Niin, tänään on ollut oikea parkumispäivä!
Paino on taas laskenut 600gr ensin noustuaan 800gr, se on paljon, kun painon pitäisi vain nousta!
En ymmärrä miten se on mahdollista, kun makaa vaan ja ruoka tulee letkusta!
Olimme keskustelemassa psykiatrin kanssa ja hänen mielestään tyttäremme on vaikeusasteikolla 1-10 numero 9! On niin jäärä, niin lukossa, että arveli kestävän todella kauan, ennekuin hän pääsee kotiin!
Psykiatrinen osastokin jo vilahti keskustelussa!
Ravintoterapeutti on ymmällään, kun ei edes hedelmiä voi syödä! 2 näkkäriä syö aamulla ja siitäkin rav.ter. sanoi, että on se kun kouluttaa itseään 6 vuotta siihen, että "tappelee" näkkileivän syömisestä! Mutta on toki valmis siihen taisteluun.
Tyttö oli taas tänään todella allapäin ja vähän apaattinenkin. Kädet jäässä ja muutenkin kylmissään,muttei suostu laittamaan lämmintä päälleen, t-paidalla vaan hilluu! Sekin tietysti vei energiaa ja estää osaltaan painon nousua.
Kun istuin odottamassa, että terapeutti tulee huoneesta, mieheni oli jo lähtenyt takaisin töihinsä psykiatrin ja tytön tapaamisen jälkeen, ja katselin vanhempia, jotka hoitivat kaksosiaan, tunsin itseni niin vanhaksi, väsyneeksi, yksinäiseksi ja epäonnistuneeksi! Ja voi veljet sitä parkumisen määrää! Itsesääliä, tiedän! Teki aika hyvää, mutta nyt särkee silmiin...
*Laura*-ko sitä sanoi,joku ihana tsemppaajani kuitenkin, että takapakkeja tulee? Sanoin tietäväni sen, mutten silti meinaakkaan kestää...
Paino on taas laskenut 600gr ensin noustuaan 800gr, se on paljon, kun painon pitäisi vain nousta!
En ymmärrä miten se on mahdollista, kun makaa vaan ja ruoka tulee letkusta!
Olimme keskustelemassa psykiatrin kanssa ja hänen mielestään tyttäremme on vaikeusasteikolla 1-10 numero 9! On niin jäärä, niin lukossa, että arveli kestävän todella kauan, ennekuin hän pääsee kotiin!
Psykiatrinen osastokin jo vilahti keskustelussa!
Ravintoterapeutti on ymmällään, kun ei edes hedelmiä voi syödä! 2 näkkäriä syö aamulla ja siitäkin rav.ter. sanoi, että on se kun kouluttaa itseään 6 vuotta siihen, että "tappelee" näkkileivän syömisestä! Mutta on toki valmis siihen taisteluun.
Tyttö oli taas tänään todella allapäin ja vähän apaattinenkin. Kädet jäässä ja muutenkin kylmissään,muttei suostu laittamaan lämmintä päälleen, t-paidalla vaan hilluu! Sekin tietysti vei energiaa ja estää osaltaan painon nousua.
Kun istuin odottamassa, että terapeutti tulee huoneesta, mieheni oli jo lähtenyt takaisin töihinsä psykiatrin ja tytön tapaamisen jälkeen, ja katselin vanhempia, jotka hoitivat kaksosiaan, tunsin itseni niin vanhaksi, väsyneeksi, yksinäiseksi ja epäonnistuneeksi! Ja voi veljet sitä parkumisen määrää! Itsesääliä, tiedän! Teki aika hyvää, mutta nyt särkee silmiin...
*Laura*-ko sitä sanoi,joku ihana tsemppaajani kuitenkin, että takapakkeja tulee? Sanoin tietäväni sen, mutten silti meinaakkaan kestää...
Vastaukset 23
Vanhimmat
niinhän se sananlaskikin menee. aika klishee, mutta tietty totuudensiemen siinäkin piilee. se n vähän sama homma tuon painon nousun kuin -laskunkin kanssa. mitä nopeammin se tapahtuu, sitä epätodennäköisemmin se on pysyvää. ja onhan se kuitenkin jäänyt vielä plussan puolelle kuitenkin se tyttäresi paino. ja aikaa on kulunut vasta 1,5 kuukautta. ja varmasti tulee takapakkeja. ja monta kertaa. mutta kyllä se vuoristorata kulkee kuitenkin aina takaisin ylös sen alamäen jälkeen. ja korkeammalle..
voimia koko perheelle.
Näin on enkuli, oikeassa olet! Vasta 1,5kk ja matka on pitkä!
Pahus kun olin niin varma, että kestän takapakit, mutta kun muutos oli niin kovin suuri taas taakse päin! Tyttö alkoi olla jo iloinen ja tarmokas ja sitten taas yhtäkkiä umpimielinen ja apaattinen.
Vaan eipä auta itku markkinoilla (sarjassamme klisheet!), vaikka se välillä pääseekin!
Tänään vaihtoivat letkun.Tarkoitus oli vaihtaa sekä letku että sierain, siis laittaa se toiseen sieraimeen tällä kertaa. Se oli varsinainen operaatio, kun taisi olla pari vähemmän letkua vaihtanutta hoitsua kehissä. Letku meni ensin suuhun, sitten jäi mutkalle jonnekin ja alkoi tuntua silmässä! Sitten vaihtoivatkin takaisin samaan sieraimeen, kuin letku on ollut tähänkin asti ja sinne saivat sen laitettua! Oli aikamoinen koettelemus...jaiks! Tarttee varmaan kuvat nenäontelo, että miten mutkalla se on vai oliko vaan letkun laittajat mutkalla..
Juu, tässä elämä vuoristoradassa sitä nyt ollaan! Yritän pitää lujasti kiinni kahvasta, etten putoa kyydistä!
Otan osaa pahan päivän johdosta:( Alhaalta on kuitenkin matka vain ylöspäin, ennemmin tai myöhemmin. Usko pois! Hermoja ja pitkää pinnaa se tosin vaatii. Hieno asia, että tyttärelläsi on niin laaja ammattiauttajien verkosto ympärillään. Saa varmasti parasta mahdollista hoitoa, mitä tällä hetkellä anoreksiaan voi saada. Kannattaa luovuttaa vastuu näille ammatti-ihmisille täydellisesti ja luottaa heihin. Eikä väsyttää itseään loppuun miettimällä vaihtoehtoja tai syyllistämällä itseään.
Syömishäiriöön/anoreksiaan ei ikinä ole yhtä ainoaa syytä tai yhtä henkilöä, joka sen on aiheuttanut. Se on monen asian summa ja siihen vaikuttaa paljon myös nykyinen kulttuuri ja ihanteet. Ja moni, moni muu asia.
Vaikka itse olen edelleenkin katkera, että minua hoidettiin anoreksia-aikana todella "rankoilla" ja epäinhimillisilläkin keinoilla, olen silti ymmärtänyt, että se oli pakko niin tehdä. Ei ollut vaihtoehtoja, eikä parempaa tietämystä anoreksian hoidosta tuolloin. En ikinä ymmärtänyt, miksi en saanut kotona yrittää kohottaa painoa, miksi minut eristettiin 2:ksi vuodeksi sairaalaan. Nyt tiedän, että jos minulle silloin olisi annettu mahdollisuus olla kotona, olisin kuollut. En tajunnut tilaani, enkä myöntänyt sairauttani. Halusin vain saada painoa vielä vähän alemmas. Elin ihan epärealistisessa maailmassa itseni suhteen. Osaan nyt siis olla myös kiitollinen hoidosta, vaikka hirveää olikin.
Kerroit, että myös psykiatrinen osasto oli mainittu. Tiedän, että kuulostaa pahalta, mutta uskon, että siellä pystytään hoitamaan tehokkaammin varsinaista ongelmaa anoreksian takana (masennusta, ahdistusta, pelkoja ym.). Psykiatriselle osastolle pääsee yleensä silloin, kun paino on saatu riittävän turvalliselle alueelle ja ihminen jaksaa fyysisesti vastaanottaa terapiaa/keskusteluapua. Itse olin myös lasten psykiatrisella osastolla suuren osan ajasta. Siellä on paljon vapaampaa ja "kodinomaisempaa" kuin somaattisella puolella. Askarteluhuone oli minulle sillä osastolla erityisen mieluinen paikka) Osastolla kävi myös opettaja ja oli kaikenlaista puuhaa. Tietenkin kaikki sen mukaan mikä oli kunto, joskus sielläkin vain vuodelepoa. Kaiken kaikkiaan koin, että psykiatrisella puolella ymmärrettiin edes jotenkin tätä sairautta ja kohdeltiin enemmän ihmisenä.
Tuosta tyttäresi palelemisesta ja käsien kylmyydestä tuli heti mieleen oma kikkailuni saman asian suhteen. Talvella väänsin aina huoneeni patterin täysin kiinni, niin että se oikein hohkasi kylmää. Otin myös sukat jalasta ja öisin en käyttänyt peittoa. Tällä tavoittelin vain lisäkulutusta ja painon laskua. Huoneeni olikin välillä kuin jääkaappi, kun tuli käytävästä sisään. Hoitajat sitten vahtivat patteria ja pakottivat pitämään sukkia, peittelivät yöllä ym. Raivostuttavaa, aina kun heitti sukat jalastaan, hoitaja tuli ja pisti ne takaisin! Jumppasin myös hullun lailla huoneessani hoitajien raportin aikana, kun kukaan ei ollut vahtimassa. Sairasta touhua! Nyt tajuaa, kuinka sairas todella oli!
Välillä on hyvä itkeä ja olla itsesäälissäkin. Aina ei tarvitse jaksaa. Sitten kun on saanut purettua pahan olon, jaksaa taas erilailla. Onko tyttärellesi tehty mitään selvää hoitosuunnitelmaa? Häneltä ei siis ole ainakaan vielä rajoitettu mitään, jos paino laskee? Varmasti, jos paino edelleen laskee, voidaan ottaa käyttöön jonkunlainen suunnitelma, mitä seuraa painon laskusta, mitä sen noususta. En tiedä käytetäänkö tällaista "hoitoa" enää? Minuun sitä aikanaan sovellettiin. Siinä sitten makasin muutaman pvän vain sängyssä tekemättä yhtään mitään (jos paino laski) ja tuijottaen kattoon, ilman vieraita, puheluita, mitään. Eräänlainen rangaistus-palkinto-menetelmä. Kun söi ja paino nousi, siitä seurasi kivaa. Sekin oli jo juhlaa, kun sai kuunnella rajatun ajan musiikkia. Myös vieraitten vierailuaika ja määrä oli rajattu (muistaakseni joku 15 min. jos paino ei noussut tarpeeksi tms.).
No, tässä taas tätä löpinää, tulee mukavasti kerrattua kaikki omatkin asiat aina. Muista, että et missään nimessä ole epäonnistunut! Anoreksia on sairaus siinä missä syöpäkin, ei siitäkään vanhempia syytetä. Olet tehnyt varmasti parhaasi ja kaiken voitavan tyttäresi eteen. Enempää et voi. Huolehdi vain siitä, että olet hänelle äiti, tuki ja turva, niin kuin tähänkin asti. Muuta ei tarvi. Jätä muu lääkäreitten huoleksi, se on heidän työnsä.
Paljon voimia ja auringon paistetta;))
Kyllä on sinullakin ollut rankkaa! Todella hurjia keinoja käytetty, jos totaalisesti kielletty kaikki! Siihen verrattuna tyttäreni olot ovat vallan mainiot, vaikkei liikkua saakkaan!
On niin hienoa huomata, miten tasapainoinen olet nyt! Se antaa voimaa uskoa, että tästä noustaan ja kaikki kääntyy parhain päin ajan kanssa!
Luen mielelläni muistojasi. Toivon vain, ettei sinun "haavasi aukea", vaan muistelu vahvistaa sinua ja auttaa huomaamaan, miten voimakas ja lujatahtoinen olet: vaati varmasti paljon itse tajuta, että on sairas ja parantua siitä!
Myös sinulle kevätauringon säteitä =)
Sinulla on varmasti erittäin erittäin raskasta nyt. Tiedän oikein hyvin sen tunteen kun painon pitäisi nousta eikä se nousekkaan tarpeeksi, niinä hetkinä tuntuu että sairaudesta parantuminen vie ikuisuuden! Tiedän myös millaista on olla sairaalahoidossa, somaattisella taikka psykiatrisella puolella. Olen itse tälläkin hetkellä nuorisopsykiatrisella osastolla hoidossa anoreksian vuoksi.
Tunnet varmasti syyllisyyttä tyttösi sairastumisesta, ajattelet että mitä olet tehnyt väärin ja miksi juuri minun tyttöni?
Minä olen sairastanut 3 vuotta anoreksiaa ja täytän kuukauden päästä 17-v. Välillä on mennyt paremmin ja nyt sitten olen vajonnut taas pohjalle. Aikaisemmin olen ollut somaattisella osastolla hoidossa, pari vuotta sitten. Nyt painoni taas laskettua olen psykiatrisella osastolla ja olen päättänyt että tämä saa olla viimeinen kerta! Lääkärin mukaan elimistöni ei enää kestä kolmatta romahdusta painon suhteen (olen taas alle puolessa vuodessa laihtunut 13kg,paino tällä hetkellä 37) eli 3 laihdutuskerta todennäköisesti veisi henkeni.
Perheelleni ja erityisesti äidilleni sairauteni on ollut raskas! Hän syyttää itseään kaikesta ja on todella masentunut. Äitini on minulle rakkainta maailmassa enkä iki maailmassa ole sairastunut hänen takiaan, päinvastoin. Hän on ollut se henkilö jonka olen tiennyt välittävän ja jonka vuoksi olen jaksanut ja jaksan edelleen yrittää! Itken monesti itseni uneen äidin vuoksi, kuinka olen saattanut olla niin typerä ja laihduttaa itseni hengenvaaralliseen tilaan. Miten äiti onkaan joutunut kärsimään minun typerän sairauteni vuoksi!
Jos tämä yhtään lohdutti sinua niin voin vakuutta ettei tyttäresi sairaus todellakaan ole sinun eikä kenenkään vika! Siihen liittyy niin moni asia, ehkä eniten heikko itsetunto, perfektionismi, epäonnistumiset esim. koulumenestyksessä, ympäristö, media yms.
Sinun tärkein tehtäväsi on olla nyt vahvasti tyttäresi tukena ja osoittaa että rakastat häntä. Ole kiltti ja kohtele häntä lempeästi, niin kuin äiti tekee. Älä toru tai huuda/ole vihainen painosta tai muista fyysisitä haitoista. Jätä ne kokonaan lääkärin vastuulle, hän kyllä tietää miten toimia. Puhu tyttäresi kanssa mikäli hän suostuu. Kysy mikä häntä painaa, mitä hän ajattelee itsestään, onko hän onnellinen yms. Tärkeintä tässä hetkessä on että tyttäresi tietää että hänestä välitetään, ja erityisesti sinä, muu perhe, ja lähimmäiset. Hän ei ehkä koe että sairaalahenkilökunta välittäisi mutta se auttaa jaksamaan kun tietää että perhe rakastaa.
Minä aion myös parantua tästä sairaudestani. Haluan olla onnellinen ja terve kaikin tavoin ja iloita elämästä, en halua enää kiduttaa itseäni tai vihata itseäni. Elämä on tässä ja nyt, aikaa ei ole tuhlattavissa!
Kun se päivä koittaa että pääsen pois täältä sairaalasta ja olen kahlannut nämä asiat läpi niin olen tosi ylpeä itsestäni! Itken ilosta! Tämä sairaus vaatii kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa, olen varma että tyttäresikin tulee selviytymään ja saamaan elämästä taas kiinni. Voimia sinulle ja koko perheelle. Ilmoittele taas kuulumisia jos vain suinkin voit:)
Voi sinua! Olen onnellinen päätöksestäsi, että tämä on viimeinen kerta, kun joudut hoitoon anoreksiasi vuoksi! Toivotan sinulle voimia voittaa sairaus!Sinä päivänä kun sairaus on nujerrettu, tiedät olevasi niin vahva, ettei sinua nurjerra mikään!
Voin hyvin samaistua äitiisi. Äidin tuska pienokaisen (olette AINA pienokaisia äidin mielestä)vuoksi,on aivan selittämättömän syvä!
Pitkää pinnaa tämä todella vaatii ja hermot ovat välillä kireällä kuin viulun kieli!
Toivon, että voin piankin ilmoitella, että tyttö on alkanut syödä enemmän ja olisi sitä kautta parantumaan päin!
Voimia sinulle Siljaseni! Pidä itsestäsi huolta ja rakasta itseäsi.
Vaikeusasteella 1-10 9.Meinaatko että 10 on vaikein?Mitkä ovat tyttäresi mitat nyt painon laskettua,meinaan että kuin huonossa kunnossa jo?
Mitat eivät varmasti ole vaarallisella alueella
170 cm ja 44,2 kg, mutta vaikeus on ajatusmaailmassa, jossa vesikin on kiellettyjen listalla...
Tuo vaikeusasteikko ei ole mikään kliininen asteikko, se vain heitettiin psykiatrille, jotta saisimme hiema kuvaa, miten lukossa tyttö on psykiatrin mielestä. Fyysisesti on heikko, riutuneen näköinen ja psyykkisesti alavireessä, jotenkin tavoittamattomissa. Ei myönnä sairastumistaan tai avun tarvetta... Siinä mielessä nro 9. Vähän hassu ilmaista se näin, mutta saatiin jotain osviittaa, miten pitkä keikka tästä tulee..
painoon: kävin tänään pitkästä aikaa kurkkaamassa papereista painon, muuten olen laskeskellut hoitajien puheista, että paino olisi tuo 44,2. Hämmästyin, kun se onkin vain 43,6! Se on laskenut, kun tytölle on annettu suolen toimintaa edistävää lääkettä. Varmaan ihan aiheellista, mutta paino putosi sen jälkeen kilon! Oli perjantaina 43,4 joten on siitä noussut 200 gr.
Tänään lisäsi pilttiä iltaan ja aamulla ottaa päärynää. Hän halusi, että tuon oman juuston, jotta saa maukkaampaa ja ohuempi siivuista juustoa leivälleen. Olin haljeta onnesta, kun hän laittoi viestin, että juusto maistui miljoona kertaa paremmalle kuin sairaala juusto ja pilttikin oli ollut hyvää! Söi näkkärit juustolla, pilttipurkin ja maitoa! JEEEE! Vatsa oli piukeena, mutta sanoin, että anna olla vaan, että venyy ja mahtuu enemmän sitten jatkossa...ei edes suuttunut!! Ostin päärynänkin aamuksi, jos sairaalan keittiö ei ehdi aamuksi toimittaa.
hei tiiän et miten paska olo sulle tuli kun tyttös paino tipahti. mut hei se on vielä 200 :) aattele noin. älä masennu, sanoin sulle et takapakkia tulee ja monesti. Sit kun tyttös pääsee kotiin niin veikkaan et siel tulee useempi raju takapakki myös sairaalas. Älä syytä ittees.
jos tyttös PÄÄSEE ei joudu psykiatriselle niin ole vaan mielissään! siellä on ihan varmasit apua. tyttösi sitä just nyt kaipaa
Hän todella PÄÄSEE psykiatriselle, jos siihen tulee tarve! Sinne on vain kuulemma pitkä jonotus...
Jotenkin tuo painon nousu/lasku ei mua masenna, mutta tämä tytön mielialan vaihtelu on raskasta! Tietysti se menee matalalle, kun paino laskee, jo siitä syystä, että se laskee vaik pitäis nousta ja varmaan myös siksi, että ravintoa lienee liian vähän, kun pääsee laskemaan, ja yleiskuntokin heikkenee= mieli masentuu. Olipa selkeästi selitetty...mutta ymmärtänet, mitä tarkoitan?
Ja kotiin en uskaltaisi edes ottaa, ennenkuin olllaan reilusti voiton puolella! Lapsi on liian kallis aarre menetettäväksi ja tämä sairaus ei ole leikin asia!
Kiitos pien tyttö: 200 gr ON enemmän kuin 0gr =o)!! Ja toden totta: SINÄ mua varoittelit takapakeista, jotka niin muka osasin odottaa ja sit kuitenkin tosi paikan tullen vaan parkuun!
Olen seurannut kirjoituksiasi tarkasti siitä lähtien kun rupesit kirjoittamaan tytöstäsi.
olen itse 17-vuotias ja sairastuin syömishäiriöön 2003 alussa.
takanani on kaksi pitempää sairaalajaksoa ja 2 psykiatrisenosaston hoitojaksoa.
Nyt ollut kotona taamikuusta lähtien ja tähän asti kaikki on sujunut hyvin.
Korron vähän itsestäni jos haluat lukea.
Sairastuin syömishäiriöön tammikuussa 2003. Olin siis silloin seiskalla. En todellakaan ollut lihava, en edes nörmaalipainoinen vaaan alipainoinen jo silloin, olin aina ollut. Tuolloiset mitat olivat 142/27
kaikki alkoi siitä kun minulla ei yläasteelle siirtyessäni ollut kavereita. Olin niin erilainen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olin aina ulkona tyttöjenjutuista. Pojat eivät kiinnostaneet pätkääkään.
Pikkuhiljaa eristäydyin muista ja olin yksin.
rupesin lisäämään liikuntaa. Olen aina ollut liikunnallinen, mutta nyt urheilusta tuli pakkomielle ja, eikä aikaa riittänyt muuhun. Juoksin, jumppasin, kävelin, pyörilin, uin, hiihdin, suunnistin, kaikkea mohdollista. Saatoin juosta päivässä kolme tuntia ja lisäksi jumppasin kotona pari tuntia. Koulu jäi retuperälle. Aika ei riittänyt läksyihin.
Laihduin ja laihduin, vaikka söin, mutta en tarpeeksi. En halunnut laihtua, mutta en pystynyt lopettamaan urheilua. Kikki päivät olivat samanlaisia. Aamulla puoli tuntia jumppaa ennen kouluunmenoa. Juosten tai pyörällä kouluu. Jumppaa koulun vessassa välituntisin. Takaisin kotiin. Tunnin tai puolentoista juoksulenkki.
Ruokailua, jonkinnäköistä läksyjen lukua.
Illalla puolentoistatunnin juoksulenkki.
Iltapala, suihku. Tunnin jumppa ennen nukkumaanmenoa.
Painoni laski nopeasti ja tammikuussa paino oli 22kg.
Äitini huolestui ja vei lääkäriin. Sieltä suoraan sisälle sairaalaan. Sanottiin, että 50/50 kuolen tai selviän. Tuolloin vaaka näytti 21kg. Painoni nousi 2 viikossa 25kg. Sirryin kotiin.
Sama jatkui edelleen, eivät asiat miksikään muuttuneet, ja niin kun paino jälleen laski, niin huhtikuussa löysin itseni nuorisopsykiatriselta osastolta, jossa olin koulun alkuun saakka eli elokuun puoliväliin.
painokontrollit jatkuivat ja terapiaakin kävin, mutta en saanut apua, en pystynyt puhumaan vieraille, käsittivät minut väärin. He eivät ymmärtäneet.
Vajaan vuoden sinnittelin kotona, mutta sitten tilanne uusiutui ja 2005 helmikuussa jouduin taas sairaalaan. Jumppasin salaa vessassa ja jäin kiinni. Vessan ovi lukittiin, mutta jumppasin hoitajien raportin aikana ja yöllä. Söin kyllä kiltisti kaikki mitä tuotiin, mutta paino ei noussut. Väänsin aina patterin pois päältä ja olin T-paidalla, kunnes lääkäri kielsi.
Huoneeseeni asennettiin valvontakamera, jotte en voinut jumpata. En jumpannut estääkseni painonnousun vaan siksi, että jaksaisin syödä minulle tuodut ruuat.
Sairaalajakso päättyi huhtikuussa, ja siirryin suoraan psykiatriselle osastolle. Nyt hoitojakso oli pidempi. Kotiuduin vasta tammikuussa 2006.
Nyt vaaka näyttää 33 ja pituutta on 149.
Kaikki on sujunut tähänasti hyvin.
Käyn terapiassa ja painokontrolleissa. Syön hormonilääkkeitä kuukautisien alkamiseksi ja rintojeni kehitykseksi. Kumpiakaan minulla ei ole ja täytin tänään 17-vuotta. Aivan lapselta siis näytän. En ole mitenkään ylpeä ulkonäöstäni. Olen niin erilainen kuin muut.
Tiedän, että paljon minulle ei ole mahdollisuuksia enää ,muuttua, mutta hengissä pystyn itseni pitämään.
Tämän pitkän kirjoitukseni myötä toivotan sinulle ja tytöllesi oikein paljon voimaa ja elämänhalua. Toivon sydämestäsi, että tyttösi tajuaa, mitä itselleen on tekemässä ja nyt vasta tajuan, kuinka raskasta on vanhemmillani ollut, kun ovat minun vuokseni surreet ja ovat olleet tukena. Kuinka paljon se onkaan heiltä vaatinut, mutta olen niin onnellinen, että he ovat olleet tukenani koko sairauteni ajan. He ovat jaksaneet uskoa paranemiseeni, vaikka monta takapakkia matkalla on tullut. Niin monet itkut on itketty.
Tässä nyt kuitenkin olen. Onnellisempana kuin koskaan. Elämän intoa täynnä.
Päivääkään en antaisi pois. Sairauteni myötä olen kasvanut ja oppinut niin paljon. katson elämää nyt eri näkökulmasta. Olen henkisesti vahvistunut.
Miten ihanaa, että olet nyt kotona, onnellisena ja elämän intoa täynnä!
Aivan mieletöntä itsesi "kidutusta" olet harrastanut, voi sinua! Ja miten kovin vähän painoit alimmillasi, olit varmasti todella heikkona?
Eikö ole uskomatonta, mitä mieli pistää ihmisen tekemään itselleen, kun se sairastuu? Minusta tuntuu, että tyttäreni itsenä rankaisu keino ei ole nyt sairaalassa tuo kova rehkiminen ruumiillisesti, mutta koulutehtävien tekemiseen hän itseään piiskaa! Ja on edelleen vain t-paita päällään kädet ja jalat jäässä!
Mutta toivon, että niin pitkä ja raskas keikka kuin tästä tuleekin, tyttäreni voisi sinun laillasi "tuulettaa" jonain päivänä voittajana! Olisi henkisesti vahvistunut, kuten kerrot olevasi! Se on aivan UPEAA! Olet kaiken hyvän arvoinen, vahva ja upea ihminen!
Olin viisitoistavuotiaan sairaalahoidossa anorexian takia, nenäletku, tiputus ja liikkumiskielto, BMI alle 12. Painon sain kuitenkin (lääkärien päänvaivaksi) päivä päivältä putoamaan tekemällä yöt punnerruksia sänkyni vieressä (kunnes jouduin ympärivuorokautiseen tarkkailuun). Yritykseni on sanoa, että niin säälittäviä ja hellyttäviäkin kuin laihat, pienet potilaat ovat, on kuitenkin kaikki mahdollinen valehtelu ja peittely heidän mielestään sallittua painonlaskun nimeen. Ehkäpä tyttärelläsi on ympärivuorokautinen valvonta - en tiedä ... mutta vihjeeksi; painonlaskuun saattaa olla selitys, tai sitten ei, voi myös olla ihan normaalia kehontoimintaa; elimistö uskaltautua käyttämään hivenen enemmän kun on edes jotain mitä käyttää.
Jaksamista perheellesi toivon.
Olen myös mennyt aina perään wc:n ovelle kuuntelemaan oksentaako hän, kun jostain kumman syystä hän menee usein heti vessaan,kun letkuruoka on mennyt valutettu. Ei ole toistaiseski jäänyt kiinni siitä!
Tuota jumppaamista en tiedä ja valvonta osastolla on todella vähäistä: ei hoitajilla ole aikaa, kun on niitä ihan pieniä hoidettavana. Ja välillä tuntuu, ettei hoitajilla ole oikein kärvisällisyyttäkään. Osasta heistä huokuu ärsytys, että alas nyt pentu syödä ja lopeta niskottelu! Perushoitoahan siellä pääasiassa vain saakin.
Tyttäreni ei ole koskaan valehdellut ja on aina ollut hyvin tarkka siitä, (ihan ärsyttävän tarkka)että kaikki menee lain, sääntöjen ja määräysten mukaan. Siksi en ole edes osannut epäillä, että hän jumppaisi, mutta nyt täytyy siitä vähän hoitsujakin muistuttaa, että tarkkailevat. Tyttäreni pitää niin lukua huonetoverinsa liikkumisesta, joka ei myöskään saisi kovasti liikkua, enemmän kyllä kuin tyttäreni.
Edellispäivänä väänsin patterin isommalle ja se ainakin on saanut olla rauhassa! Toivon, että selitys on tuo mainistemasi normaali kehontoiminta, mutta kaikki on otettava huomioon!
Oletko itse voittanut sairauden?
Toivon sitä sydämeni pohjasta!
Hyvää kevättalven sunnuntaipäivää Sinulle!
Olen jo 32-vuotias, eli jollain tavalla parantanut, kun tässä hengissä Sinulle kirjoittelen : ) Ainahan tuo paastoilu tiukanpaikan tullen nostaa päätään, mutta pääsääntöisesti syön terveellisesti ja tarpeeksi. Kova olen edelleenkin liikkumaan ja ehkä pakonomaisen tarkka tuosta ruoan terveellisyydestä, mutta elämä etenee ja minä sen mukana.
Rehellisen maineella minäkin niin huonoon kuntoon pääsin. Äiti ei osannut edes kuvitella, että valehtelisin, mutta nyt tuleekin huomioida, että valehtelija ei ole tyttäresi vaan anorexia hänessä. Sairaus on PALJON vahvempi ja SUUREMPI kuin rehellinen tyttäresi ja anorexia valehtelee AINA saavuttaakseen päämääränsä. Älä usko mitään mitä et itse näe - luottamus anorexiapotilaaseen on sama kuin sulkisi silmänsä itsetuhoisen aseilta – ja aseita on paljon – ja sairastunut tietää kuin luonnostaan ne kaikki – ne kaikki mitä terve ei osaa edes ajatella painoa tiputtavaksi.
Vainoharhaiseksi et saa ryhtyä, että edes osoittaa epäluottamusta, mutta ole erityisen valpas. Mitä paremmin tunnet vihollisen, sitä paremmat mahdollisuudet teillä on voittaa.
Kaikkea hyvää toivon ja toivotan.
teilla kaikille, joilta saan vinkkejä, miten toimia!
Yritän tosi vaivihkaa seurailla, tekeekö hän jotain ylimääräistä kuluttaakseen energiaa. Ja wc:n ovelle hiivin vasta, kun ovi lukossa ja äkkiä takaisin, kun kuulen, että pesee käsiään. Saa nähdä, milloin itse joudun tarkkailuun hiippailusta yms... =o)
Mistä se parantuminen esim. sinun kohdallasi alkoi? Tuntuu tällä hetkellä todella utopistiselta, että tämä tilanne tästä aukeaisi!
On hienoa huomata että olet noin omistautunut tyttäresi hoitoon. Kun itse olin sairaalassa oli minunkin äitini huolissaan ja syyllisti kovasti itseään.
Isä taas...no...hän ei ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärrä miksi sairastuin ja en syönyt. Isä ei ollut missään vaiheessa mukana yhteisissä palavereissa ravintoterapeutin tai psykiatrin kanssa. Eikä me perheen kesken paljo tästä puhutakaan.
Itse koko ajan oletin että syömättömyyteni ei vaikuttaisi kehenkään, luulin että se olisi asia josta itse päätän. Se olisi oma juttuni.. Lopulta ns. "terveelliset elämäntavat" riistäytyi käsistä. Kaiken lisäksi olin ja olen edelleen masentunut ja kovilla itseni kanssa.
Lopulta painoni oli tosi alhanen ja jouduin mennä sairaalaan. Olen n. 166cm pitkä ja paino oli silloin syksyllä 2003 37,5 kg kun minut otettiin osastolle. Vaikka olin siellä vain 4vk, aika oli tosi ahdistavaa. Ei voinut muuta tehdä kuin istua, lukea lehteä tai katsoa tv:tä. Se on kauheaa semmoselle joka ei varsinaisesti ole kipeä ja on tottunut puuhailemaan kaikkea eikä vain olemaan.
Vaikka painoni oli alhanen voin muuten hyvin, ainoastaan kuivumisen vaara oli suuri ja olin henkisesti ihan loppu. Heti alusta lähtien söin ruoan mitä minulle tuotiin. (Kuitenkin ajattelin että pudotan kerääntyneet kilot heti kun kotiin pääsen...)
Siksi kannattaakin seurata vaivihkaa tyttäresi syömistä, koska painonnousu, ihan pienikin voi olla tosi kova pala.
isällä on kova kestäminen tilanteessa! Hän kyllä tulee kaikkeen mukaan ja on tytön tukena, mutta minua hän ei pysty tukemaan, vaan olen vahva koko perheen ja suvun vuoksi! Välillä tuntuu, että olen vähän liian kovilla!
Uskon, että tyttäreni ajattelee laillasi, ettei se muille kuulu,jos laihtuu ja syö terveellisesti. Sitten karkasi mopo käsistä! Siitä me äidit itseämme syytämme, että MITEN voi olla huomaamatta kovaa laihtumista VIELÄKIN aikaisemmin?!
Se onni tässä on, että letkuruokaa ei tarvitse kytätä. Tulee ainakin tarvittava ravintomäärä per päivä aivan varmasti!
Minun tyttäreni taas puuhailee: askartelee, piirtää ja nyt tekee koulutöitä ja välillä tuntuu, että hän on sopeutunut oloonsa vähän liiankin hyvin...
Olen iloinen puolestasi, että palasit raiteillesi, ilmeisesti?, suht nopeasti. Onnistumistarinat antavat voimia!
teitin prinsessa tänään? mitään muutosta painosta? oletko muuten keskustellut tuosta valvonnasta siis et joku vahtis prinsessaas 24/7 hoitavan lääkärin kanssa?
Jotenkin kun luin noita sun viestejä olen huomannut et taidat itse olla hiukan väsähtänyt. se on toki sallitavaa/normaalia/inhimillistä. koita nyt jaksaa ja ajatella niitä kahta tervettä poikaasi ja mistäsi. Julma on sanoa mut pyytäkää joku vahtimaan poikia ja mene miehesi kanssa ravintolaan syömään ja leffaan. yritä saada ajatuksesi yhdeksi illaksi irti prinsessasta. pelkään et sinä romahdat. Kuitenkin tuollainen yksikin rela ilta tuo taas voimia pitkälle ajalle. Ja se että sinä käyt leffas ei tarkoista että et välitä... Jokainen tarvitsee sen oman hetken jossa relata ja olla vaan. Tajusit pointin? Tai mitä minä 20 vuotias olen sinua neuvomaan, mut noin aattelne ihan täl vähäisellä maalaisjärjellä mitä vielä omistan :) *rutistus* ja voimia
taitavasti rivein välistä, pien tyttö! Olen aika väsynyt ja turhautunut tällä hetkellä! Noin nuoreksi olet älyttömän fiksu ihminen! Olet aivan oikeassa, että tuli ottaa etäisyyttä asiaan menemällä ulos! Yksi ilta olin kavereiden kanssa ulkona ja kyllä nauru teki hyvää! Eilen tosin nauroimme sairaalassakin tyttäreni kanssa niin, että meinas tulla pissat housuun, kun mies ei huomannut,miten huijasimme häntä pelissä!
Eilen olimmekin vähemmän aikaa tytön luona, (yleensä menemme kahdella autolla, jolloin menen edellä ja tulen perässä) ja sain tehtyä kotihommia ja käytyä kävelyllä. Sekin teki hyvää! Nyt on onneksi hiihtoloma, joten voin lennättää poikia mihin haluavat päivällä ja vasta illalla käymme tytön luona! Pojat ovat jo niin isoja (16 ja 12) ,etteivät tarvi hoitajaa, joten siinä mielessä ilta miehen kanssa on helppo järjestää! Kun vain jaksaisi innostua!
Sehän tässä onkin, että sairauksien kanssa on säädetty hyvän aikaa: nuorimmaisemmalla on vaikeahoitoinen epilepsia, jonka kanssa on hössätty nyt kohta 8 vuotta! Sekin ehkä osaltaan väsyttää, että kun yhden asian saa suht aisoihin, alkaa toinen rumba! Olen kyllä luonteeltani sellainen, että teen kovasti hommia, väsyn, itken vähän aikaa ja taas mennään. En, onneksi, ole masentuvaa tyyppiä, vaikka välillä ahdistaa.
Tuon vinkin otan heti käyttöön ja pyydän, että tyttöä valvotaan tarkemmin! Painossa ei onneksi laskua, muttei eilen ainakaan nousuakaan vielä.
Kyllä hän niin luuta ja nahkaa on, ettei ole edes pakaroita housuja täyttämään, vaan varsinainen lökäpöksy hän on!
Kiitos rutistuksesta ja voimain toivotuksista!
Olet ihana =o)! Rutistus sinullekin!
Meni ihan noloks kun minuu fiksuks sanoit :) kiitos paljon :) Ikinä en ole itteäni fiksuna pitänyt. Rivien välistä lukemisen opin kun itse ensimmäisen kerran kroppa petti mut, en tarkoita psyykettä vaan ihan muuta. Silloin luin lääkärien silmistä ja muista ne katseet, jne. Tuosta rivien lukemisesta jos sitä on harrastanut 10 vuotta niin taito kehittyy. välistä se on paska taito. mut joops. jos lopetan tämän jaarittelun ja keskityn taas teidän perheeseen. Hei jos kerran pojat ovat jo noin isoja ja vanhempi varmasit osaa ja tietää mitä tehdä jos nuori veli saa kohtauksen, niin mene miehesi kanssa oikeasti syömään ravintolaan. JA relatkaa. Jos et ravintolaan halaja niin käy vaikka kampaajalla tai sit hierojalla. rentoudu. Muuten et jaksa. Sinun romahtaminen ei tee todellakaan hyvää teitin perheelle. Miehes ja kolme lastas tarvii sua. ja ennen kaikkea sinä tarvit heitä.
Puhuitkos tänään siitä tarkemmasta seurannasta? mitä sanottiin? anna mä arvaan ei ole resursseja siihen? mut joo toivottavasti rinsessas oli tänään paremassa kunnossa mitä eilen.
mennä huomenna keilaamaan koko lössi ilman huonoa omaatuntoa!Joku päivä laskettelemaan ja uimaan, elokuviinkin yritetään ehtiä...ettei vaan tulis stressi rentoutumisesta...?!
Ja ihan oikeasti: on fiksun ihmisen piirre lukea toista. Teet sen vain kirjoituksen välityksellä, moni ei huomaa toisen loppuun palamista tai väsymystä, vaikka edessä seisoo! On epäitsekästä huomata toisen paha olo!
Tänään oli varmasti osaston tylsin hoitsu vuorossa, sille ei kannata puhua mistään!Mutta todennäköisesti resursseja ei tällä tavallisella osastolla riitä! Kävin kurkkaamassa papereita ja huomasin, että tyttö painaa melkein kilon vähemmän kuin osastolle otettaessa...outo juttu! Tosin antavat jotain tippoja ja levolacia, jotta suoli toimii, ja sehän toimii nyt paremmin kuin ikinä. Saattaa johtua painonlasku siitäkin, mutta outoa on! Paino oli tosin noussut 100gr eilisestä, eli nyt paino 43,6. Paremman näköinen oli taas tänään kuin perjantaina, jolloin oli silmät kuopalla ja mieli maassa.
Tämä on tätä elämän vuoristorataa nyt jonkun aikaa...