, ja puoltoista vuotta kihloissa :) Joku ihmettelee nyt, että joo onhan se varmaan siistiä mennä heti puolen vuoden jälkeen kihloihin. Mutta, se vaan tuntui siltä ja tuntui oikealta. Emme menneet kihloihin muiden takia, sen takia, että olis tarvinnut näyttää muille. Vaan menimme sen takia, että todella haluamme olla yhdessä ja meillä on hyvä näin :)
Ootko käynyt jotain koulua? Ja miten sun opiskelujen kanssa on? Tai ootko jossain töissä? Et miten oot ajatellut sun tulevaisuuden suhteen, aiotko opiskella? Ja asutteko vuokralla vai oletteko ostaneet kämpän? Ja miten ootte muutenkin ajatelleet raha- sun muut kuviot?
Ja vielä tosta, kun sanoit että teidän molemman vanhemmat odotti uutista. Pikkuveli (musta vuoden nuorempi) oli jutellut äitin kanssa ja kysynyt, että mitä mieltä äiti on, kuka tekee hänestä ekana isoäidin. Äiti oli sanonut pikkuveljelle, että "toivottavasti et ainakaan sä". Sitten pikkuveli oli sanonut, että hänellä on hiukan sellainen olo et isosisko. (Mulla on vielä isovelikin, joka on viis vuotta vanhempi ja ollut tyttöystävänsä kanssa kohta kuus vuotta yhdessä).. Että näin meillä :D
... jos teini-ikäiseltä itseltään kysytään niin hän ei tietenkään ole teini vaan niinku tosi kypsä aikuinen ja muut ikätoverit ovat hirmu lapsellisia ja sillee niinku et kyllä juuri hän kuitenki osaa niinku ihan ite päättää elämästään mut muut ei vaan ymmärrä!!!!11 Myös keskustelupalstoilla aiheeton HUUTAMINEN on monesti loistava tuntomerkki. ;)
En ole missään vaiheessa sanonut sanan tulevan englannista, joten huomautus on sikäli outo. Sana on vanha, tosin merkitys muuttunut, tänä päivänä teini on vakiintunut tarkoittamaan noin 13-19-vuotiasta nuorta, eli tiettyä ikävaihetta elämässä.
jos uskallusta riittää :) Itse olen sinua vuoden vanhempi. Olen kanssa pohtinut sitä, että mikä ettei lasta, jos olisi siihen edellytykset. Itse olen myös vakituisessa suhteessa itseäni vuotta vanhemman miehen kanssa. En ole ikinä ollut bilehile, viinaan, baareihin ja ns. villiin elämään tutustuin vasta vuosi sitten kun baarin ovet aukesivat minulle. Rellestin aikani, kunnes totesin että vaikka rakastan tanssimista, inhoan tupakan savua niin etteivät baarit sovi minulle. :(
Työtä olisi myös ja oma yhteinen kämppä.. Mutta mutta... Se mikä minua estää yrittämästä vauvaa, on tulevaisuuden pelko. Suomessa joka toinen avioliitto päättyy eroon. Varsinkin nuorilla usein puuttuu tarvittavaa elämänkokemusta ihmisistä, ja joissain vaiheessa alkaa se vihreämpi ruoho houkuttaa. Parit vaihtuvat, olen nähnyt sen lähipiirissä. Vakiintuneimmatkin parit erosivat (näistä vakiintuneimmista pareista kahdella oli lapsia, toisella kolmas tulossa ja toisella toinen juuri syntynyt), vaikka kaikki edellytykset "loistavaan" elämään oli, ainoastaan sitä paljon puhuttua ikää puuttui. Ja elämänkokemusta?
Miten uskallat ryhtyä lapsen saantiin? Itse olen kokenut sen nöyryyden miltä tuntuu mennä vanhemmilta pyytämään rahaa kun vuokraan ei kerta kaikkiaan ollut kahteen kuukauteen rahaa (ilman koulutusta en saanut töitä mistään, ja pätkäduunien välissä oli parin kuukauden rako jota en saanut mistään paikattua). Itse kouluttaudun töiden "ohessa" lastentarhanopettajaksi, mies käy töissä ja opiskelee aikuislinjalla ja hinku omaan lapseen olisi kova... Mutta...
Itse en myöskään tiennyt lukion päättyessä että mitä haluaisin, ainoastaan hinku lapseen oli kova. Päädyin siihen että vauva ei ole ratkaisu siihen etten tiennyt mitä halusin. Tykkäsin lapsista, joten hakeuduin alalle jossa pääsen heitä lähelle. Jos jaksan tätä vauvan kaipuutani vielä edes puolitoista vuotta, niin laskin että ehdin muutamaa kuukautta vaille valmiiksi niin että voin jäädä valmistuttuani äitiyslomalle.
En ole puhunut tästä kaipuusta hirveästi muille, koska useimmat pitävät ideaa typeränä. Tiedän ja ymmärrän heidän asenteensa - kouluttautumattoman tie työelämään on kivikkoinen, työtä ei ole tarjolla paljon ja siitäkin kilpailevat joka vuosi uudet tulokkaat. Helpompaa olisi jos pari vuotta sinnittelisi ja sitten.. Parastanihan he vain ajattelevat. Mutta eivät ehkä ymmärrä miltä tuntuisi pidellä omaa nyyttiä, tai käydä leikkipuistossa 3-vuotiaan kanssa keinumassa :) Itse olen tehnyt töitä paljon lasten kanssa, joten tiedän millaista on kun lapsi ei usko millään. Hoitajan osa on usein vielä vaikeampi kuin vanhemman, koska "sä et oo mun äiti, sä et voi määäräillä!". :D
Rahalla ei saa rakkautta, mutta rakkauskaan ei ole aina pysyvää - ja kaikki tietävät ettei rahasta ole ikinä haittaa. Rahaongelmat ovat yleisin syy pariskuntien välisiin ristiriitoihin.
Odotan mielenkiinnolla vastaustasi :)
Älä nyt tupakanhajun takia lasta ala tekemään, sillä pian ravintolat ovat savuttomia. Oletko miettinyt alkaisiko sitten kuitenkin menojalka vipattamaan?
Kysyit, miten uskallan ryhtyä lapsentekoon.. Mikään ei parane murehtimalla. Eletään tässä ja nyt. Elämä on hyvällä pohjalla :) Ja kuten sanoin, en ole stressaava ihminen. Otan asian kerrallaan ja katson mitä eteen tulee.
Toinen syy, miksi uskallan, on kultani. Rauhallinen, vastuuntuntoinen, rakastava ja ihana. Luotamme toisiimme sataprosenttisesti, emmekä voisi pettää toisiamme. Kuulostipa naivilta:) Mutta todellakin rakastamme toisiamme. Ja tiedän, että jos vaavi syntyisi, niin en todellakaan joutuisi olemaan yksinhuoltaja, joka elää parisuhteessa. Kultani todellakin haluaa lapsen kanssani ja tiedän, että hänestä tulisi todella hyvä isä.
On niin ihana katsella, kun hän pitää sylissään, syöttää ja leikkii puolivuotiaan kummipoikamme kanssa :)
siis en kuulu alkuunkaan tälle palstalle, mutta kun näin ton jutun ja luin sen niin oli pakko vastata, olen 21 ja odotan mieheni kanssa esikoista, kaikki aina puhuu että pitää olla niin ja niin monta vuotta yhessä et voi ruveta suunnittelemaan perheen perustamista, no nyt lyön luun kurkkuun niille jotka näin sanovat, me olemme mieheni kanssa seurustelleet hieman vajaa vuoden verran, ja esikoinen kasvaa mahassa rv viikkoja on 24 1,
itse erosin viime vuonna näihin aikoihin edellisestä parisuhteesta joka kesti noin 5 vuotta, mutta joka ei tarjonnut sitä mitä elämältäni oikeesti halusin, mieheni oli eronnut ex:ästään noin reilu puoli vuotta ennen minua samoista syistä, sattumalta sitten tavattiin ja rakastuttiin siltä seisomalta, molemmista tuntuu että tämä on se ihminen jota on aina etsinyt ja salaa haaveillut, ja kaikki loksahti paikalleen ja tässä onnellisessa tilanteessa ollaan,
Meidän vanhemmat ja sukulaiset ovat yhtä onnellisia kuin mekin, he kun olivat jo aikasemmin äkuinka riudumme edellisissä suhteissamme etsien sitä elämän tarkotusta. Joten tässä mun tarina,
ei sillä oikeesti oo mitään väliä kuinka kauan on jonkun kanssa seurustellut et voiko perhettä ruveta perustamaan ja oikeesti tästö elämästä ei voi etukäteen tietää mitä tapahtuu,jo ero joskus tulee niin sit se tulee, that's it. jos kaikkea tollasta rupee murehtimään ja märehtimään etukäteen niin kohta ei voi mennä ovesta ulos ku voi sitä tätä ja tota tapahtua.
Ja kyllä se elämä kuljettaa eteenpäin, jos haluaa lapset nuorena niin sit ne kannattaa tehä, kyllä sitä kerkee opiskella myöhemminkin kun oikeesti tietää mitä haluaa opiskella ja tehä, miks väkisin tarttis keksii mitä sitä tahtoo isona tehä. Mulla ei oo peruskoulun jälkeen muuta koulutusta mutta aina on silti töitä löytynyt ja niitä olenkin tehnyt siitä asti kun peruskoulusta pääsin pois sama juttu on miehelläni, nyt hän on duunissa joka mieleyttää häntä( on ollut kohta 5 vuotta samassa paikassa) ja nyt hän aikookin työn ohessa kouluttautua siihen ammattiin. Itelläni on vasta nyt hahmottunut mitä sitä oikeesti haluais tehä "isona" ja ajattelinkin hakeutua opiskelemaan sitten äippäloman jälkeen =)
Kauheen pitkän stoorin kirjotin, toivottavasti ees joku jakso lukea loppuun.
Kaikkea hyvää sinulle, ja onnea vauvan yrittämisessä =)
jossaki päin päätä vikaa.
Et ole tainnut lukea kunnolla mitä tuola luki.
Säälittävää tehä lapsi melkein heti ku toisen näkee.
SE ON MEIDÄN MIELIPIDE.JA MITÄ SÄ TUUT ITKEEN ETTÄ OLIT YHESSÄ SEN JA SEN VERRAN,OTETAAN OSAA PASKAAN ELÄMÄÄSI!!!ET TAINNUT TAJUTA MITÄ AIKASEMPI KIRJOITTAJA KIRJOITTI.JA TOSIAAN SÄÄLITÄÄN TEIDÄN TULEVAA LASTA.
TERVEISIN MARJALEENA JA MIKA JA ARTTU 2V
Kop kop, onko ketään kotona.Anna muiden tehdä omat päätökset omasta elämästään!Minunkin vanhempani olivat olleet yhdessä vain muutaman kuukauden kun rupesivat odottamaan ensimmäistä lastaan.No yli 30 vuotta ovat jo naimisissa olleet.Minä ja mieheni olimme 6kk yhdessä olleet kun rupesin esikoista odottamaan.Ja edelleen 5 vuoden jäkeen olemme yhdessä, rakastuneina ja onneellisina 2 lapsen vanhempina.
Tunteeko toisen aivan täysin vajaan vuoden seurustelulla?? Minä en ainakaan tuntenut, nyt sen huomaa kun miettii aikaa taaksepäin..
Ymmärrän hyvin vauvakuumeesi ja että tahdot saada vauvan heti! Ja oottehan te aika pitkään olleet ilman ehkäisyäkin, mut ei oo vaan tärpännyt.
Kannattaa kuitenkin miettiä, että mitä elämältä haluat pidemmän päälle. Lapset on pieniä vain hetken, eikä perhe voi olla koko elämän sisältö. Onko työsi sellaista mitä haluat tehdä "lopun ikäsi"? Kiinnostaako minkään alan koulutus? Kun kerta kirjoitat nyt ylioppilaaksi, niin suosittelen hankkimaan jatkokoulutuspaikan, niin kuin mainitsitkin. Vaikka koulut sulta luultavasti jää kesken, niin on sitten joku paikka mistä jatkaa.
Oon nähnyt ympärillä sen, kuinka lapsi tehdään juuri siihen tilanteeseen kun pitäisi tehdä elämän tärkeitä valintoja. Lapsen teko tuntuu helpolta ratkaisulta sen rinnalla, että pitäisi päättää vaikka opiskeluista. Nää tarinat tuppaa päättymään aina vähän surullisesti.
Itse oon 21, rv 20 menossa, miehen kanssa seurusteltu vuosi ja opiskelut jää iloisesti kesken. Uskon että pärjätään, ja rakkauttakin riittää. Lapsen tekoa mietittiin paljon, ja juuri tätä haluttiin kumpikin. En voisi onnellisempi nyt olla :)
Älkää hyvät ihmiset miettikö sitä ikää!! Miettikää lasta yrittäessänne onko teistä siihe, sinäkin 18 vuotias, muista, monta baari reissua jää väliin. Onko sinusta siihen vastuuseen, kestätkö sen että muut saman ikäiset menee ja sinä istut kotona vauvan kanssa, keskityt vain siihen! Onko sinusta kasvattamaan ihmistä? Toisille se on rankkaa toisille "helppoa"! Täytyy ymmärtää se vastuu minkä vauva tuo mukanaan, sitä ei ymmärrä tiiviisti kummipoikaa seuraamalla, sen ymmärtää vasta kun se on itsellä! En moiti, enkä hauku, koska en ole paras puhumaan asiasta, itse maaliskuussa 20 ja odottaja, mutta toivon vain että tosiaan ymmärretään kaikki se mitä se tuo mukanaan oli se sitten helppoa tai vaikeaa!