Olen tässä pari kolme viikkoa seuraillut mielialaani ja huomannut varsin epämiellyttäviä muutoksia. Olin ensin pitkän aikaa aivan ylionnellinen jostain.. en tiedä mistä. Sitten yksi aamu heräsin ja olo oli heti karmea. Välillä olen saanut mielialani kohoamaan hetkellisesti jonka jälkeen se on tipahtanut uudestaan ja alemmas. Olen itkuinen, väsynyt ja hermot on koko ajan kireällä. Vaikea tehdä olotilalle mitään koska en ymmärrä mikä sen aiheuttaa.
Elämäni on alkanut kylläkin muuttua melko rajoitteiseksi. Ihmisille on todella vaikea puhua koska olen yleensäkin varma että he vihaavat minua. En ota yhteyttä edes perheeseeni enää. Aika surullista :D mutta en vain pysty. Kerroin viimein eräälle ystävälleni harhaluuloistani ja hän vakuutti ettei vihaa minua.
Minulla on alkanut olla inhottavia pelkotiloja, osa ihan sellaisia tavan ahdisutstiloja, mutta sitten on näitäkin omituisia.. esimerkiksi olen jo monta kertaa saanut hysteerisen kohtauksen kun olen luullut että ihoni vilisee loisia. Tunnen miten ne purevat minua, olen jopa nähnyt niitä. Sellaisia mustia pieniä hyppiviä. Muut eivät ole niitä nähneet, eli luultavasti niitä ei ole ollutkaan.
Sitten on raivokohtaukset. Olen oppinut olemaan purkamatta vihaani muihin. Puran sen tätä nykyä itseeni ollessani yksin. Pelkään tilanteita joissa saatan pettyä itseeni koska seuraukset ovat inhottavia. Vielä en ole tehnyt mitään vakavampaa, mutta se lienee ihan mahdollista. Yleensä hakkaan itseni mustelmille, hajoitan rakkaimpia tavaroitani, viiltelen, revin ripsiä ja hiuksia irti ja muutakin sellaista itsetuhoista. Meinaan välistä myös murskata varvasluita ja oikean käden sormia mutta se on jäänyt onneksi vielä tapahtumatta. Se viha on jotain aivan hallitsematonta. Olen yrittänyt tunteja rauhoitella itseäni ja silti se on saanut vallan. Minulla on myös paljon väkivaltaisia ajatuksia mitä muihin ihmisiin tulee. En juuri kiinnitä noihin aatoksiin huomiota koska ei minulla ole tarkoitusta toteuttaa mitään käytännössä.
Kallonkutistajani on todennut etten ole hullu, enkä olekaan. En kuitenkaan ole kaikkein selväjärkisinkään henkilö. Osaan teeskennellä normaalia. Se tapahtuu yksinkertaisesti pitämällä suuni kiinni ja pysymällä erossa ihmisistä. Tiedän käytökseni olevan omituista, sopimatonta ja että olen vainoharhainen mutta en vain osaa muuttua. Yritystä on ollut. Toisaalta en näistä kaikista tuntemuksistani ole ammatti-ihmisille kertonutkaan. Minuahan pidettäisiin hulluna :D Nyt sitten vielä alkanut tuntua että saatan masentua uudelleen. Tukala olo kun ei edes uskalla pyytää läheisiltä apua sen viime kerran jälkeen. En ole ihan varma mikä tämän kirjoituksen perimmäinen syy on. Voipahan jollekulle kertoa kun ei tuttavapiiri ole kiinnostunut kuulemaan. Kevenee ehkä olokin. Jos vaikka löytyisi joku joka on itsekin näiden ongelmien kanssa paininut?
Elämäni on alkanut kylläkin muuttua melko rajoitteiseksi. Ihmisille on todella vaikea puhua koska olen yleensäkin varma että he vihaavat minua. En ota yhteyttä edes perheeseeni enää. Aika surullista :D mutta en vain pysty. Kerroin viimein eräälle ystävälleni harhaluuloistani ja hän vakuutti ettei vihaa minua.
Minulla on alkanut olla inhottavia pelkotiloja, osa ihan sellaisia tavan ahdisutstiloja, mutta sitten on näitäkin omituisia.. esimerkiksi olen jo monta kertaa saanut hysteerisen kohtauksen kun olen luullut että ihoni vilisee loisia. Tunnen miten ne purevat minua, olen jopa nähnyt niitä. Sellaisia mustia pieniä hyppiviä. Muut eivät ole niitä nähneet, eli luultavasti niitä ei ole ollutkaan.
Sitten on raivokohtaukset. Olen oppinut olemaan purkamatta vihaani muihin. Puran sen tätä nykyä itseeni ollessani yksin. Pelkään tilanteita joissa saatan pettyä itseeni koska seuraukset ovat inhottavia. Vielä en ole tehnyt mitään vakavampaa, mutta se lienee ihan mahdollista. Yleensä hakkaan itseni mustelmille, hajoitan rakkaimpia tavaroitani, viiltelen, revin ripsiä ja hiuksia irti ja muutakin sellaista itsetuhoista. Meinaan välistä myös murskata varvasluita ja oikean käden sormia mutta se on jäänyt onneksi vielä tapahtumatta. Se viha on jotain aivan hallitsematonta. Olen yrittänyt tunteja rauhoitella itseäni ja silti se on saanut vallan. Minulla on myös paljon väkivaltaisia ajatuksia mitä muihin ihmisiin tulee. En juuri kiinnitä noihin aatoksiin huomiota koska ei minulla ole tarkoitusta toteuttaa mitään käytännössä.
Kallonkutistajani on todennut etten ole hullu, enkä olekaan. En kuitenkaan ole kaikkein selväjärkisinkään henkilö. Osaan teeskennellä normaalia. Se tapahtuu yksinkertaisesti pitämällä suuni kiinni ja pysymällä erossa ihmisistä. Tiedän käytökseni olevan omituista, sopimatonta ja että olen vainoharhainen mutta en vain osaa muuttua. Yritystä on ollut. Toisaalta en näistä kaikista tuntemuksistani ole ammatti-ihmisille kertonutkaan. Minuahan pidettäisiin hulluna :D Nyt sitten vielä alkanut tuntua että saatan masentua uudelleen. Tukala olo kun ei edes uskalla pyytää läheisiltä apua sen viime kerran jälkeen. En ole ihan varma mikä tämän kirjoituksen perimmäinen syy on. Voipahan jollekulle kertoa kun ei tuttavapiiri ole kiinnostunut kuulemaan. Kevenee ehkä olokin. Jos vaikka löytyisi joku joka on itsekin näiden ongelmien kanssa paininut?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Osa kuulostaa hyvin tutulta ja haluaisin itsekin vastauksia muilta tähän ongelmaan. Minulla on pahentunut tämä olo entisestään kun poikaystävä lähti nyt tammikuussa armeijaan. Millään ei oikein ole väliä. pieninkin valon lähde on sammunut.
Vaikea kun tätä oloa ei saa sitten millään poistumaan. Tuntuu että vaikka tekis mitä niin sen edessä on ihan voimaton. Sellainen olento joka jyrää ja lähtee sitten kun sille itselleen sopii. Nuo ihme hihhulit tuolla vielä hihhuloivat että se on oma valinta onko masentunut vaiko ei :D Just joo. Minä yritän olla iloinen ja ajatella että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu mutta hieman pelottaa että entäs jos ei.
Epätodellisen olon kyllä kestää ja ajoittaiset pelotuksetkin mutta ei taas sitä uuvuttavaa väsymystä. Noh jatkanpas väkinäistä hymyilyä. Ei katso peilistä ainakaan mikään masentunut hyypiö. Se kun masentaa entisestään..
Käytätkö tällä hetkellä mitään psyykenlääkkeitä? Mielestäni tuossa tilanteessa kannattaisi keskustella lääkärin kanssa mahdollisesta lääkityksestä, koska niiden avulla on mahdollista saada elämä paremmille raiteille, ikään kuin vanha "luuppi" poikki.
Saisin varmasti lääkkeet kun pyytäisin mutta en halua. Toisaalta siksi etten oikein luota että ne saivat minut "selväjärkiseksi". Ehkä menisi viimeisetkin järjen rippeet tai olisin ihan sumussa koko ajan :D. Toisaalta siksi että monesti lääkitys lihottaa ja äkillisestä painonnoususta tulee minulle kaikenlaista ongelmaa minuuteni kanssa. Keho tuntuu täysin vieraalta ja se alentaa mielialaa. Muutenkaan kun en syö lääkkeitä. Harvemmin edes särkylääkkeitä, tuntuisi oudolta :o
En ota kantaa luontaistuotteiden toimivuuteen, mutta eipä kai maksa vaivaa käydä lukemassa esim. E-Epan ja karnosiinin vaikutuksista Biovitan sivuilta...
Miten hurisee?
Eilen olin kuin myrskyssä. Itkin välillä aivan hysteerisesti. Mieliala romahti useampaan otteeseen niin että jalat petti alta. Ahdistikin sellaisella voimalla ettei henkeä meinannut saada. Tuntui että kaikki ympärillä hajoaa, oma kehokin. Luulin kai kuolevani ja kai toivoinkin sitä. Sitten oli taas hyvä olo, kunnes äkkiä ei enää ollutkaan. Tipahdin epätoivoon ja taas sitä mentiin. Junassa matkustin ja siellä vasta olikin vaikea pysyä kasassa :D
Siellä ei tosin itkettänyt vaan suututti niin että teki mieli hajottaa jotain tai lyödä ihmisiä tai edes alkaa raivota tuntemattomille typeristä syistä. Illalla vielä kuohahtelin niin ettei voinut nukkua ja revin kavojen ihon aika pahaksi, mutta kylläpä se tuosta korjaantuu.
Kerroin psykologillekin viimein millaista tässä päässä liikkuu. Viesti meni perille ja helpotti vähän. Olen ajatellut että tulee vielä hullun leima otsaan jos ihan rehellinen olen mutta tulkoot vaan. Ehkä se on parempi niin.
Tätä päivää ei taas voi luonnehtia kuin sanalla latistunut. Ei tunnu millekään. Ei hyvälle eikä pahalle. Kamalasti olisi ollut tekemistä mutten ole tehnyt mitään koska ei huoleta mikään, paitsi huominen. Se lienee taasen vuoristorataa. Tämä päivä on ollut täysin turha.
..lääkitystä?
Mulla oli noin 5-v sitten ollut muutama vuosi masista ja olin psykoosissa ennen kun tajusin mennä terapiaan ja sain lääkettä.
Sitten rakastuin (luuseriin tietty) ja lopetin hoidon ja lääkkeet kun seinään.
Maisis tuli vähän päästä takaisin, heitin luuserin pihalle ja olo keveni, mutta vain vähän.
Sen jälkeen pari vuotta sitten oli perheessä kaksi kuolemantapausta peräkkäin ja huomasin, että olen jo valmiiksi niin masentunut, etten osaa edes surra. Minä, joka olin oikea itkumasiina ennen.
Viime keväänä sain hommattua itseni psykiatrille ja sain taas lääkityksen ja VANNON että tällä kertaa syön niitä vaikka loppuikäni.
Kolmatta kertaa en siihen jamaan itseäni päästä.
Terapia on nyt loppu, mutta osaan jo käsitellä suruani ja näen jo hieman valoa jossain.
Mulla on myös parantumaton sairaus joka masentaa jo sinänsä, jo siitäkin syystä aion hoitaa nuppiani niin kauan kuin on tarpeen.
Vaati mitä vaati!
Kerronpas nyt vain, niin jos joku voisi auttaa.
Minulle oltiin määräämässä lääkitystä mutta vanhempani kieltäytyivät koko hommasta pari vuotta sitten. Mainitsin tässä vähän aikaa sitten uudestaan asiasta vanhemmilleni ( koska pelkään niin tätä olotilaa, niinkuin joku hallitsisi minua, pelkään että kuolen, vaikka ei sillä niin väliä olisikaan ;< ) niin he sanoivat että "mitä sitä tyhjää, ollaan mekin pärjätty niin kyllä sinäkin" ja kaikkee tommosta. Voi tätä elämää. on se rankkaa yrittää päästä tästä eroon, mutta ei. sydän voisi pysähtyä. anteeksi.
Eiköhän se siitä. Pidä itsestäsi ääntä.
mutta taidan olla luovuttamaan päin. Elämä on välillä ollut tosi ihanaa mutta silti tässä voisi alkaa lähtöä tekemään. Vaikea vaan siinä mielessä kun en haluaisi murhetta tuottaa omaisille. Eikai sitä voi olla tuottamattakaan. Tärkeintä etteivät syytä itseään vaan pääsevät asian yli.
Jos tuntuu siltä että tarvitset lääkkeet niin hankit ne. Vanhempasi eivät tosiaan taida ymmärtää missä mennään. Saisi vaikka psykologi heille kertoa. On tämä olo kyllä pelottava, ei voi muuta sanoa. Vaikka itse en oikein jaksa itsestäni välittää yhtään. Tippukoot vaikka meteoriitti päähän, samapa tuo. Pitää lääkkeet saada jos itse haluaa. Siinä ole muilla mitään sanomista perkule..
Se on hyvä että ääntä lähtee.
Sitä tässä itseasiassa juuri tarvitaan.
Luovuttaminen nyt ei ratkaise mitään.
Kirjottelehan vielä. Ei menetä mitään siinä.