Iltaa! Pari vuotta sitten uskonasiat tulivat todella koetukselle. Kysyin...kysyin...kysyin, mutta vastauksia ei löytynyt eikä kukaan osannut auttaa muuta kuin silä, että kysymyksiisi ei ole selviä vastauksia......uskon asioita vain.
Suljin avoimet kysymykset mielestäni, jotta muuten pystyin jatkamaan elämääni. Tällä hetkellä ehkä juuri siksi että en miettinyt asioita sillälailla, vaan ajattelin että kyllä ne asiat siitä kirkastuu. Ei ole kirkastunut.
Tällä hetkellä uskonasiat eivät vain kiinnosta, kaipuuta seuroihin ei ole, usko Jumalaan epäileväinen. Olen koko elämäni ollut uskovainen-vanhoillislestadiolainen, nyt uskonasioilla ei ole sinänsä merkitystä.
En kaipaa "maailmaa" alkoholia, ravintolaelämää tms. Uskon kieltäminen ei sovi tilanteeseeni, sillä en ole kieltänyt uskoa, usko vain ehkä loppui tai ko. asiat eivät merkitse niin paljon kuin ennen.
Olen miettinyt että käynkö seuroissa perheeni kanssa tavan vuoksi, hyvä tapa sinänsä vaikka sieltä "ravintoa" en saakaan. Kerronko vanhemmilleni, ystävilleni jne. tilanteesta? Tavan vuoksi sanon nytkin jumalanterve ja jumalanrauhaa, en aiheuta siten muille kysymyksiä uskontilastani.
En haluaisi pahoittaa läheisteni mieltä ja heille murhetta aiheuttaa, sillä tiedän että uskossansa he tuomitsevat minut uskosta luopuuneena ikuiseen kadotukseen. Tiedän että silloin alkaisi voimakas keskustelu kanssani uskonasioista, epäilyksistä jne. Mutta kun niillä asioilla ei ole minulle juurikaan merkitystä.
Tässä näitä hajanaisia ajatuksiani. Kertokaa kokemuksia kenellä niitä vastaavasta on. Kommentteja saa myös esittää.
Suljin avoimet kysymykset mielestäni, jotta muuten pystyin jatkamaan elämääni. Tällä hetkellä ehkä juuri siksi että en miettinyt asioita sillälailla, vaan ajattelin että kyllä ne asiat siitä kirkastuu. Ei ole kirkastunut.
Tällä hetkellä uskonasiat eivät vain kiinnosta, kaipuuta seuroihin ei ole, usko Jumalaan epäileväinen. Olen koko elämäni ollut uskovainen-vanhoillislestadiolainen, nyt uskonasioilla ei ole sinänsä merkitystä.
En kaipaa "maailmaa" alkoholia, ravintolaelämää tms. Uskon kieltäminen ei sovi tilanteeseeni, sillä en ole kieltänyt uskoa, usko vain ehkä loppui tai ko. asiat eivät merkitse niin paljon kuin ennen.
Olen miettinyt että käynkö seuroissa perheeni kanssa tavan vuoksi, hyvä tapa sinänsä vaikka sieltä "ravintoa" en saakaan. Kerronko vanhemmilleni, ystävilleni jne. tilanteesta? Tavan vuoksi sanon nytkin jumalanterve ja jumalanrauhaa, en aiheuta siten muille kysymyksiä uskontilastani.
En haluaisi pahoittaa läheisteni mieltä ja heille murhetta aiheuttaa, sillä tiedän että uskossansa he tuomitsevat minut uskosta luopuuneena ikuiseen kadotukseen. Tiedän että silloin alkaisi voimakas keskustelu kanssani uskonasioista, epäilyksistä jne. Mutta kun niillä asioilla ei ole minulle juurikaan merkitystä.
Tässä näitä hajanaisia ajatuksiani. Kertokaa kokemuksia kenellä niitä vastaavasta on. Kommentteja saa myös esittää.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olen samanlaisessa tilanteessa ja olen varmasti monien mielestä kaksinaamainen. Ainoa lohtuni on, että Jumala huolehtii minusta, siitä huolimatta että uskoni on "näivettynyt" ulkoisesti tarkasteltuna.
Ei usko ole tuntemisissa, onneksi. sitä saa uskoakaikenlaisena, aivan omana itsenään. Kyllä niitä tulee aina epäilyksiä ja kiusauksia, mutta niin kauan kuin ei uskoa kiellä, sitä on jumalanlapsi.
Itselläni tulee myös niitä aikoja, jolloin ei juuri ole muuta lohtua kuin tuo yllämainittu. Sitten kun siitä jaksaa jonkun kanssa puhua, se helpottaa ja alkaa taas tuntua kevyemmälle ja tuntee uskomiseniloa.
Ei siihen muuta keinoa ole kuin että jonkun kanssa puhuu. Itse kun niitä omassa mielessään pyörittää, ne menevät vain pahemmin solmuun. Se on sielunvihollisen työtä, se haluaisi, että lopulta ajautuisit kokonaan ulkopuolelle ja kieltäisit uskon.
Saat uskoa kaikki kiusaukset ja epäilykset ja synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Jos sinusta tuntuukin nyt kylmälle ja penseälle, Jumalan puolelta sitä tunnetta ei ole. Hänelle sinä olet rakas.
Täällä yksi vl-isä, konka ajatukset ovat samansuuntaiset. En näe merkkejä mistään yliluonnollisesta. En osaa neuvoa ulospääsyä tilanteesta. Olen kyllä pikkuhiljaa yrittänyt antaa lähiympätistölle varovaisia viestejä, että en ole kovin vahvasti uskomassa.
Tarkoititko että jotta voisi olla uskomassa niin kuuluu asiaan kokea jotain yliluonnollisia fiiliksiä tai että on jotain yliluonnollisia voimia olemassa jokapäiväisessä elämässä? Arvelen että ei tarvitse.
Kyllä Raamattu opettaa, että Jumala ilmaisee itsensä luonnossa. Minä en näe luonnonilmiöissä, uudessa kasvussa, tsunameissa, vuodenaikojen vaihteluissa yms. mitään yliluonnollista ihmettä, vain luonnollisen ihmeen. Nuo ilmiöt eivät todista mitään minkään uskonnon tai henkimaailman puolesta. Samoin uskovaiset helposti ajattelevat, että sairaus, syntymä, onnettomuus, kuolema ovat jonkinlaista johdatusta tai puhuttelua Jumalan taholta. Minusta nuokin ilmiöt ovat luonnollisia ja sattumanvaraisia, ilman sen kummempaa tarkoitusta.
"Sillä niinä päivinä on oleva ahdistus, jonka kaltaista ei ole ollut hamasta luomakunnan alusta, jonka Jumala on luonut, tähän asti, eikä milloinkaan tule. Ja ellei Herra lyhentäisi niitä päiviä, ei mikään liha pelastuisi; mutta valittujen tähden, jotka hän on valinnut, hän on lyhentänyt ne päivät."
Luonnollisia ilmiöitähän ne on jotka Jumala on säätänyt. Noista ilmiöistä löytyy todistuksia Raamatusta, lopun ajan merkkejä. Pysykää vahvana uskossa, sillä ahdistus lisääntyy seassamme. Hävityksen kauhistus seisoo siinä missä ei pitäisi. Elämme rauhallista aikaa ulkonaisesti, mutta hengellisesti elämme mitä vaarallisinta aikaa. Saatana kiertää ympärillämme kuin ulvova susilauma. Lähimmäisenrakkaus on vaarallisen helppoa unohtaa näinä yltäkylläisyyden aikoina ja sitä kautta kaikki muu unohtuu. Keskinäisestä rakkaudesta Herra omansa tuntee. Naispappeus on sallittu. Nyt piispainkokous on päättänyt, että naispappeuskysymyksessä turvaudutaan lainsäädäntöön. Niskuroijat laitetaan kuriin. Siitäkin Raamattu kertoo:
"Tämän minä olen teille puhunut, ettette loukkaantuisi. He erottavat teidät synagoogasta; ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Ja sen he tekevät teille, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Mutta tämän minä olen puhunut teille, että, kun se aika tulee, te muistaisitte minun sen teille sanoneen. Tätä minä en ole sanonut teille alusta, koska minä olin teidän kansanne."
Kirkko nojaa yhä enemmän lainsäädäntöön ja mitä enemmän se nojaa näihin ihmisten säädöksiin, sitä vaikeampaa tulee olemaan niillä jotka Raamattua pitävät ylimpänä ohjenuorana. Merkkejä Jumalasta on paljon.
"Kussa raato on, sinne kotkat kokoontuu."
Raato on Jumalan valtakunta jota epäuskoiset raatelee. Kotkia on lähellä.. Jopa meidän keskuudessa ja ne lisääntyy.
Samat aatokset mulla; pidän maailman menoa luonnonvoimista määräytyvänä. Ja myös se että sanotaan saarnoissa että sielunvihollinen persoonallisena voimana aiheuttaa sitä ja tätä jokapäiväisessä elämässämme, ei kolahda. Kaikki määräytyy siitä millainen ihmisen luonto luontojaan on, ja minkälaiseen asentoon maailma on alussa pantu. Vl-uskova kyllä olen, mutta ajatukset ovat tällaiset kalseat ja kyyniset.
Ei siinä minun mielestäni mitään ihmeellistä ole, jos ei kaikkea ympärillä tapahtuvaa osaa sovittaa hengelliseen muottiin.
Itsekin monesti seuraan kyynisenä maailman tapahtumia ja hektisessä elämässä ei ehdi pysähtyä ajattelemaan. Mutta kun illalla katson nukkuvaa lastani enkä osaa edes itselleni kuvailla rakkauteni määrää, tiedän, että se rakkaus on Jumalasta.
Koska Jumala on rakkaus.
Kyllä ateistitkin rakastavat lapsiaan ja eläimetkin ovat valmiit uhraamaan henkensä jälkikasvunsa puolesta. Uskoa Jumalaan siihen ei tarvita. Totta puhuen elämän ihmeellisyys vain korostuu kun siihen ottaa tieteellisen kannan. Ei voikaan kuitata kaikkia ilmiöitä "vain" Jumalan työnä. Kristinusko mielellään omisi sellaisia hyveitä kuin rakkaus, anteeksiantaminen, rehellisyys, kuinniotus, ahkeruus jne. Tuollaiset ominaisuudet ovat kuitenkin globaalisti arvostettuja ja tulevat esiin varmaan kaikissa uskonnoissa ja kulttuureissa. Tuo ilmiöhän tukee oivasti luonnonvalintaa. Jos populaatio on riitaisa, laiska, anteeksiantamaton niin sellainen populaatio lakkaa hyvin pian olemasta. Kristinusko tietenkin selittää, että Jumala on pannut lakinsa ihmisten sydämiin. Harmi, että tuollaisen selityksen keksimiseen ei tarvita jumalallista viisautta, vaan sen voi hyvinkin kehittää inhimillinen ihminen.
Mietin sitä, että voisiko "ulkonainen" rauhanyhdistysliikkeessä mukanaolo aiheuttaa pitemmän päälle tuollaisen "tyhjentymisen".
Hengelliseltä kannalta olisi parempi irrottautua sellaisesta liikkeestä joka tappaa sisäisen elämän. Minä raukka en itse olisi ymmärtänyt irrota, elleivät "hoitajat" olisi raa´asti "abortoineet" minua ja jättäneet yksin "maailman kylmälle laattialle" (Lestadiuksen sanonta) parkumaan.
Mutta tänä päivänä kiitän noista kamalista kokemuksistani. Nyt on turvani vain Taivaan Isässä, ei ihmisissä eikä ihmisjoukossa.
Sopiiko tämä Raamatun paikka juuri sinun
tilanteeseen, mutta tämä tuli mieleen.
Jos olemme uskottomia, Hän pysyy silti uskollisena.
Sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.
(2.tim.2:13)
Tilanteeni on lähes samanlainen.
Itse olen asiaa pohtinut enemmän siitä näkökulmasta, että haluanko uskoa kuin siitä että uskonko. Monta kertaa mielessä on ollut myös se, että jos uskon sinapinsiemenenkin verran niin se riittää perille pääsyyn.
Omalla kohdallani tämä uskomisen asia (siis vanhoillislestadiolaisuus) on vielä pahasti keskeneräinen, silti en anna sen enemmälti häiritä. En koe minulla olevan mitään kiirettä päätyä lopulliseen ratkaisuun. Kunhan vain päivä kerraallaan näin...
Etpä taida olla harvinaisuus nykypäivänä. Tuntuu, että yhä useampi kyselee ja yhä useampi taas väistelee, kun kysymyksiin ei olekaan helppoa vastausta. Kiinnostaisi se, millaisia kysymyksiä sinulla oli? Hyvin moni tässäkin ketjussa tunnustaa olevansa samassa tilanteessa, mutta harva mainitsee kysymyksiään.
Itsellänikään ei ole ollut kiusausta lähteä maailman menoon mukaan. Mietityttää vaan monet ristiriitaisuudet opetuksessa ja käytännön elämässä. Vaikea on ulkopuolisille sanoa, että on vl, kun ei pysty kaikkia vl-oletuksia allekirjoittamaan. Jonkunlainen kierre siitä on kehittynyt itselle.
1. Jos Jumala ottaa siunauksensa pois, niin eikö silloin ihmisen ole aika vaikea kilvoitella, usko muuttuu turhaksi.
2. Jos jokaisella on ristinsä kannettavana, omien voimiensa mukaisesti? "Kurittaako" Jumala liian paljon jos ristin alle väsyy, vai onko "kurittajana" saatana, niin kuin Jobilla?
3. Miksi vanhoillislestadiolaisuudessa usko ei näy jokapäiväisessä elämässä uskon harjoittamisena. Uskovat kyllä tunnetaan ja erottuminen muista johtuu mielestäni tiettyjen asioiden välttämisestä kuin uskonnollisuudesta.
Mieti itse, miten harjoitat uskoasi muuten kuin seuroissa käymällä?
4. Maallistuminen uskovien keskuudessa. Toiset sallii toiset asiat ja toiset toiset. En ymmärrä sitä että jos Raamattu on ohjenuorana, joitakin kohita sieltä ylikorostetaan ja joitakin kohtia vähätellään merkityksettöminä, sen ajan ilmaisuina, elämän tavoilla jne.
tässä joitakin kysymyksiä jotka joskus silloin parivuotta sitten ollut mielessä, mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, suljin vaikeat kysymykset mielestäni, nyt olen siinä tilanteessa että olen oppinut elämään ilman uskon tuomaa turvallisuuden tunnetta tms?
Eniten minua vaivaa miten kerron asiasta eteenpäin, sillä tiedän aiheuttavani surua, kyyneliä ja sääliä minua ja perhettäni kohtaan.
Jos uskomisenvapaus on olemassa, niin miksi uskovaiset eivät voi ymmärtää asiaa myö käänteisesti? Eli pitäisi olla vapaus olla myös uskomatta. Miksi uskovat eivät voi kunnioittaa toisen ratkaisua vaikka se kuinka pahalta tuntuisi? Tiedottamisen jälkeen uskon että alkaa keskustelut uskonasioista, saarnataan epäilyksiä anteeksi jne.
Mutta sehän on aivan turhaa, jos uskonasioilla ei ole enään merkitystä. Hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen jos kerron niinkuin asiat ovat? Sillä ei sinänsä ole minulle merkitystä, mutta...mutta...?? Jatkakoon tästä joku viisaampi?
1.Jos Jumala ottaa siunauksensa pois, eikö silloin ole aika vaikea kilvoitella, usko muuttuu turhaksi....näin sanoit.
Juuri tuota asiaa olen elämässäni miettinyt.
Minun elämästäni on siunaus otettu pois.
Kaikki menee järjestelmällisesti pieleen, kuin noiduttuna.Kai en sitten tiedä, että olenko enää oikealla paikalla uskomassa kun Jumala ei enää siunaa elämääni.Pitäiskö tosiaan sanoa: ollako vai eikö olla?Uskomassa kuitenkin haluaisin olla.
Missä haluat viettää ikuisuuden?
Haluan päästä taivaaseen.Mikä viestissäni jäi epäselväksi?