Oon löytänyt todella ihanan poikaystävän pari kuukautta sitten. Tai oikeastaan hän löysi mut. Ei edes kunnolla tunnettu, eikä oltu missään yhteyksissä, kun tää poika rohkeni ottaa härkää sarvista tulla juttelemaan mulle ja vähän muutakin. Nyt ollaan seurusteltu vasta vähän aikaa, mutta mä pelkään pilaavani kaiken. Poika ei tunnu suuttuvan mistään ja mä 'koettelen sen rajoja'. En voi sille mitään ja kai sekin siihen jossain vaiheessa kyllästyy, vaikka väittää ettei se haittaa. Tämä tapahtuu niin, että rupeen ehdottelemaan taukoja tms, vaikken niitä haluaisikaan. Seuraavana päivänä taas pyytelen anteeksi tyhmyyttäni. Lisäksi ärsyttää, kun tämä poika pyytelee koko ajan anteeksi, vaikkei itsekään tietäisi onko tehnyt jotain väärää vai ei. Se tapahtuu silloin jos vastaan vaikka tekstiviesteihin tapojeni vastoin vain parilla sanalla tai muuten olen vaisu. Pelkään. Mikään ei ole pysyvää, niinhän? Mikä avuksi? Miten saan itseni lopettamaan pojan rajojen koettelemisen ja saan itseni nauttimaan onnestani? Välitän pojasta todella paljon, enkä halua menettää häntä. Kiitos etukäteen :) Asiallisia vastauksia!
Poikaystäväni
Beatrix
121013
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen seurustellut nyt nykyisen poikaystäväni kanssa jo kahdeksan kuukautta ja rapiat päälle ja olen koetellut hänen hermojaan niin jäkättämällä, nurisemalla, marisemalla, leikkimällä marttyyriä (eli vähän samaa kuin tuo sinun taukojesi pito), haukkunut itseäni rumaksi ja tyhmäksi ja sitä rataa ja lista jatkuu pitkälle.
Tämä ei kuitenkaan ole pääpointtini...
En tee sitä tahallani vaan nähdäkseni onko poikaystäväni todella rakastunut minuun.
Syy siihen löytyy entisestä poikaystävästäni...
Tyyppi oli tosi nuija! TÄYS nuija! Yksi iso ääliö.
Eikä tämä puhe johdu vain siitä, että suhteemme päättyi. Tiesin hänet nuijaksi jo aloittaessani seurustelun, mutta halusin löytää kahden sinkkuvuoden jälkeen edes jonkun.
Annoin tyypille mahdollisuuden. Se oli virhe se.
Hän löi minua, yritti väkisin sänkyyn kanssani ja muutenkin tuhosi itseluottamustani hitaasti, mutta todella varmasti.
Yhdeksän kuukauden jälkeen laitoin pillit pussiin ja käskin tyypin painua helvettiin. Ihme kyllä, hän katosikin elämästäni sujuvasti.
Sitten kun tapasin nykyisen kultani tajusin, että hän oli kiltti, huumorintajuinen, komeakin, ihana, mukava, huomaavainen, urheilullinen, älykäs ja... no sanalla sanoen MINUN mielestäni täydellinen tapaus.
Otin kontaktia omalta osaltani. (siis lähetin tekstarin ja sanoin tykkääväni)
Ja hän oli myöntyväinen. Aloitimme seurustelun ja ihanaa on ollut.
Silti sisintäni kalvaa, koska exäni aiheutti minuun jonkinlaisen mies-epäluuloisuuden.
Koettelin poikaystävääni eri keinoin. Haukuin miehien tapoja kuin ne olisivat hänen, vaikka eivät olekaan. Hän on erittäins fiksu.
Hän sanoi, ettei hän koskaan voisi olla sellainen ja yksi asia sai minut hullaantumaan häneen lopullisesti...
Hän ei lyö missään tapauksessa naisia.
Olin onnellinen unelma prinssini seurassa ja aloimme suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja olemme nyt kihloissakin ja piakkoin naimisiin, mutta silti tämä pahuksen koettelu ei lopu.
Tavallaan se sisentääkin suhdettamme ja antaa meille dramaattisuutta, mutta välillä ärsytän itseänikin.
Silti kihlattuni on aina sanonut, että olen kaunein, ihanin ja kiltein tyttö (omastamielestäni en ole järin kaunis, keskinkertaisen siedettävä ennemmin, mutta nuo sanat ovat niiiiiiiin ihanat ^^), jonka on koskaan tavannut, eikä koskaan halua erota minusta saati ajatus siitä, että minulle sattuisi jotain ajaisi hänet raiteiltaan.
Kysymys kuului, mitä tehdä?
Jos välität pojasta, melkein jopa rakastat, on sinulla jo päävalttikortit käsissäsi.
Tahdonvoimalla, uskomalla omaan onneen ja tajuamalla, että kyllä se unelmien prinssi saapuu kruunupäässä, valkoisella ratsulla jopa tässä nyky yhteiskunnassa.
(Tai sitten aurinkolippa päässä valkoisella nissikin pyörällä... ) :D
T: Blackie
Kuulostaa tutulta. En vaan voi luottaa. En voi kuvitellakaan, että joku oikeasti voisi välittää minusta.
Nimim. Maailman huonoin itsetunto
anteeksi, tiedän ettei asia minulle kuulu, mutta uteliaisuuttani haluan tietää, miksi teillä on noin kiire naimisiin?
kahdeksan kuukautta on älyttömän lyhyt aika.
henkilökohtaistahan se kaikilla on, mutta miksi pitää kiirettä, jos kerran rakastaa toista niin eikö pitäisi uskoa että suhde kestää ilman virallisia papereitakin?
"Piakkoin" on suhteellinen käsite, ymmärräthän.
Suunnitelmissa olisi, että noin neljän ja puolen vuoden päästä vasta menisimme naimisiin.
Kihlattuni kerää rahaa sen aikaa omaan asuntoon koska on nyt suorittanut opintonsa.
Minä taas luen pitemmälle kuin hän, joten arvioimme että noin neljän vuoden päästä olisimme kumpikin valmiita avioon.
niin... no, omahan on asianne :) silti oma HENKILÖKOHTAINEN mielipiteeni on että 8 kuukautta on liian vähän kihlautumiseen... mutta onnea teille, toivottavasti suhteenne kuitenkin kestää :)
sinänsä alaikäisenä olen hyvässä asemassa että naimisiinmenosta ei voi edes keskustella vielä =) saan seurustella rauhassa vähintään 4-5 vuotta (nykyiseni kanssa) ennen kun kihlauksestakaan tulee puhetta ^^
kyllä minä uskon että hän on minulle se oikea, mutta haluan myös todistaa ettei minulla ole mikään kiire... ja jos kiirehtisin niin tulisi olo että yrittäisin "sitoa häntä itseeni" :/ haluan näyttää että luotan häneen muutenkin.
mutta se on kai eri asia eri ihmisille =)
lopeta ihmeessä jätkäsi rajojen kokeilu.itse olen lähellä pilaamassa oman suhteeni ja kadun niin pahasti tekojani.syytin rakastani että hänellä on toinen vaikka olin varma ettei hänellä ole.mut kun olin NIIN tyhmä niin syytin vain.jos rakastat koko sydämmestäsi jätkääsi niin lopeta rajojen kokeilu vieläkun voit.joskus se voi olla liian myöhäistä...
onnea...
Kiitos teille :)
minkä ikäinen olet? jos sulla on vielä teinivaihe päällä niin saattaa tulla mielialavaihteluita yms... kuulostat tavallaan vähän minulta... samanlaista on omassakin suhteessa ollut, kun itse olen niin kakara että välillä vaan alkaa kiukuttaa syyttä ja sitten on kaikki niin kamalaa. onneksi sitä ei enää tapahdu niin usein ja eiköhän tämä tästä pikku hiljaa katoa... kyllä sillä miehelläkin rajat on mutta oman miehen rajat löysin vasta noin puolen vuoden seurustelun jälkeen.. sen jälkeen hän uskalsi jo sanoa takaisinkin kun vedin yli, eli riitoja tuli. mutta ei se mitään, niistä pääsee yli. ja riitely on ihan normaalia.
kun kuitenkin rakastaa toista niin paljon että tietää ettei yksi riita mitään kaada... :)
Hyvin mahdollista. Toivottavasti menee ohi :) Nyt on vaan uusi ongelma kehissä :/
saanko kysyy mikä ongelma nyt on?
No nyt menee aika huonosti tän pojan vanhempien takia. Ne on vähän sellasesta perheestä, missä ei oikein ymmärretä tällästä. 'Seurustelu on niille, jotka voisivat harkita avioliittoa' Tollasen puhuttelun sain erään tunnin jälkeen koulussa. :/ Päin naamaa vaan 'Me ei tulla hyväksymään tota teidän seurustelua' Pojan äiti on meijän opettaja parissa aineissa.
Eihä ne vanhemmat voi siihe puuttua. Ainakin ite jos välittäisin jostain tytöstä ni emmä mun vanhempia alkasi kuuntelee, omapahan on elämäni ja kyl tiedän, että ne haluu vaa, että mulla on hyvä olla eikä just sillee niiku ne haluu.