Joskus tuntuu vain siltä, että olisi mukava vaihtaa ajatuksia saman kokeneiden kanssa...
Välillä epätoivo iskee päälle ja valtaa ajatus, että onko tämä kaikki turhaa...Onko turha suunnitella tulevaisuutta? Entä jos syöpä iskeekin uudestaan? Missä on se aina niin iloinen, itsevarma ja ennakkoluuloton tyttö, joka ennen tunsin olevani? Nämä arvet, jotka syöpä on jättänyt minuun, ovat joskus vaikeita ymmärtää...Onneksi näitä "huonoja päiviä" on kuitenkin paljon vähemmän kuin hyviä.
Onko teillä kenelläkään ajatuksia siitä, miten saada elämä taas "ruotuun" syövän jälkeen tai kaipaatteko vain juttuseuraa arjen keskelle? Haluaisin jakaa ajatuksia jonkun kanssa, ja ehkäpä vaihtaa mailiosoitteitakin...tuetaan toisiamme?
Välillä epätoivo iskee päälle ja valtaa ajatus, että onko tämä kaikki turhaa...Onko turha suunnitella tulevaisuutta? Entä jos syöpä iskeekin uudestaan? Missä on se aina niin iloinen, itsevarma ja ennakkoluuloton tyttö, joka ennen tunsin olevani? Nämä arvet, jotka syöpä on jättänyt minuun, ovat joskus vaikeita ymmärtää...Onneksi näitä "huonoja päiviä" on kuitenkin paljon vähemmän kuin hyviä.
Onko teillä kenelläkään ajatuksia siitä, miten saada elämä taas "ruotuun" syövän jälkeen tai kaipaatteko vain juttuseuraa arjen keskelle? Haluaisin jakaa ajatuksia jonkun kanssa, ja ehkäpä vaihtaa mailiosoitteitakin...tuetaan toisiamme?
Vastaukset 32
Vanhimmat
Olen sairastanut syövän ja kota 4vuotta on mennyt hoidoista. Juuri kävin seurantatarkastuksssa ja pelkäsin taas -suotta. Tiedän tunteesi, syövän sairastettuaan sen kanssa silti elää. Niin se vaan on. Ainakin naisilla. kaipaan vertaistukea, jotain terapiaakin joskus. Minulla on pienet lapset ja ihana mies. Nykyään en osaa elää niinkuin ennen, ahdistun helpommin ja pelkään kuolemaa...omaa ja läheisten, kuitenkin olen realistinen ja tiedän että olen syövästä selvinnyt!
Lämmin kiitos, että vastasit kirjoitukseeni!
On jollakin tavalla todella helpottavaa kuulla, että en ole ainoa tällaisten ajatusten kanssa. Minullakin on syövästä kulunut jo melkein neljä vuotta.Ja todellakin ahdistus on joskus kamalaa. Sitä vaan jotenkin ihmeellisesti unohtaa välillä, ehkä sen kaikista tärkeimmän jutun tässä koettelemuksessa, sen että tosiaankin on selvinnyt syövästä, ja kaikki on nyt hyvin.
Kerroit että kaipaat vertaistukea ja terapiaakin joskus. Oletko sinä sitä saanut? Itse olen ajoittain koettanut löytää sopivaa tukimuotoa itselleni, mutta terapiassa enkä vertaistukiryhmissä ole kuitenkaan koskaan käynyt.
hei
hyvä idea, juttuseuraa.
Mun fiilikset on ihan samat kuin sun. Menene ihan kohta ens kontrolliin.
Olen huomannut että masentuneet ajatukset tulevat erityisesti silloin, kun olen väsynyt ja stressaantunut.Tai en ole nukkunut riittävästi, siitäkin tulee sellainen uupumus. Fyysinen epämukavuus, jokin nipistys vatsassa tms vie ajatukset salamannopeasti syöpään.
Jotkut päivät tosiaan ovat tosi huonoja.
Ja joinakin päivinä elämä ainakin hetkittäin tuntuu keveältä, kuin joskus ennen! Toivon että niitä päiviä tulee pitkiä jonoja vielä.
Halaus, meitä on varmasti monia ihan samassa tilanteessa kuin sinä.
viesteilemisiin - ehkäpä, jos juttelemme täällä, voidaan olla useampi mukana ajatusten vaihdossa.
Te kaikki kolme edellä olette kirjoittaneet ihan mun ajatuksia! Välillä tuntuu, että onkohan sitä ihan hullu kun pelot pääsee niskan päälle. Ne päivät on aivan kamalia! En saa nukuttua enkä pysty töihin. Onneksi niitä on vain välillä, ja hyviä on enemmän. Mullakin kontrolli lähestyy ens kuun alussa, ja ajatukset lähtee omille teille sitä enemmän mitä lähemmäs se lähestyy. Mulla on vielä muita vaivoja joista tulee särkyjä ja kipua, mutta silti niitä yhdistää joka päivä syöpään.
Ihanaa etten ole ainoa,joka pelkää. Helpottaa kun tietää että teitä on muitakin! Pärjäillään!
Kiitos oikein paljon sinullekin kun vastasit kirjoitukseeni.
Minulla on myös kontrolli kohta tulossa ja jo jännittää. Uupunut on tosiaankin hyvä kuvaamaan sitä tunnetta mikä siitä seuraa kun jännittää kovasti ensin kontrolliin menoa, ja sitten vielä niitä tulosten tulemisia. Ja sitten siinä sivussa pitäis vielä hoitaa muut arkiset asiat kunnialla loppuun. Välillä tuntuu puuduttavalta. Yhtä vuoristorataahan tämä on. Hurjimmat huiput liikkuu puolen vuoden sykleissä ja pienemipiä sitten välillä. Stressi kasvattaa tosiaankin mielipahaa...
Tosiaan on tuttua tuokin, että jos jotakin kipua tms tuntuu, niin heti alkaa mieltä kaivertamaan, ja välillä yöunetkin ovat koetuksella.
Halaus sinullekin, on mukava jutella kanssasi.
Se on todellakin hurjaa miten ajatukset jyllää välillä ja pelot ottaa tiukan otteen. Vaikka sitä jotenkin alitajuisesti tietää, että on turhaakin pelätä, niin silti sitä pelkää. Mä tiedän esimerkiksi sen, että mun äitini tarkottaa vain pelkkää hyvää, sanoessaan mulle että "ajattele, että sä olet selvinnyt syövästä, äläkä sitä, että on mahdollisuus että se tulee takaisin". Se on vaan niin himputin paljon helpommin sanottu kuin tehty...
On joskus uuvuttavaa keskustella asiasta sellasen kanssa, joka ei ole kokenut samaa...tiedän että he yrittävät auttaa ja rohkaista, mutta kun tämä asia ei aina kuitenkaan ole niin helppoa, edes ymmärtää.
Siitä, että olen sairastanut syövän, tietää vain perheeni(äiti, isä, sisarrukset ja poikaystävä). Joskus tekisi mieleni kertoa jokaiselle, mistä johtuu, etten aina enää vain yksinkertaisesti jaksa innostua tai tehdä asioita 100%:sti. Tekisi mieleni huutaa kaikille, että "yrittäkää nyt ymmärtää, että olen sairastanut syövän, siksi!". Mutta jotenkin se tuntuisi niin säälittävältä ja huonoltakin selitykseltä... Mutta silti joskus mietin, että miltä mahdan vaikuttaa muiden silmissä, koska he eivät tiedä mitä olen kokenut... Pelkästäänkö tuulella käyvältä laiskimukselta? Sitä en haluaisi. Niin ristiriitaista. En halua kertoa syövästäni muille, mutta haluaisin selittää jotenkin käyttäytymistäni...Niin, sellaista tämä on.
Kaikkea hyvää sinulle Petu, pärjäillään!
Olen saanut eläkkeelle jäämisen lahjaksi tämän kannettavan koneen ja heti luin nämä keskustelusivut. Olen menossa ensi viikolla ultra-
mammografia-thorax tutkimuksiin. Kohtu poistettiin lokakuussa 04. Nyt on oik. rinta kipeenä.
Todella pelottaa, pitääkö tämä alkaa taas alusta?
Päivät menee suht. hyvin, aamuyö on kamalaa, nousen
jo 5-6 aikaan kyttäämään lehtien tuloa.
Tunnne on varmasti kamala, eikä siitä pääse ohi kuin käymällä tutkimukset läpi. Itse kävin mammografiassa viikko sitten ja pelotti aivan hirveästi. Kävin, koska olen saanut sädehoitoa rintojen alueelle ja minulta ei rintoja ole koskaan kuvattu. Nyt kuvattiin ja vielä ultrattiin, kun rintakudokseni on niin tiivistä. Jaksamista ja jos ei mikään auta niin rupea kirjoittamaan päiväkirjaa, se helpottaa- ainakin minua.-ai niin minun pelkoni oli aiheeton, taas kerran...
Tämä kone tuntuu todellakin joskus olevan ainoa "henkireikä" ja ajatusten purkamisen väline. Päiväkirjan pitäminen, jota "enya" ehdotti, on hyvä keino selvitellä solmussa olevia mietteitä. Jos asioita vain pyörittelee ja "jossittelee" kauan aikaa yksikseen on se todella uuvuttavaa ja raastavaa. On kyllä todella mukava, kun voin purkaa mieltä täälläkin.
Kerroit että olet jäänyt eläkkeelle. Minä olen puolestani opiskelija. Kumpikin meistä taitaa tehdä paljon "aivotyötä"? Tarkoitan siis sitä, että sinulla on ehkä nyt enemmän aikaa itsellesi ja ajatuksillesi, ja minulla taas puolestaan opiskelu vaatii monen sortin ajattelua ja hyvää keskittymiskykyä. Ajatukset on välillä vaikeita pitää "hallinnassa", kun takaraivossa jäytää pelko siitä, että millon se syöpä iskee uudestaan. Se että on "liikaa aikaa" ajatella, on joskus hankalaa. Joskus toivon, että olisin jo työelämässä, missä voisi vaan tehdä eikä ajatella koko ajan, mutta ei taida olla ihan niin helppoa. Niin, todennäköisesti ei.
Mä voin niin hyvin kuvitella sun tunteesi! Mä kävin viime syksynä kolme kertaa lääkärissä, kun musta tuntu, että mulla oli patti rinnassa, kivisti ja vihloi. Sitten oli mahakipua ja turvonneet imusolmukkeet. Mua pelotti ihan suunnattomasti, ja ajatus lähti juoksemaan ihan omia teitään. Se oli raskasta. Kuljin melkein kuin "sumussa" koko syksyn, kun jännitin niin kovasti. Luin internetistä syövän uusiutumisen oireista ja tuntui että pelko vaan kasvaa. Mutta onneksi pelkäsin turhaan. Mitään ei löydetty. Viimesimmän lääkärikäynnin jälkeen, mä vannotin ittelleni, etten tutki ja kattele enää internetistä niitä syövän uusiutumisen oireita.
Oikein paljon halauksia sulle sinne! Toivottavasti ensi viikolla saat pelkästään hyviä uutisia ja pelkosi on turhaa.
olipa mukava saada vastaus kirjeeseen. Olen seittemästä lähtien istunut tässä koneella ja opetelleut. Oppimestari (poikani) lähtee tänään kotinsa ja sitten on pärjättävä muutaman päivän tiedoilla.
Päivärytmi on aika ihmeellinen, rupean nukkumaan n. 20 ja nousen klo 5-6. sängyssä ei voi olla, kun ajatukset rupeaa kiertämään. nyt on onneksi tämä kone. Enpä edes muistanut mitenkä tänne palstalle päästään, kokeilin vaikka mitä.
Aurinkoisia kevätpäiviä jakirjoitetaan
Mummo 60v. Marjatta
Hyvää iltaa. Kukaan ei ole vielä ehtinyt viestiisi vastaamaan, joten minä, 57v vastaan.
Minä olen toisin kuin sinä, aamun torkku ja illan virkku. Tosin olen Illan virkku ja aamun torkku vain tilapäisesti, eli siihen asti kunnes taas palaan "terveenä" työelämään. Syöpä pysäytti ja sai hetkeksi muut asiat merkityksemättömäksi, mutta vain hetkeksi. Elämä jatkuu, vaikkei muuta niin päivä kerrallaan. Ilmeisesti sinäkin olet jotenkin elämässäsi syövän kanssa tekemisissä, koska tälle palstalle kirjoitit. Ihan hyvä niin. Ei mitään muuta kuin kaikille muillekin vaan hyvät illan jatkot ja kirjoitellaan.
hei!
parasta laittaa itselleen paperille ylös, miten koneen kanssa toimii. Sitten se nopeasti tulee tutuksi, esim se reitti tänne suomi24ään.
netistä voit löytää vaikka mitä mielenpiristystä, enemmän kuin koskaan arvaisikaan! Joten mukavia aamu- päivä- ja vaikka iltahetkiäkin tietokoneen ääressä.
Googlessa ei tarvi kuin kirjoittaa hakusana, ja löytyy ainakin tuhansia sivuja, joissa sitä hakemaasi asiaa käsitellään.
ja väliin ulkoilua...
Seurantakäynnit ovat vähän niinkuin elämän lisäaika käyntejä minulle. Vaikka minulle kerrottu on että syöpä ei tod.näk. uusi, niin silti minä elän puoli vuotta eteenpäin-systeemillä. Ollaan me sen verran rankka "koulu" käyty että ihme jos ei eläkkin erinlailla kuin "ennen". Tietysti esim. työpaikalla eivät välttämättä ymmärrä miksi käyttäydyn ja ajattelen tietyllä tavalla. Ymmärtävät kyllä pelkoni, mutta ihmettelevät miksi vieläkin pelkään, sairastin syövän jo ja sillä selvä.
Niin, sitä silti pelkää, vaikka mahdollisuus saada syöpä uudestaan olisi tilastollisesti mahdotonta.
Mulle sanottiin hieman toisella tavalla. Mä en tiedä otinko mä lääkärin sanat liian herkässä mielentilassa vastaan liian voimakkaasti, mutta tuntui pahalta kun hän sanoi minulle, että:" jos vielä tahdot lapsia, kannattaa se tehdä mahdollisimman nopeasti, koska se ei todennäköisesti ole mahdollista enää sitten, jos syöpä uusiutuu." Itkin ihan hillittömästi, kun pääsin kotiin.
Ovatko sinun tai teidän muiden kokemukset lääkäreistä olleet minkälaisia?
Minulla on ollut mahtavia lääkäreitä. Lapsia olen saanut kaksi. Toinen oli vauva,m kun syöpääni sairastuin. Raskaudenaikana syöpä oireili voimakkaasti ihottumalla ja crp,n nousulla, sitä tutkittiin ja ihmeteltiin mistä johtuu. Kun vauva syntyi otettiin tietokonekuva ja siitä selvisi lynfooma. Lapsenteko ajatus minua pelottaa, koska olin raskaana kun syöpä oireili.En halua enää kokea samaa, joten uskon että lapsia meille ei enää siunaannu, ehkä adobtio myöhemmin?Lääkärit eivät ole kieltänyt raskaaksi tuloa, mutta silti vaistoni sanoo että älä edes haaveile. Saan olla onnellinen kun minulla on jo kaksi jälkeläistä.
Oli varmasti "hankala" tilanne olla raskaana, kun syöpä oireilee samaan aikaan. Kun jo raskaus sinänsä on erilainen ja hurja kokemus! Voin vain kuvitella, että se on jättänyt aika moiset pelot jälkeensä...
On kyllä mukava kuulla, että sinun kohdallesi on sattunut vain ymmärtäväisiä lääkäreitä hoitamaan sinua. Minun kohdallani lääkärit ovat olleet melkein joka kerta eriä, ja joukkoon on mahtunut monenlaisia. Yhdestä lääkäristä pidän todella paljon, ja toista en voi sietää. Mutta sellaistahan se elämä joskus on, jos "kemiat" eivät kohtaa.
Mua pelottaa itseäni ajatella lapsen hankkimista, vaikka niin kovasti, todella kovasti, sitä haluaisinkin. Mitä jos syöpä uusiutuu ja lapseni jääkin sitten ilman äitiä? Niin, tämä on taas sitä "jossittelua"...
No jopas sattui, kovin on samanlaiset ajatukset minullakin. Yritin avata keskutelua aiheesta otsikolla "Keskusteluryhmiä?" tällä samalla palstalla 15.2.2006. Kirjoittamani viesti löytyy tuosta hieman alempaa.
Kyselin sairaalastakin ihan äskettäin vinkkejä jostain mahdollisesti minulle sopivasta keskusteluryhmästä. Ei ollut tiedossa oikein mitään ja mukaan sain Etelä-Suomen Syöpäyhdistyksen vihkosen, mutta ei siitäkään oikein mitään löytynyt. Kai tässä täytyy kohta itse aktivoitua kun täällä on samanhenkistä porukkaa ja sopia joku tapaaminen jonnekin. Missäs kaukana te samoin tuntevat mahdatte asustella? Itse olen pääkaupunkiseudulta.
Olen siis iältäni 28-vuotias mies, syöpä todettu noin kaksi ja puoli vuotta sitten (siitä lähtien sairaslomalla), syöpä voitettu, toipuminen vielä vähän kesken ja kun syöpä todettiin niin olin juuri siirtymässä opinnoista työelämään. Paljon risteilee ajatuksia päässä ja niitä olisi todella mukava päästä jakamaan jotain vastaavaa kokeneiden kanssa.
hei
tuo tapaamisjuttusi voisi olla toimivakin...
luulen että täällä ollaan eri puolilta suomea. Enemmistö varmaan eteläisestä suomesta, missä eniten väkeä.
itse olen pohjoissuomesta, käyn kyllä hesassa aika usein.
Eikö täällä palstalla voisi jutustaa?
Tottakai täälläkin voidaan jutustella, mutta itse ainakin olisin kyllä kiinnostunut ihan tapaamaankin samaa kokeneita. Minä ainakin olen saanut tän sairastamisen aikana olla ihan tarpeeks sairaalassa ja kotona. Melko yksinäistä touhua ollu välillä vaikka sukulaiset ja kaverit olleetkin tukena.
Mä asun Pohjois-Suomessa, mutta ehdotuksesi tapaamisesta saman kokeneiden kanssa on kyllä hyvä. Täytyy varmasti tosissaan miettiä miten sellainen olisi mahdollista. Toisaalta täytyy kuitenkin sanoa, että syövästä keskusteleminen ja omista tuntemuksista puhuminen voi olla monellekin meistä helpompaa näin tietokoneen välityksellä kuin kasvotusten. En tiedä, voin olla väärässäkin.
Minä sairastuin itse syöpään samana vuonna, kun aloitin opiskeluni. Jotenkin pystyin kolmisen vuotta tsemppaamaan itseni sillä tavalla, että pysyin opiskelussa aivan hyvinkin mukana. Nyt viimeisen vuoden aikana takaraivossa oleva syövänpelko on nostanut niin pahasti päätään, että se on alkanut vaikuttamaan opiskeluuni. Vaikka juuri nyt pitäisi koettaa pinnistää, koska enää ei olisi montaakaan tenttiä jäljellä, vaikkakin aika vaativia ovatkin... Kovasti yritän tsempata opinnoissani, mutta aina ei vain tahdo voimia riittävän kuten ennen. Tunteet menevät ylös ja alas.
Nyt tuntuu siltä, että jotakin olisi kuitenkin tehtävä. Sen huomaaminen, että en ole yksin näiden ajatusten kanssa, on todellakin helpottanut mieltäni. Toivoisin niin kovasti, että voisin jo jatkaa elämääni kuten ennen.
No, oletkos itse jo jotakin "suunnitelmaa" asian tiimoilta pyöritellyt? Hiljaselta kyllä näyttää tällä palstalla olevan tuollaisen vertaistuen kaipaus. En kyllä jotenkin jaksa kuitenkaan uskoa, etteikö ehdotuksesi olisi monenkin mielestä varteenotettava. Tosin itse tuossa sitten mietiskelin että, vaikka Suomi onkin pieni maa tulevat matkakustannukset aika hintaviksi. Ja toisaalta, onko se sen arvoista...esimerkiksi luulen että esim. yhden päivän juttutuokio vuodessa syövän kokeneiden, mutta silti vieraiden, kanssa ei varmastikaan anna kaikille sellaista tukea, mitä kaipaa. Joku ei ehkä pysty puhumaan mitään. Ja kohtaamisen jälkeen saattaa olla silti tyhjä olo.
Minusta tällainen virtuaalinen keskustelu on kuitenkin ehkä parempi tuki, minulle ainakin: saa purkaa sydäntä silloin kun tuntuu, siihen vuorokauden aikaan ko ehtii, ja lisäksi tämä on halpaa. Tottakai se edellyttää sitä, että toisaalla olevat vastaavat ja kommentoivat jotenkin tunteisiin omilla tunteilla, niinkuin täällä on tehtykin. Mukavaahan se on, kun ymmärretään. Kiitos siitä :)
Minusta olisi aika ideaalitilanne, jos saisin tämän palstan kautta "kohtalotovereita", joiden kanssa voisin aina sillon tällöin vaihtaa ajatuksia siitä mitä on ollut kun on sairastunut syöpään, ja elämästä yleensäkin, hyvistä ja huonoista hetkistä. Koetettaisiin yhdessä selvitä tunteiden mylläkästä ja löytää keinoa miten elämän saa taas "ruotuun". Kaipaan saman kokeneita kavereita. Tämä palsta on tietenkin oiva keino siihen, mutta...
Olisiko kukaan teistä kiinnostunut yhtydenpidosta ja ajatusten vaihdosta esim. messingerissä tai maililla? Hotmailista voi hankkia anonyymejä sähköpostiosoitteita, jotka ovat ilmaisia. Voin antaa oman sähköpostiosoitteeni, jos joku haluaa kirjoitella kanssani. Kaikkien sähköpostiosoitteet ovat tervetulleita ja vastaan taatusti kaikille!
niin pistän viestiä sulle. Koskaan ei voi olla liikaa tukea. Varsinkin niinä huonoina päivinä... Mulla kontrolli viikon päästä ja nyt on alkanu jo ajatukset ja kaikki mahdolliset vaivat rassaamaan! Pelottaa aivan kamalasti!!
Tässäpä tämä osoitteeni: [email protected]
Otan tosiaankin kaiken postin ilolla vastaan jokaiselta, joka haluaa vaihtaa ajatuksia tästä syövän sävyttämästä elämästä.
Hei te kaikki, jotka olette sairastaneet syövän!
Oletteko olleet tyytyväisiä saamaanne tukeen, kun sairastuitte syöpään? Mihin eritysesti?Kuinka moni teistä kaipaa vertaistukea, eikä ole sitä saanut? Minkälaista muuta tukea haluaisitte, mutta ette ole saaneet?
Olisin kiitollinen, jos mahdollisimman moni kertoisin oman kokemuksen asiasta, niin ehkä voitaisiin lähteä parantamaan ja kehittämään jollakin tavalla tätä meidän saman kokeneiden elämäntilannetta, jos aihetta on. Kiitos.
Tässäpä minun kokemuksiani. Ihan ammattiapua (psykiatri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja) olen kyllä mielestäni saanut sen verran kun olen halunnutkin. En nyt muista ihan tarkkaan, että tarjottiinko sitä mutta ainakin silloin kun olen sitä tuntenut tarvitsevani ja olen sen perään kysellyt niin kohtuullisen nopeasti on löytynyt keskusteluapua.
Vertaistukea en ole saanut. Jos nyt sitä ei lasketa kun poliklinikka käynneillä on jutellut kokemuksista muiden potilaiden kanssa. Itse kun olen ainakin joutunut vastaanotolla ravaamaan niin paljon, että tietyt muut usein siellä käyneet potilaat on jollain tavalla tulleet tutuiks. Vertaistukea olisin kyllä ehkä kaivannut enemmän ja varsinkin nyt kaipaisin sitä kun syöpä on jo voitettu, mutta kuntoutuminen ja toipuminen vielä kesken. Alkuvaiheissa vertaistuen tarjoaminen jäi lähinnä siihen, että sairaalasta annettiin joitain syöpäyhdistyksen esitteitä. Omat voimat eivät kyllä silloin riittäneet ottamaan selvää tarjolla olevista mahdollisuuksista. Aktiivisemmin olisi saanut sairaalan puolelta kertoa tarjolla olevasta vertaistuesta ja esim keskusteluryhmistä.
hei
kun sairastuin, olin kyllä aika hukassa. Sillä tavalla että koko huomio keskittyi siihen kulloiseénkin tilanteeseen ja siitä (ja siinä) selviämiseen. Ensin se raastava odotus ja epätietoisuus, sitten tieto, leikkauksen odotus, leikkaus, sitten sytostaatit, nyt eka kontrollin odotus.
Ainoa vertaistukeni on saman sairauden kokenut, jonka kanssa vaihdamme lähinnä tekstiviestejä, suht harvoin.
Koin kyllä että 'paikallisessa' sairaalassa, josta lähetettiin keskussairaalaan, olivat gynet tosi kylmiä ja etäisiä. Jo siinä vaiheessa, kun odotin leikkausta, olis voinut jälkeenpäin ajatellen olla jokin keskustelu ehkä paikallaan. Ei neuvottu, ei varoitettu rasittamasta itseä... ja miksi 3 viikon odotus leikkaukseen, kun kasvain oli iso ja ca-arvot korkealla.
Keskussairaalassa olivat hoitajat sitäkin ihanampia ja lämpöisiä ihmisiä, jotka koko persoonallisuutensa säteilyllä tukivat leikkauksesta toipuvaa, antoivat kysyessäni tietoa tilanteestani. Jopa yöllä, kun en saanut unta, luettiin epikriisiä yhdessä ja hoitaja 'suomensi' mikä oli tärkeää.
Syto-vaihe oli taas omassa sairaalassa. Ne gynet, jotka olivat hoitavia lääkäreitä, loistivat aina poissaolollaan. Syto-hoitajat vaihtuivat liian usein! Onneksi 2 eka kertaa oli sama hoitaja, johon syntyi jonkinlainen luottamussuhde. Gyne tuli kertomaan mahdollisia huonoja uutisia, jotka osoittautuvat sitten 3 viikon huolen ja odotuksen jälkeen sentään hyviksi!
Tässä vaiheessa tarjottiin niitä syöpäyhdistyksen kokoontumislappuja ("rintasyöpää poteneita"). Itse tajusin jossain vaiheessa että tarvitsen jonkun, jonka kanssa purkaa pahoja aiemmin (työpaikkakiusaamisesta) syntyneitä työpaniikkejani. Tapasin ihanan psykiatrisen hoitajan. Ekat tapaamiset olivat lähinnä itkemistä. Mutta siitä lähtenyt jotenkin eteenpäin.
Nyt odotan eka kontrollia. Tuntuu että sairaala on minut hylännyt yksin huolineni. Niin kai se menee. Psyktr hoitajan tapaaminen silloin tällöin on tukeni, se ainoa. Työelämään paluu on ollut todella uuvuttavaa.
Tässä porskuttelussa meinaa hukkaantua monet jutut. Ne tekstarit lohduttavat. Tätä palstaa tulee seurattua, tämä keskustelu on ollut lohdullista, kun monilla on niin samoja fiiliksiä. Mieliala menee vuoristorataa. Kun olemme töissä, ei ole mahdollisuutta mennä mieheni kanssa sinne tuki-kurssillekaan. Olemme itse-selviytyjiä...
Olisikin kiva kuulla muiden kokemuksia. Mistä se tuki on löytynyt?
Mulle ei ole kukaan koskaan tarjonnut minkäänlaista tukea, eikä antanut "lehtisiä" kouraan. Ei sanallakaan. Ei missään. Vaikka joskus olen muidenkin vaivojen takia käynyt lääkärissä ja puheeksi on tullut syöpäni, ja itkut siihen päälle. Asiaan on kommentoitu ainoastaan, että kovia olet kokenut. Eikä mitään muuta. Ei kai sitä tukea osaa pyytää, jos ei niistä tiedä mitään tai ei edes tarjota? Usein olen pohtinut, että liekö johtunut siitä, etten ole käynyt tätä taisteluani "vaikeimman" kautta, vaan syöpäni lähti kolmannella leikkauskerralla, eikä esim. sytoja tarvittu. Oon kyllä sitä mieltä, että on se hankalaa näinkin, ja tukea olisin kaivannut ja kaipaan edelleen! Tuntuu aivan kuin terveydenhuoltohenkilökunta ei välittäisi, vaikka varmasti näkevät kontrollikäyntien yhteydessä, että arat ovat tunteet vieläkin tällä saralla. Mielestäni terveydenhuoltohenkilökunnan tulisi kyllä olla enemmän aktiivisempia tässä asiassa ja tuen tarjoamisessa. Ei kai voi olettaa, että syöpään sairastunut aina jaksaa itse sitä apua pyytää? Toisaalta, onhan se tietenkin resurssikysymys. Ehkä he noudattavat vain ohjeita. Ovathan jonot jo nyt liian pitkiä mielenterveyspuolellakin.
Voisiko joku terveydenhoidonammattilainen tai muu tietävä kertoa, saatteko ohjeita siihen, miten ja minkälaista tukea syöpään sairastuneille tarjotaan? Vai onko se tuen tarjoaminen kiinni vain henkilökunnan omasta persoonasta ja empatia kyvystä jne.?
Hei!
Huomioni kiinnyttyi työpaikkakiusaamiseen. Olen itse työpaikkakiusattu ja sairastunut haimasyöpään, jonka kanssa olen kamppaillut puolitoista vuotta.
Olen pohtinut, onko työpaikkakisaamisen ja syöpään sairastumisen välillä yhteyttä. Olisin erittäin kiinnostunut muiden söypäsairaiden kokemuksista ja käsityksistä.
Työpaikkakiusaaminenhan aiheuttaa varmasti henkistä painetta ja stressiä. Ja eikö stressin ole todettu olevan yksi riskitekijöistä, jotka voivat aiheuttaa syöpää? Niin olen jostakin lukenut. Korjatkaa toki jos tietoni on virheellistä...
hei
minusta asioilla on kyllä yhteytensä, vaikka meidän lekurit ja muut ovat toista mieltä. Monen vuoden uupumus, paha mieli ja agressioiden kohteeksi joutuminen murtaa kenen tahansa terveyden.
Luen parhaillaan upeaa kirjaa, Tiibetiläinen elämisen taito. Siinä on näkemys sairaudesta, joka tuntuu minusta oikealta. Toivon että olisin jo 20 vuotta sitten tutustunut tähän kirjaan!
Oletteko huomanneet, että tällainenkin "yhteisö" on olemassa, jossa voi purkaa mieltä...
http://groups.msn.com/syopasairaidenkohtaamispaikka/general.msnw?action=get_message&mview=1&ID_Message=2
...ja sittenhän on ainakin se...
http://www.cancer.fi
Monia tapoja vaihtaa ajatuksia...Tsemppiä!
Syöpä sanana on niin hirveä, ihan kuin rutto, pahempikin, tai spitaalinen. Monet luulee, että syöpä tarttuu. Syöpä sanalle on keksittävä joku muu nimi. Syöpä sana ihan kuin alkaisi yö, josta mennään vain pimeää tunnelia kohti.