Kymmenen vuotta sitten poistuin rauhanyhdistykseltä ja lähtiessäni tiesin etten palaa. Siellä ei ollut ystäviä enkä sieltä saanut enää muuta kuin pahaa mieltä.
Sen jälkeen elämäni on mennyt vain parempaan suuntaan, nuoruuden ahdistus, epävarmuus, tylsyys ja elämän tarkoituksettomuus on kadonnut.
Nyt minulla on perhe, työpaikka, auto, asunto, harrastuksia. Olen löytänyt maallisen elämän, nuoruudessa oli vain usko.
Nyt olenkin miettinyt mikä oli Jumalan (jos sellainen on olemassa) osuus tässä tapahtumaketjussa, jos kaikelle on tarkoituksensa. Kadotinko Jumalan tuona hyvin muistettavana hetkenä, vai kadottiko Jumala minut.
Vai olisiko peräti niin, että löysin sillä hetkellä Jumalan kun "mielessäni" erosin vl-liikkeestä. (Minua ei erotettu, enkä itse eronnut, vaan lakkasin vain elämästä lestadiolaisten elämää) Olen löytänyt elämälleni sisällön, eikö siinäkin näy Jumalan työ teidän lestadiolaisten käsityksen mukaan?
Sen jälkeen elämäni on mennyt vain parempaan suuntaan, nuoruuden ahdistus, epävarmuus, tylsyys ja elämän tarkoituksettomuus on kadonnut.
Nyt minulla on perhe, työpaikka, auto, asunto, harrastuksia. Olen löytänyt maallisen elämän, nuoruudessa oli vain usko.
Nyt olenkin miettinyt mikä oli Jumalan (jos sellainen on olemassa) osuus tässä tapahtumaketjussa, jos kaikelle on tarkoituksensa. Kadotinko Jumalan tuona hyvin muistettavana hetkenä, vai kadottiko Jumala minut.
Vai olisiko peräti niin, että löysin sillä hetkellä Jumalan kun "mielessäni" erosin vl-liikkeestä. (Minua ei erotettu, enkä itse eronnut, vaan lakkasin vain elämästä lestadiolaisten elämää) Olen löytänyt elämälleni sisällön, eikö siinäkin näy Jumalan työ teidän lestadiolaisten käsityksen mukaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä en ollut lapsuususkovainen, mutta sain parannuksen armon saatuani suuren määrän rakkaita ystäviä, elämänilon. viattomuuden ja kauneuden elämääni.Jumala on antanut minulle paljon lahjoja.
Kyllä ristinkin.Mutta uskovaisella pitää olla risti.tylsä ei ole ollut elämäni vaan hyvin kaunis.anteeksi tämä henkilökohtainen kysymykseni, mutta tulko sinulle välinpitämättömyys vai ns.synnin luvallisuus elämääsi? se vieraannuttaa uskosta.Ei ole pakko vastata, en halua tungetella enkä olla tuomitsevalla mielellä.
Varhaislapsuudessa usko oli "kaunis" asia ja muistan ensimmäisiltä kouluvuosilta kuinka rukoilin Jumalaa, että epäuskoiset kaverini (ja kiusaajani) koulumaailmassa tulisivat siihen oikeaan uskoon. Vanhempiani en halua moittia, vaikka uskonasiat tuotiin arkeen myös pelottavina, lapsen korviin ahdistavina enkeli-kertomuksina ja maailmanlopun ennustuksina. Vanhempien usko tuntui oikealta ja pitkään myös kotipaikkakuntani ry tuntui henkiseltä kodiltani.
Nuoruudessa aloin havaita seurakunnassa tiettyä eriarvoisuutta. Nuorisossa muodostui sisäpiirejä joihin en sopinut, aloin havaita uskossa erilaisuutta riippuen henkilöiden sosiaalisesta asemasta.
Jäin siis yksin ja elämä oli tylsää. Halusin että jotain tapahtuu ja vaihdoin elämäni suuntaa. (Tai Jumala vaihtoi?) Siinä vastausta. Enhän minä voi tietää mikä lopulta osoittautuu oikeaksi, ehkä tiedän sen vuosikymmenten kuluttua.
kokenut tuollaista ihme sisäpiiriläisyyttä ja olen ollut huomaavinani sosiaalista eriarvoisuutta.Mutta olen lähinnä vain hymähdellyt sille ja jättänyt omaan arvoonsa.
Siis en halua tuomita mutta vähän tällasia muistikuvia tulee mieleeni.En halua antaa väärää todistusta.Voi olla että olen erehtynyt.Mutta minä vähät olen välittänyt.Ei siitä kannata välittää.Olen testannut ystäväni ja löytänyt mitä rakkaimmat saattomiehet itselleni ja heitä on paljon.
Itselläni on samansuuntaiset kokemukset, tosin minulla oli runsaasti kavereita ry:llä siihen saakka kunnes heidät painostettiin porukalla ulos piireistä. Itse poistuin vapaaehtoisesti kaksikymmentä vuotta sitten.
Itsekin luulin aluksi olevani "saatanan lapsi", kunnes vaimoni avulla löysin armollisen Jumalan ja näin selvästi, ettei Jumala minulle ollut koskaan selkäänsä kääntänytkään. Kun huomasin, että Jumala rakastaa minua sellaisena kuin olen, ilman että minun tarvitsee ahdistua minkään yhteisön painostuksessa, sain vapauden taas luottaa Jumalan johdatukseen.
Sinunkin elämässäsi näkyy Jumalan siunaus. Et sinä Jumalaa jättänyt, vaan ahdistavaksi kokeneesi uskonyhteisön. Minullakin meni yli kymmenen vuotta asian selkiytymiseen, toivon että sinäkin otat Jumalan mukaan jokapäiväiseen elämääsi ja luotat hänen johdatukseensa.
Kiitos kypsästä ja punnistusta puheenvuorostasi, hyvä Exuskis!
On harvinaislaatuista että voimme erilaisia tietämme tällä tavoin tarkastella kuin yhteisellä "vaihetuspöydällä", jos tällä kertaa kaanaankielinen termi sallitaan. :-) Missä muualla on tällaiseen keskusteluun tilaisuuksia?
Tunnen suurta sympatiaa aloittajaa kohtaan. Kun irrottautuu lapsuudesta asti rakkaana pitkään olleesta liikkeestä, on vereslihalla pitkän aikaa. Voi ajatella, luulla, että ihmisen mahdollisuus elää hengellisesti on sidoksissa vain siihen ryhmään, sen jäsenyyteen. (Eritoten vl:sta eronneella voi pitkään säilyä tämä luulo, koska vl-liike pitää itseään ainoana "oikeana" hengellisyytenä.)
Kunnes saa kokea Jumalan suuren rakkauden ja tajuaa että eihän se niin ole. Jumala ei ole niin pieni kuin millaiseksi me ihmiset usein Hänet teemme. Jumala on Rakkaus.
Hengellinen ulottuvuus ja kyky kokea pyhyttä on aivan jokaisella ihmisellä.
Tuo Jumalaan uskominen vain on minusta ihan ylimääräistä. Uskon vain maalliseen. Muusta ei ole pitävää todistusaineistoa.