Olen tässä töistätulon jälkeen kuunnellut musiikkia, oikein tahallani kiusannut itseäni ja kuunnellut sellaisia biisejä jotka saavat melkein käsinkosketeltavaksi kipuni ja minut kouristumaan tuskasta jota tunnen.
Puolitoista vuotta olen kaikella mahdollisella tavalla yrittänyt kieltää tunteeni, tukahduttaa ja unohtaa ne. Olen mennyt äärimmäisyyksiin hukatakseni sinut mielestäni ja sydämestäni, muunmuassa menin naimisiin, osin rakkaudesta, osin rakkaudesta sinuun. Kuvittelin kai pakon edessä unohtavani sinut, että voisin elää toisen miehen kanssa ja pikkuhiljaa saada jonkun muun ujutettua sinun paikallesi tunteisiini.
Ei onnistunut. Tulos voisi olla parempi jos aviomieheni olisi luonani, mutta olosuhteiden pakosta emme asu saman katon alla. Sinut sensijaan näen miltei joka päivä, ja joka päivä sama raaka ja raadollinen todellisuus nostaa rumaa päätään ja irvistää mädillä mutta silti terävillä hampaillaan vasten kasvojani: Minä rakastan Sinua.
Täydellisessä maailmassa voisin hyvin ottaa sinut sivuun ihmisjoukosta ja puhua kanssasi, on jopa tilanteita joissa olemme aivan kahden, jolloin olisi aikaa ja mahdollisuus puhua. Silti se on mahdotonta. Olet tavoittamaton, saavuttamaton, mahdoton. Kun näen sinut, huudan pääni sisällä ja toivon salaa että kuulet. Että näkisit silmistäni sen kaipauksen ja hellyyden jota tunnen, sen tunteiden raivoisan voimakkuuden joksi tämä, aluksi niin kovin viaton, ihastumiseni on muodostunut.
Piirrän sormellani nimesi pöytään, kuumeisena pelkään sen palavan siihen kiinni, kaikkien nähtäväksi.
Pelkään häpeää. En voi suoda itselleni helpotusta paljastamalla itseni, avaamalla sieluani, sillä minun täytyy elää tässä maailmassa, minulle annetulla paikalla vielä huomennakin.
Salaa, hiljaa rakastan sinua ja näen sinusta unta. Miten kauniita unia ne ovatkaan. Niissä minä olen onnellinen. Sinä olet siellä.
Kiitos ja anteeksi.
Puolitoista vuotta olen kaikella mahdollisella tavalla yrittänyt kieltää tunteeni, tukahduttaa ja unohtaa ne. Olen mennyt äärimmäisyyksiin hukatakseni sinut mielestäni ja sydämestäni, muunmuassa menin naimisiin, osin rakkaudesta, osin rakkaudesta sinuun. Kuvittelin kai pakon edessä unohtavani sinut, että voisin elää toisen miehen kanssa ja pikkuhiljaa saada jonkun muun ujutettua sinun paikallesi tunteisiini.
Ei onnistunut. Tulos voisi olla parempi jos aviomieheni olisi luonani, mutta olosuhteiden pakosta emme asu saman katon alla. Sinut sensijaan näen miltei joka päivä, ja joka päivä sama raaka ja raadollinen todellisuus nostaa rumaa päätään ja irvistää mädillä mutta silti terävillä hampaillaan vasten kasvojani: Minä rakastan Sinua.
Täydellisessä maailmassa voisin hyvin ottaa sinut sivuun ihmisjoukosta ja puhua kanssasi, on jopa tilanteita joissa olemme aivan kahden, jolloin olisi aikaa ja mahdollisuus puhua. Silti se on mahdotonta. Olet tavoittamaton, saavuttamaton, mahdoton. Kun näen sinut, huudan pääni sisällä ja toivon salaa että kuulet. Että näkisit silmistäni sen kaipauksen ja hellyyden jota tunnen, sen tunteiden raivoisan voimakkuuden joksi tämä, aluksi niin kovin viaton, ihastumiseni on muodostunut.
Piirrän sormellani nimesi pöytään, kuumeisena pelkään sen palavan siihen kiinni, kaikkien nähtäväksi.
Pelkään häpeää. En voi suoda itselleni helpotusta paljastamalla itseni, avaamalla sieluani, sillä minun täytyy elää tässä maailmassa, minulle annetulla paikalla vielä huomennakin.
Salaa, hiljaa rakastan sinua ja näen sinusta unta. Miten kauniita unia ne ovatkaan. Niissä minä olen onnellinen. Sinä olet siellä.
Kiitos ja anteeksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.