oon 2 kertaa ollu elämäni aikana rakastunu, ja kaks kertaa hajonnu pahasti sen takia, ja vaipunu välillä masennukseen, ja en tietenkää siitä ole kellekkään puhunut vaan näyttäny happyfeissii kaikille. olen nyt pari viimestä vuotta ollu vähä etäinen verrattuna mitä olin ennen, en jaksa tutustua uusiin ihmisiin ku en välitä paskaakaan niitten jutuista, tietenkin on jäänyt vanhat kaverit, mutta vaikuttaa välillä vähän yksinäiseltä kun niillä on tyttö ja poikaystävii, ni en kestä olla kolmantena pyöränä ni yritän välttää mahdollisimman paljon sellasia tilanteita.
ihmetyttää se kun en tunne enää nykyään mitään ketään kohtaan, en edes omia perheen jäseniä kohtaan, näköjään kun tarpeeks pahasti sydän murtuu muutaman kerran niin häviää tunteetkin. en pahemmin oo kelannu milt muist tuntuu ku ite tuntuu kokoaja niin paskalta, ni sillo kohtelen muitakin paskasti.. mut eri homma onse et jos sattuisin olemaan onnellinen niin sillon kaikki sujuu paremmin ja oon miellyttävä henkilö. mut tota nyt eii oo pahemmin sattunu kahteen vuoteen kun en ole löytänyt sellasta tyttöä mikä tekis onnelliseksi..
ihmetyttää se kun en tunne enää nykyään mitään ketään kohtaan, en edes omia perheen jäseniä kohtaan, näköjään kun tarpeeks pahasti sydän murtuu muutaman kerran niin häviää tunteetkin. en pahemmin oo kelannu milt muist tuntuu ku ite tuntuu kokoaja niin paskalta, ni sillo kohtelen muitakin paskasti.. mut eri homma onse et jos sattuisin olemaan onnellinen niin sillon kaikki sujuu paremmin ja oon miellyttävä henkilö. mut tota nyt eii oo pahemmin sattunu kahteen vuoteen kun en ole löytänyt sellasta tyttöä mikä tekis onnelliseksi..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllähän sitä tarpeeksi masentuneena turtuu kaikkeen, mutta sulla on se laajalle levinnyt harhakuva että onnellisuus olisi kiinni jostain toisesta ihmisestä. Itsestäsi se on kiinni. Annas kun arvaan, et saanut lapsena isältä tai äidiltä riittävästi rakkautta ja huomiota ja nyt jonkun kosminen velvollisuus on täyttää tuo tyhjiö?
Muistuttivatko nämä pari tapausta kovastikin lapsuusaikaista äitiäsi habitukseltaan?
rakkautta ihan tarpeeksi oon saanut lapsena, eise siitä oo kiinni, on jotenki vain menny itsetunto kokonaan kum kaks kertaa hajonnut naisten takia ja en usko että löydän ketään enää.
oon kohta 20v vasta, mut tuntuu et olisin jo kokenut liikaakin suruja sydämmellä, kohta joku laittaa " no soot vasta 20v ni sul on kokoelämä aikaa" ehkä on mut tuntuu että aikaa on liian vähän, ja välil tuntuu ettei jaksais tätä enää.
Hieman samaa ja silti erilaista. Kaksi kertaa jotain tunteita ja sen jälkeen täysi romahdus. Sen jälkeen yhä ahdistuneempaa ja tuntuu että kaikki on menetetty. Samat ajatukset. Kaverien seura ahdistaa kun heillä naisystävänsä/avopuoliso/aviopuoli/perhe. Itsellä ei mitään. Ja ikää on sentään jo 28 kuluvana vuonna. Tänäänkin taas töissä alkoi huomattavasti ahdistaa, kun toissavuotinen "työtoverisuhde" taas kirveli, kun nainen on samassa talossa töissä ja asuu yhteisen työtoverimme kanssa yhdessä. Ei tunteita, silti kade. Hävettää. Äh, mitä minä tässä turhaa valitan. Ei tästä mitään tule. Toivottavasti löydät tunteesi. Minä olen ne jo kadottanut. Todennäköisesti lopullisesti. Odotan ja toivon, mutta epäilen.
...omasta kokemuksestani sanon,vakaalla rintaäänellä..toivoa on.Toisen ihmisen on kuljettava toisenlaisia teitä ja on niitä,jotka kulkevat omia polkujaan...masennuksesta kun nousee ..tai pääsee nousemaan,se on harjoitusta ylösnousemukseen..KUN TUNTEE OIKEIN PALJON,EI TUNNE,ETTÄ TUNTEE ENÄÄ MITÄÄN.Se vain on tunne ja totta juuri silloin itselle,mutta se on ajattelevan ja kokevan ihmisen onni ja kipu.Noin mahtavaa,henkistä pääomaa omaavaa ihmistä varten on jotain olemassa,mitä kannattaa odottaa.Odota rauhassa,kuitenkin toimien,hän on jo tiesi varrella tulossa:t.saman kokenut.