Mulla ei ole diagnosoitu mitään henkisiä sairauksia, mutta lienee selvää että kärsin lievästän masennuksesta ja jonkinlaisesta maanisdepressiivisyydestä. Aiemmat parisuhteeni ovat aina kaatuneet tavallaan siihen, että mietin liikaa. En ole koskaan ollut onnellinen...en oikeasti muista sellaista oloa. On tietysti iloisia hetkiä, mutta sellaista pitempää tasaista onnellisuuden tunnetta en ole tuntenut. Sellaista, että kaikki on tässä ja minun on hyvä olla.
Olen satuttanut itseni pahasti jo useaan otteeseen, särkenyt sydämeni ja toisenkin sydämen, ja se on oma vikani. Ajattelen myös liikaa toista, toisen hyvinvointia. Se on kai yksi syy, miksi olen lähtenyt suhteesta. En vain pysty elämään toisen kanssa kun hän joutuu sietämään ailahtelujani ja kärsimään, koska en ole onnellinen.
Vihdoin olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa oikeasti voisi olla mahdollista elää hyvää elämää (ei alkoholi-tms ongelmia niin kuin edellisissä suhteissa). En rakastunut häneen aluksi, mutta nykyään rakastan häntä. Hän taas on alusta asti ollut hulluna minuun hulluun...Vasta nyt hän on alkanut huomaamaan, että ei mulla oikeasti ole kaikki hyvin. Ja taas ollaan samassa pisteessä. Tuntuu että minun on pakko lähteä, koska en kestä nähdä kärsimystä hänen kasvoillaan hänen katsoessa minua. Enkä pysty sanomaan mikä on vialla.
Olen kyllä käynyt lääkärillä, mutta en halua syödä lääkkeitä. Se kyllä tavallaan helpottaa kun vaan puhuu jonkun ulkopuolisen kanssa, mutta kun en silti pysty paikantamaan ongelmaa. Tuntuu kauhealta kuulla niitä juttuja että "kyllä sen sitten tietää kun oikea osuu kohdalle". Entä jos ei tiedä...entä jos ite omalla käytökselläni pilaan kaiken mahdollisen hyvän? Minulle on kyllä tapahtunut paljon asioita lyhyessä ajassa, mutta nyt ei ole mitään miksi minun tarvitsisi murehtia. En jaksa enää itseäni.
Tiedän että asiat tuskin muuttuvat ainakaan parempaan suuntaan jos olen yksin. Mutta toiselle on niin raskasta seurata vierestä tällaista. Iloisina hetkinä yritän luvata itselleni, etten enää vaivu epätoivoon tms. Mutta kun sille ei voi mitään...
Olisi kiva kuulla jos joillain muilla on kokemusta tällaisesta, joko itsellä tai puolisolla. Ja kuinka asioista pääsee yli.
Olen satuttanut itseni pahasti jo useaan otteeseen, särkenyt sydämeni ja toisenkin sydämen, ja se on oma vikani. Ajattelen myös liikaa toista, toisen hyvinvointia. Se on kai yksi syy, miksi olen lähtenyt suhteesta. En vain pysty elämään toisen kanssa kun hän joutuu sietämään ailahtelujani ja kärsimään, koska en ole onnellinen.
Vihdoin olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa oikeasti voisi olla mahdollista elää hyvää elämää (ei alkoholi-tms ongelmia niin kuin edellisissä suhteissa). En rakastunut häneen aluksi, mutta nykyään rakastan häntä. Hän taas on alusta asti ollut hulluna minuun hulluun...Vasta nyt hän on alkanut huomaamaan, että ei mulla oikeasti ole kaikki hyvin. Ja taas ollaan samassa pisteessä. Tuntuu että minun on pakko lähteä, koska en kestä nähdä kärsimystä hänen kasvoillaan hänen katsoessa minua. Enkä pysty sanomaan mikä on vialla.
Olen kyllä käynyt lääkärillä, mutta en halua syödä lääkkeitä. Se kyllä tavallaan helpottaa kun vaan puhuu jonkun ulkopuolisen kanssa, mutta kun en silti pysty paikantamaan ongelmaa. Tuntuu kauhealta kuulla niitä juttuja että "kyllä sen sitten tietää kun oikea osuu kohdalle". Entä jos ei tiedä...entä jos ite omalla käytökselläni pilaan kaiken mahdollisen hyvän? Minulle on kyllä tapahtunut paljon asioita lyhyessä ajassa, mutta nyt ei ole mitään miksi minun tarvitsisi murehtia. En jaksa enää itseäni.
Tiedän että asiat tuskin muuttuvat ainakaan parempaan suuntaan jos olen yksin. Mutta toiselle on niin raskasta seurata vierestä tällaista. Iloisina hetkinä yritän luvata itselleni, etten enää vaivu epätoivoon tms. Mutta kun sille ei voi mitään...
Olisi kiva kuulla jos joillain muilla on kokemusta tällaisesta, joko itsellä tai puolisolla. Ja kuinka asioista pääsee yli.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulla on varmaan aina myös ollut arkuuden lisäksi masennus. Harvoin olen ollut onnellinen, mutta olen aina tahtonut muiden menestyvän ja olevan onnellisia. Mun on vieläkin vaikea kestää esim.pienten lasten itkua ja eläinten kärsimyksiä (miksei siinä samalla myös muiden tuskaa, vaikka olen ollut jo niin kauan käpertyneenä omaan kipuuni!). Mulla on ollut jo pienestä pitäen jonkinlaista itsetuhoista häiriökäyttäytymistä ja vieläkin tuntuu, että teen itselleni pahaa. Altistan itseäni ei niin kovin rakentaville asioille elämässä. Häpeän sitä! Kun tasapainoa ei meinaa löytää, voi vain katsella kun ihmissuhteet luisuvat käsistä bittiavaruuteen.
No jos "mietit liikaa", niin yrita miettia vaihteeksi jotain POSITIIVISTA...vaikka "vakipakolla".:)
Positiivinen ajattelu yleensa ruokkii jotain muutakin positiivista.:)
...siis tuo pakkopositiivisuus ei kyllä minua ole auttanut...aluksi olen sekoillut ihan mahdottomasti,enkä uskaltanut edes sitoutua,kun sen tein,kaikki meni pieleen suhdetta myöten..taistelin masennuksesa itseni jotenkin ns.maanpäälle,en tiennyt sairastavani masennusta..se on toistunut parikertaa ja pitkissä jaksoissa.Vihdoin luovuin itsepäisyydestä ja otin lääkkeet aluksi kokeillakseni..nyt tiedän,että minulla on serotoniinin kanssa ongelmia..otan siis pillerin päivässä ja suurimpaan ahdistukseen muuta apua ja olen OIKEA ELÄVÄ IHMINEN TOISTEN JOUKOSSA,JOPA ILOINEN JA ELÄMÄSTÄ NAUTTIVA.Elämä on niin vakava asia,että jos pillerillä pärjää päivän,se on hyvä asia..monella on paljon pahemmin,vaikka ei se minua auttaisikaan,tiedän sen.Tulet onnistumaan suhteessa,niin minäkin vihdoin.Kannatta ottaa myös lääketieteen apu auttamaan.Tsemppiä!
"Elämä on niin vakava asia,että jos pillerillä pärjää päivän,se on hyvä asia.."
Heh - ei "elama ole VAKAVA asia"...:):)
Elama on tehty elettavaksi, eika se liian vakavaa saa olla!:)
päpäpäpäpälälälälälälä lääpä läpä pölö pölö pölö blaa blaa blaa blaa
vitun lattea keskinkertaisuus
ongelma..
ja sitä varten sinun pitää mennä lääkäriin. Parempi syödä vaikka loppuelämänsä lääkkeitä, kuin kärsiä ainaista pahaaoloa.
Eräs tuttu oli masentunut pari vuotta mutta vaimo tuki. Mun äiti oli vähän aikaa ja isä tuki. Yksi sukulainen oli ja mies tuki. Parilla tutulla on maanis-depressiivinen diagnoosi. Vaimo tuki. Näissä tapauksissa on yhteistä se, että kyseessä ovat varakkaat pariskunnat. Nainen ei niin vain jätä varakasta miestä jonkun masennuksen takia taikka mies viitsi erota.
On sitten niitäkin, jotka eivät kauaa ongelmaista miestä katsele - ainakaan ellei tällä ole rahaa. Heistä ei parisuhteeseen aina olekaan.
Itsestä: masennustaipumus säilyy läpi elämän (ei välttämättä uusiudu koskaan jos on mielekästä tekemistä) ja maanisuus vähenee iän myötä. Masennukseen eivät oikein lääkkeet tepsi - maniaan kyllä paremmin.