Tämä on kertomus lapsuusajaltani
kun meille tuotiin pieni pystykorva
nimeltä Pikku.
Veljeni oli 2-vuotias kun hän pienessä laatikossa
Pikun kantoi kotiin.
Laatikosta pohja petti loppumatkasta
kun kaksi rääpälettä kotiin saapuivat.
Pikku oli monivuotinen ystävä meille lapsille.
Aina se irti juksenteli kylillä
ja varoituksia tuli meille.
Kerran poliisi tuli kotiin katsomaan,
oikein paikan päälle tilanteen.
Silloin Pikku onneksi sattui olemaan kaupunkilomalla
ja sakoilta säästyttiin taas.
Kouluun Pikku kulki aina veljeni mukana
ja siellä portilla vartioi kelkkaa tai pyörää koko päivän.
Kerran kun Opettaja meni postia kelkan vierestä hakemaan,
niin ranteesta Pikku puraisi häntä
kun luuli kelkan vievän.
Omaansa aina puolusti,
sellainen se oli.
Kaikki varkaat ja muut hiipparit Pikku ilmoitti haukunnallaan heti.
Kerran eräs muukalainen meinasi kuristaa sen melkein kuoliaaksi
kun niin haukkui pihassa.
Silloin äitini puuttui asiaan ja kyllä ohikulkija sai äkkilähdön.
Muistan Pikun pesemisen aina.
Se oli rankkaa touhua,ei olisi millään antanut pestä itseään.
Siinä vesi roiskui ja kirous kävi kun sitä pestiin.
Minusta se oli huvittavaa katseltavaa vain.
Pikku eli 16-vuotiaaksi ja silloinkin piikin kautta kuoli.
Terve oli muuten, mutta viluinen.
Isäni ei antanut sisällä olla kun astmaa sairasti,
siksi Pikun oli lähdettävä.
Naapurin tyttökoira Söpö lähti samaan hautaan sulhasensa kanssa.
Pikku oli koira joka oli todellinen ystävä perheelleen
ja uskollinen ystävä henkeen ja vereen.
Ruskeat nappisilmät aina muistan.
Pikku oli veljeni koira erityisesti, siis hyvin
rakas hänelle,
siksi en oikein ole rohjennut tästä aiheesta kirjoittaakkaan.
Pikku oli hänen koiransa ja minä olin vain sivustakatsoja.
Pikku oli niitä koiria,
jotka kuolemansa jälkeenkin jäävät elämään.
kun meille tuotiin pieni pystykorva
nimeltä Pikku.
Veljeni oli 2-vuotias kun hän pienessä laatikossa
Pikun kantoi kotiin.
Laatikosta pohja petti loppumatkasta
kun kaksi rääpälettä kotiin saapuivat.
Pikku oli monivuotinen ystävä meille lapsille.
Aina se irti juksenteli kylillä
ja varoituksia tuli meille.
Kerran poliisi tuli kotiin katsomaan,
oikein paikan päälle tilanteen.
Silloin Pikku onneksi sattui olemaan kaupunkilomalla
ja sakoilta säästyttiin taas.
Kouluun Pikku kulki aina veljeni mukana
ja siellä portilla vartioi kelkkaa tai pyörää koko päivän.
Kerran kun Opettaja meni postia kelkan vierestä hakemaan,
niin ranteesta Pikku puraisi häntä
kun luuli kelkan vievän.
Omaansa aina puolusti,
sellainen se oli.
Kaikki varkaat ja muut hiipparit Pikku ilmoitti haukunnallaan heti.
Kerran eräs muukalainen meinasi kuristaa sen melkein kuoliaaksi
kun niin haukkui pihassa.
Silloin äitini puuttui asiaan ja kyllä ohikulkija sai äkkilähdön.
Muistan Pikun pesemisen aina.
Se oli rankkaa touhua,ei olisi millään antanut pestä itseään.
Siinä vesi roiskui ja kirous kävi kun sitä pestiin.
Minusta se oli huvittavaa katseltavaa vain.
Pikku eli 16-vuotiaaksi ja silloinkin piikin kautta kuoli.
Terve oli muuten, mutta viluinen.
Isäni ei antanut sisällä olla kun astmaa sairasti,
siksi Pikun oli lähdettävä.
Naapurin tyttökoira Söpö lähti samaan hautaan sulhasensa kanssa.
Pikku oli koira joka oli todellinen ystävä perheelleen
ja uskollinen ystävä henkeen ja vereen.
Ruskeat nappisilmät aina muistan.
Pikku oli veljeni koira erityisesti, siis hyvin
rakas hänelle,
siksi en oikein ole rohjennut tästä aiheesta kirjoittaakkaan.
Pikku oli hänen koiransa ja minä olin vain sivustakatsoja.
Pikku oli niitä koiria,
jotka kuolemansa jälkeenkin jäävät elämään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
jako kissa- ja koiraihmisiin onkin vanhentunut käsite... :D