Läheiseni on masentunut, mutta heti kun aloin vihjailemaan että lääkäriin voisi mennä että olo helpottaa niin hän muka "koki" äkkiparanemisen.
Tämän jälkeen hän on ollut hyvin agressiivinen minua kohtaan ja löytää kaikesta mitä sanon jotain millä muka ajan omia etujani tai jotain muuta mistä voi minua syyttää..TAi sitten hän loukkaantuu.Hän haluaa että lohdutan häntä mutta ihan kaikki mitä teen on jotenkin väärin. Tiedän että joskus olen paha suustani mutta kun en oikeasti ole tarkoittanut puhumisillani mitään sellaista miksi hän on sen vääntänyt..ja selittelyt eivät tietysti auta.
Laitoin eilen välit poikki koska en enää jaksa. Olenko siksi huono ihminen? Olen kuitenkin itkenyt jo 3 viikkoa lähes joka päivä tämän ihmisen takia ja olen alkanut miettimään että miten suuressa osassa olen vaikuttanut hänen masennuksensa alkuun koska hän on sellaista vihjaillut.. :'(
Tämän jälkeen hän on ollut hyvin agressiivinen minua kohtaan ja löytää kaikesta mitä sanon jotain millä muka ajan omia etujani tai jotain muuta mistä voi minua syyttää..TAi sitten hän loukkaantuu.Hän haluaa että lohdutan häntä mutta ihan kaikki mitä teen on jotenkin väärin. Tiedän että joskus olen paha suustani mutta kun en oikeasti ole tarkoittanut puhumisillani mitään sellaista miksi hän on sen vääntänyt..ja selittelyt eivät tietysti auta.
Laitoin eilen välit poikki koska en enää jaksa. Olenko siksi huono ihminen? Olen kuitenkin itkenyt jo 3 viikkoa lähes joka päivä tämän ihmisen takia ja olen alkanut miettimään että miten suuressa osassa olen vaikuttanut hänen masennuksensa alkuun koska hän on sellaista vihjaillut.. :'(
Vastaukset 1
Vanhimmat
Masentuneena on erittäin iso kynnys hakea ammattiapua, useimmilla ihmisillä ainakin. Se hävettää ja pelottaa. Pelkää että lääkäri ei ota tosissaan, syyttää, vähättelee tms. Et varmasti ole syyllinen läheisesi masennukseensa, älä usko vaikka hän sellaista vihjailisikin! Mä olen ite kärsinyt eriasteisesta masennuksesta elämämi varrella ja myönnän et huonoimpina hetkinä sorruin syyttämään miestäni omasta tilastani... vaikka hän yritti vain auttaa, suutuin ja sanoin etten tarvitse ammattiapua, näkemättä miten vaikeaa hänellä oli vierelläni kärsiä ja etsien syyllistä. Lopulta nöyränä menin psykologin juttusille (2 vuoden päästä kun oli mennyt jo opiskelupaikka ja en voinut edes roskia viedä pahimpina päivinä) ja ainoa mitä kadun, on se, etten mennyt sinne aiemmin. Ainakin minä olisin tarvinnut kunnon "ravistelua" ja jonkun vaikka taluttamaan minut lääkäriin tai varaamaan ajan puolestani.