Etsin siis kirjoja, jotka loppuvat antionnellisesti tai onnettomasti, myös murheelliset, haikeat ja kirpeät loput ovat toivottuja.
Toinen ehto on, että ne olisivat kategorioista: näytelmät, nuortenkirjat, fantasia/scifi, lasten kirjat, kuvakirjat, runokokoelmat. Ehkäpä myös kirjallisuusklassikot.
Esimerkkeinä tällaisista kirjoista olisivat:
Nancy
Mahlaa suonissaan
Miss Farkkusuomi
Jalostamo
Romeo ja Julia
Nyt tarvitsen lisää.
Kiitos.
Toinen ehto on, että ne olisivat kategorioista: näytelmät, nuortenkirjat, fantasia/scifi, lasten kirjat, kuvakirjat, runokokoelmat. Ehkäpä myös kirjallisuusklassikot.
Esimerkkeinä tällaisista kirjoista olisivat:
Nancy
Mahlaa suonissaan
Miss Farkkusuomi
Jalostamo
Romeo ja Julia
Nyt tarvitsen lisää.
Kiitos.
Vastaukset 7
Vanhimmat
En tiedä luetaanko kuuluvaksi kirjallisuusklassikoihin mutta sellainen se mielestäni on. Romain Rolland sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1910- tai 1920-kuvulla, vuotta en muista, taisi olla 1920 ja jotain. Odotas. Tarkistan, just juu 1915. Palkinto tuli lähinnä sarjasta Jean-Christopher, joka on Rollandin pääteos ja ilmestyi suomeksi vuosina 1917-19. Rollandin toinen pääteos on kolmeosainen Lumottu sielu, jonka Rolland kirjoitti 1922-33. Kolmeosaisen kokonaisuuden viimeinen osa jakaantuu kahteen erilliseen osaan eli kirjoja on neljä, neljäs poikkeaa edellisistä tyyliltään jonkin verran ja on tekijänsä pasifismin julistusta. Ensimmäinen ja toinen osa ja kolmannen osan ensimmäinen nide ilmestyivät suomeksi 1925-27.
Olen jonkin verran lueskellut Jean-Christophea, lähinnä silmäillyt läpi mutta en jaksanut innostua ja Lumottua sielua selailin myös, mutta Kaksi rakastavaista on mielestäni ihan hieno pienoisromaani, tunnelmaltaan koskettavakin.
Lopussa rakastavaiset kuolevat pommin osuessa kirkkorakennukseen jossa ovat haaveilemassa ja rakennus sortuu heidän päälleen murskaten heidät ja onnenunelmansa.
- eikä todellakaan suositella masentuneille ja ahistuneille:
Dieter Wellershoff: Simpanssin kauneus. Viimeksi luettu.
Juha Seppälä: Hyppynaru. J.S. ei yleensäkään hemmottele lukijoita häpiendeillä.
John Barth: Matkan pää. Äärimmäinen älyllisyys todistaa oman voimattomuutensa tositilanteessa. Samasta teemasta löytyy myös onnellisempi versio: Uiva ooppera.
William Faulkner: Kaikkein pyhin. Oikeus ei toteudu.
- " -: Villipalmut. Henkilökohtaisesti koskettava. Mahdoton selittää kenellekään, mikä siinä niin kosketti, kun ei henkilöhahmoissa eikä tapausten kulussa ollut oman kokemukseni kanssa muuta yhteistä kuin se tunteen ehdottomuus.
Ja sitten tietysti kaikki Shakespearen tragediat. MacBethin viimeiset sanat:
"Huomenna, huomenna ja huomenna...
niin päivä päivän jälkeen vitkaan mataa
elämän kirjan viime tavuun asti.
Kaikk' eilispäivät narreille tien hautaan
valaisseet ovat. Loppuun pala, tuiju!
Elämä on vain varjo häilyväinen,
vain näyttelijä-rukka joka riehuu
lavalla keikkuin aikansa ja häipyy.
Se kertomus on hupsun tarinoima,
täys ääntä, vimmaa, tarkoitusta vailla."
Ja kun sen joku noin täydellisesti sanoo, ei se enää niin surkealta kuulostakaan?
Stendhalin "Punaista ja mustaa"
Tolstoin "Anna Karenina"
Scifistä Risto Isomäen kirjat
Runoudessa Harry Martinsonin "Aniara"
Ja vuostuhansia viisitoista
tasaista tietään goldonderi näin,
museo täynnä luuta, kuivaa kortta
Doriksen metsäin, jatkoi Lyyraa päin.
Ja sarkofagissamme kiitämään
me jäimme merta loppumattomuuden
hautamme ympärillä ikiyö
kuin holvi lasinkirkkaan hiljaisuuden.
näytelmät: Minna Canth, Työmiehen vaimo
lastenkirjat/fantasia: Astrid Lindgren, Veljeni, Leijonamieli
Runokokoelmat: Eeva-Liisa Manner, Kuolleet vedet
Klassikot: Albert Camus, Sivullinen
Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa
Christer Kihlman, Gerdt Bladhin tuho
ei veljeni leijonamielessä ole surullinen loppu
onhan se lastenkirjaksi kuitenkin harvinaisen surullinen, ja fantasiakirjaksikin; ei kai sitä lapset onnettomana pidä, mutta ainakin minulle tulee väistämätttä mieleen, että lopun voi ymmärtää niinkin, että pojat tekevät itsemurhan. En minäkään sitä lapsena tosin niin ymmärtänyt.
teoksista tulee mieleeni varsinkin Timo K. Mukan pienoisromaani Tabu.