Seuraava tarina on jatkoa 1,2 ja 3:lle!;) Kommentteja!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Oli jo vähän hämärää. Pakkasti edelleen, usva leijaili puiston ympärillä muuttaen täysin sen ulkomuotoa siitä, mitä se oli päiväsaikaan.
Jenna vilkaisi Aleksia. Aleksi vilkaisi takaisin.
He kummatkin tiesivät, mitä piti sanoa. Ensin tuli Aleksin repliikki. Hiljaa, keskittyen hän veti henkeä ja aloitti.
"Se kaikki, mitä on tapahtunut on ollut todella.."
Ei. Tuo kuulosti typerältä. Uusi yritys...
"Se kaikki, mitä meidän välillä on tapahtunut, mitä meidän välillä on... se merkitsee mulle tosi paljon."
Huh -hän sai sen sanottua! Jännitys kipristeli vieläkin mahanpohjassa ja tuntui kuin siellä olisi ollut kaksi jättimäistä kouraa nyrkkeilyhanskat kädessä!
"Mullekin se kaikki merkitsee paljon." Jenna sanoi vakavana, mutta Aleksi hymyili. Yksi piste -
tähän asti tilanne hallinnassa.
Jenna hivuttautui puolihuomaamattaan vähän lähemmäksi ja Aleksi kietoi kätensä tämän harteille.
"Paleleeko sua?"
"Vähän..." Jenna nyökkäsi,
"Mutta Aleksi..."
"Niin?"
"Haluaisitko sä alkaa... oleen... Tiedäthän..."
Jenna virnisti... äh -se oli typerä veto!
"Haluan." Aleksi vastasi nopeasti.
"Ei se mitään... Haluan mä."
Jenna ei tiennyt, kauan he siinä istuivat,
mutta ainakin tunnin, vähän toista.
He juttelivat "maailman asioista" -kuten Aleksi sanoi. Ja niitä asioita olivat mitä ilmeisemmin luonto, sodat... nyt ne jutut kuuluivat myös Jennalle -hän tunsi sen suorastaan velvollisuudekseen... mutta ei se pahalta tai vaikealta tuntunut! Kaikki, mikä liittyi Aleksiin, oli aina parhaasta päästä...
Kun Jenna oli sanonut, että hänen täytyi mennä, Aleksi oli saattanut hänet kotiin saakka. Hän toivotti kauniisti hyvää yötä. Äiti oli nähnyt ja kysynyt, oliko Jenna nyt vihdoinkin löytänyt poikakaverin... kieltämättä siinä lauseessa velloivat pieni ärsyyntyneisyys ja kateellisuus.
Kateellisuus omasta tyttärestä... mutta kyllähän Jenna äidin tunsi! Vaikka ei Jenna ollut koskaan ennen seurustellutkaan, äiti oli aina silti kateellinen monestakin syystä.
Hän halusi "pitää Jennan itsellään"
-kyllähän tyttö sen tiesi.
"Kuka se oli?" Äiti oli tullut jo eteisessä vastaan.
"Yks Mik..." Jenna säpsähti. Miksei hän muka voinut sanoa totuutta?!
"Se oli Aleksi -mun poikaystävä."
"POIKAYSTÄVÄ?!" Äiti naurahti ja tuli vähän lähemmäs.
"Kuulehan nyt nuori neiti! Mitä peliä sinä oikein pelaat? Täällä kodissa on omat säännöt -sinä et ole vielä edes täysi-ikäinen!"
"Mutta mä en olekaan menossa naimisiin..." Jenna pyöräuytti silmiään.
"Oon viistoista ja mulla on oma elämä!"
"Oma elämä! Ei sulla ole mitään omaa elämää! Tuon ikäisenä eletään koululle ja perheelle ja kodille!" Äiti huudahti ja katsoi miten Jenna juoksi huoneeseensa. PAM! Ovi kiinni ja musiikki täysille. Tuolla tavallako nuoret nykyään elivät?!
Poikaystävän ehdoilla...
Äiti on idiootti. Jenna kirjoitti etusormellaan huurteiseen ikkunaan. No, äitihän ei Aleksin ja Jennan väliin tulisi. Mokomakin vanhus! Vaikka eihän se tosiaankaan ollut vielä edes neljääkymmentä mutta... sen tasolla se ainakin oli! Silti Jenna ei voinut olla ajattelematta Jannia... tänäkin iltana se todennäköisesti itkisi itsensä uneen.
Kännykkä piippasi. Tuli viesti. Stereot ottivat vähän häiriötä ja Jenna näppäsi ne off-tilaan.
Viesti oli Aleksilta. Tytön sydän sykähti ilosta!
"Moi!Mä vaan ajattelin vielä toivottaa sulle hyvää yötä... Äitis tais nähä meidät? terv.Aleksi"
Jenna näppäili viestin ennätys-nopeasti
-silti tarkistaen huolellisesti jokaisen sanan kirjoitus-virheiden varalta.
"Moikka Aleksi! Meidän äiti näki meidät, mutta ei se sanonut mitään... Ja hyvää yötä sullekin! Välitän susta!"
Muutaman minuutin päästä tuli vielä toinenkin viesti.
"Niin mäkin susta, Jenna... Janni vaan on pahalla päällä eikä voi hyväksyä tätä. Mä en tiedä mitä tehdä..."
Jenna ei vastannut enää. Niin -hän ajatteli -jätä vaikka mut... Sittenpä lakkaisit huolehtimasta siitä Jannistas!
Äh -mitä pessimistin puhetta!
Sekin vika varmaan peritty äidiltä. Aleksi kun oli aina niin hyvällä päällä...
Jenna painoi päänsä tyynyyn. Silmäluomet tuntuivat jo raskailta. Nyt jos ne ummistaisi, nukahtaisi. Nyt jos antaisi unen tulla, unohtaisi äidin motkotuksen ja kaiken... kymmenen tunnin päästä pitäisi herätä kouluun.
"Huomenta!" Jenna heräsi tutun äänen kuulleessaan.
Äänen, jota ei ollut kuullut pitkiin aikoihin.
"Senni!" Jenna hypähti pystyyn ja unenrippeet karisivat hetkessä. Hänen rakas isosisarensa oli tullut käymään!
"Ihanaa olla taas täällä!" Senni nappasi Jennan syleilyyn.
"Mitäs sulle?"
"Ei mulle mitään..."
"Äiti kertoi että oot pokannu jonku kundin..."
Jenna säpsähti. Hitto -mielummin hän nyt itse olisi kertonut... mutta äiti se vaan aina ennätti!
"Niin..." Jennan ääni värähti ja mahanpohjassa tuntui hetken kummalliselta.
"Se on yks Aleksi... Tota... oottekos sä ja Jartsi enää yhessä?" Sennin kasvoilta huomasi että hän ymmärsi miten hänen ovela pikkusisarensa oli tahallaan vaihtanut aihetta.
"Tottakai!"Senni vastasi nopeasti.
"Ollaan me hei jo aikusia -toisin kuin sä ja se sun kumppanis."
Jenna naurahti. Tuo Sennin äskeinen lause oli vain kiusoittelua. Kyllä sen tavat vitsailla tunnisti! Senni tarttui kevyesti Jennaa puserosta ja heitti sängylle.
"Vapise valkonaama!" Hän sanoi kahelilla, käheällä äänellä.
"En vapise!" Jenna hihitti.
"Mikä ääliö!"
"Enkä ole..." Senni hihkaisi ja veti sisarensa aivan itsensä lähelle. Hän tuijotti ylinäytellyllä pelle-ilmeellä, mutta äkkiä se muuttui... Senni lakkasi nauramasta ja ei kuulunut kuin muutama pihahdus.
"Kaikki ok?" Jenna kysyi varovasti ja tunsi miten Sennin kädet lakkasivat puristamasta hänen olkapäitään -ne vain valahtivat velttoina peitolle.
"Apua! Soittakaa ambulanssi!"
"Mitä nyt?!" Äiti juoksi huoneeseen ja näki Sennin makaavan elottoman näköisenä sängyllä, puoliksi lattialla.
"Mitä hänelle tapahtui?!Rakas?!" Ei vastausta.
Jennan seuraava muistikuva oli ambulanssin saapuminen pihaan. Kun Senni kannettiin paareilla pois, tuntui Jennasta kuin hänet olisi varastettu!
Hänen kultainen isosiskonsa oli viety pois hänen luotaan!
"Hän toipuu." Valkotakkinen sairaanhoitaja sanoi hiukan hymyillen. Kaikki huoneessa olijat huokaisivat helpotuksesta. Mummu ja vaari halasivat, äiti ja isäkin -vaikka olivat eronneet.
"Kyseessä oli vain huonosta verensokerista johtunut tajunnan menettäminen. Onneksi vauva sentään on kunnossa!
"VAUVA?" Huoneessa kohahti.
"Mistä vauvasta te oikein puhutte?" Isä huudahti hämmästyneenä,
"Onko Senni raskaana?"
"Ei tietenkään ole!" Äiti kivahti ja väläytti sitten sairaanhoitajalle pikaisen hymyn.
"Sen täytyi olla väärinkäsitys!"
"Miten niin?" Valkotakkinen näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Niin... tottakai tyttärenne on kertonut raskaudestaan?"
"Ei... ei ole." Isä sanoi ja Jenna kuuli miten suureen ääneen hän nielaisi.
"Hän kävi aamulla minunkin luonani, eikä ilmoittanut mitään. Äidilleen hänellä sen sijaan näytti olevan asiaa..."
"Minulle?" Asianomainen laski käden sydämensä kohdalle, rinnalle.
"Voi Luojani... Mitenhän tässä nyt käy..."
"Mutta olisitte toki iloisia! Teistä tulee isovanhempia! Senni on jo kahdenkymmenenviiden, -ehkä olikin jo aika hankkia vauva. Hänen liittonsa on ollut hyvin onnellinen!"
"Kuka kertoi?" Mummu sihahti.
"Hän itse." Sairaanhoitaja naurahti,
"Kävimme äskettäin hyvin rakentavan keskustelun."
Pah -vaari tuhahti ja Jenna kuuli hänen mutisevan jotain itsekseen.
Tai ainahan se mutisi, mutta kuitenkin...
Äiti avasi Sennin huoneen oven ja koko perhe talsi sisään. Isä kärjessä, Jenna itse viimeisenä.
Häntä pelotti, vaikka kaiken luvattiinkin olevan hyvin.
"Hei!" Senni hymyili vähän nolona.
"Ei tässä nyt näin pitänyt käydä..."
"Tiedän." Äiti istui sängyn reunalle ja laski hellän suukon vanhimmaisensa otsalle.
"Olisit vain kertonut aiemmin..."
"Mutta mähän tulin just siksi käymään!"
"Tulitko?" Jenna astui lähemmäs.
"Joo... sulle oisin sanonu ekana, mutta tässä sitä nyt ollaan!"
"Monennella kuulla sä oot?" Mummu istahti äidin viereen. Katse oli julma, tuima.
"Toisella vasta..." Senni hymähti.
"Tietääkös miehes?"
"Tottakai tietää! Ja jos ei tietäisikään niin kohta alkaa masu vähän enemmän näkyäkin! Menkää pois jo tulitte vaan kyselemään! Mä olen väsyny ja huonossa kunnossa -tajutkaa! Tajutkaa se!"
"Älähän nyt kimpaannu!" Isä murahti vähän normaalia kovemmalla äänellä.
"Meidän muutenkin pitäisi jo mennä..."
Jenna vilkaisi vielä kerran Senniä.
"Pärjäile." Voi kuinka surkealta se näyttikään vaaleansinisessä sairaala-pyjamassa!
Aleksi huokaisi ja suuteli Jennaa.
"Toivottavasti se sun siskos pääsee pian sieltä sairaalasta..."
"Nii.. sä se jaksat aina olla niin kannustava!"
Poika virnisti.
"Se on mun elämäntyöni!" Sitten se oli hetken hiljaa.
"Kun mä ja Janni oltiin yhessä niin me mietittiin että onkohan meilläkin joskus oma pieni perhe..."
"Jaa." Jenna sanoi harmaalla, kuivalla äänellä.
"Mitä sitten?"
"Niin... siitä ei sitten tullukaan totta."
"Ei niin! Sori vaan kun pilasin sun unelmas!"
"Ei se nyt sitä ole!" Aleksi kivahti ja hypähti hassulla tavalla Jennan syliin -yleensähän tyttö istui POJAN sylissä... vai?
"Mä rakastan sua! Ei se tarkoita sitä että jos puhun mun entisistä tyttökavereista niin sun pitäisi jollain tapaa ottaa siitä nokkiis!"
Jenna katsoi lattiaa. No, ehkä tuo pitikin paikkaansa.
"Kyllä mä sen ymmärrän. Tai ehkä en... ite en oo koskaa ees seurustellu. En ennen sua."
"Voi söpöliini..." Aleksi hymyili pehmeästi ja laski kätensä Jennan poskelle.
"Sä saat kaiken kuulostaan aina jotenkin...jännältä."
Jenna virnisti.
"Enkä..."
"Kylläpäs... Ja arvaa mitä?"
"No?"
"Huomenna mä vien sut tutustumaan mun vanhempiin..."
Jenna säpsähti niin että oli pudota Aleksin painosta huolimatta puiston penkiltä.
Entä jos hän ei kelpaisikaan heille? ENTÄ JOS HÄN OLISI LIIAN "LUONNONVASTAINEN"?! Ja mikä pahinta... eihän hän edes saanut kulkea poikien luona!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤Noniin... siinä se. Ei niin hyvä kuin 3... =/ Hmm..
No, katsotaan mikä on palaute. ;)
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Oli jo vähän hämärää. Pakkasti edelleen, usva leijaili puiston ympärillä muuttaen täysin sen ulkomuotoa siitä, mitä se oli päiväsaikaan.
Jenna vilkaisi Aleksia. Aleksi vilkaisi takaisin.
He kummatkin tiesivät, mitä piti sanoa. Ensin tuli Aleksin repliikki. Hiljaa, keskittyen hän veti henkeä ja aloitti.
"Se kaikki, mitä on tapahtunut on ollut todella.."
Ei. Tuo kuulosti typerältä. Uusi yritys...
"Se kaikki, mitä meidän välillä on tapahtunut, mitä meidän välillä on... se merkitsee mulle tosi paljon."
Huh -hän sai sen sanottua! Jännitys kipristeli vieläkin mahanpohjassa ja tuntui kuin siellä olisi ollut kaksi jättimäistä kouraa nyrkkeilyhanskat kädessä!
"Mullekin se kaikki merkitsee paljon." Jenna sanoi vakavana, mutta Aleksi hymyili. Yksi piste -
tähän asti tilanne hallinnassa.
Jenna hivuttautui puolihuomaamattaan vähän lähemmäksi ja Aleksi kietoi kätensä tämän harteille.
"Paleleeko sua?"
"Vähän..." Jenna nyökkäsi,
"Mutta Aleksi..."
"Niin?"
"Haluaisitko sä alkaa... oleen... Tiedäthän..."
Jenna virnisti... äh -se oli typerä veto!
"Haluan." Aleksi vastasi nopeasti.
"Ei se mitään... Haluan mä."
Jenna ei tiennyt, kauan he siinä istuivat,
mutta ainakin tunnin, vähän toista.
He juttelivat "maailman asioista" -kuten Aleksi sanoi. Ja niitä asioita olivat mitä ilmeisemmin luonto, sodat... nyt ne jutut kuuluivat myös Jennalle -hän tunsi sen suorastaan velvollisuudekseen... mutta ei se pahalta tai vaikealta tuntunut! Kaikki, mikä liittyi Aleksiin, oli aina parhaasta päästä...
Kun Jenna oli sanonut, että hänen täytyi mennä, Aleksi oli saattanut hänet kotiin saakka. Hän toivotti kauniisti hyvää yötä. Äiti oli nähnyt ja kysynyt, oliko Jenna nyt vihdoinkin löytänyt poikakaverin... kieltämättä siinä lauseessa velloivat pieni ärsyyntyneisyys ja kateellisuus.
Kateellisuus omasta tyttärestä... mutta kyllähän Jenna äidin tunsi! Vaikka ei Jenna ollut koskaan ennen seurustellutkaan, äiti oli aina silti kateellinen monestakin syystä.
Hän halusi "pitää Jennan itsellään"
-kyllähän tyttö sen tiesi.
"Kuka se oli?" Äiti oli tullut jo eteisessä vastaan.
"Yks Mik..." Jenna säpsähti. Miksei hän muka voinut sanoa totuutta?!
"Se oli Aleksi -mun poikaystävä."
"POIKAYSTÄVÄ?!" Äiti naurahti ja tuli vähän lähemmäs.
"Kuulehan nyt nuori neiti! Mitä peliä sinä oikein pelaat? Täällä kodissa on omat säännöt -sinä et ole vielä edes täysi-ikäinen!"
"Mutta mä en olekaan menossa naimisiin..." Jenna pyöräuytti silmiään.
"Oon viistoista ja mulla on oma elämä!"
"Oma elämä! Ei sulla ole mitään omaa elämää! Tuon ikäisenä eletään koululle ja perheelle ja kodille!" Äiti huudahti ja katsoi miten Jenna juoksi huoneeseensa. PAM! Ovi kiinni ja musiikki täysille. Tuolla tavallako nuoret nykyään elivät?!
Poikaystävän ehdoilla...
Äiti on idiootti. Jenna kirjoitti etusormellaan huurteiseen ikkunaan. No, äitihän ei Aleksin ja Jennan väliin tulisi. Mokomakin vanhus! Vaikka eihän se tosiaankaan ollut vielä edes neljääkymmentä mutta... sen tasolla se ainakin oli! Silti Jenna ei voinut olla ajattelematta Jannia... tänäkin iltana se todennäköisesti itkisi itsensä uneen.
Kännykkä piippasi. Tuli viesti. Stereot ottivat vähän häiriötä ja Jenna näppäsi ne off-tilaan.
Viesti oli Aleksilta. Tytön sydän sykähti ilosta!
"Moi!Mä vaan ajattelin vielä toivottaa sulle hyvää yötä... Äitis tais nähä meidät? terv.Aleksi"
Jenna näppäili viestin ennätys-nopeasti
-silti tarkistaen huolellisesti jokaisen sanan kirjoitus-virheiden varalta.
"Moikka Aleksi! Meidän äiti näki meidät, mutta ei se sanonut mitään... Ja hyvää yötä sullekin! Välitän susta!"
Muutaman minuutin päästä tuli vielä toinenkin viesti.
"Niin mäkin susta, Jenna... Janni vaan on pahalla päällä eikä voi hyväksyä tätä. Mä en tiedä mitä tehdä..."
Jenna ei vastannut enää. Niin -hän ajatteli -jätä vaikka mut... Sittenpä lakkaisit huolehtimasta siitä Jannistas!
Äh -mitä pessimistin puhetta!
Sekin vika varmaan peritty äidiltä. Aleksi kun oli aina niin hyvällä päällä...
Jenna painoi päänsä tyynyyn. Silmäluomet tuntuivat jo raskailta. Nyt jos ne ummistaisi, nukahtaisi. Nyt jos antaisi unen tulla, unohtaisi äidin motkotuksen ja kaiken... kymmenen tunnin päästä pitäisi herätä kouluun.
"Huomenta!" Jenna heräsi tutun äänen kuulleessaan.
Äänen, jota ei ollut kuullut pitkiin aikoihin.
"Senni!" Jenna hypähti pystyyn ja unenrippeet karisivat hetkessä. Hänen rakas isosisarensa oli tullut käymään!
"Ihanaa olla taas täällä!" Senni nappasi Jennan syleilyyn.
"Mitäs sulle?"
"Ei mulle mitään..."
"Äiti kertoi että oot pokannu jonku kundin..."
Jenna säpsähti. Hitto -mielummin hän nyt itse olisi kertonut... mutta äiti se vaan aina ennätti!
"Niin..." Jennan ääni värähti ja mahanpohjassa tuntui hetken kummalliselta.
"Se on yks Aleksi... Tota... oottekos sä ja Jartsi enää yhessä?" Sennin kasvoilta huomasi että hän ymmärsi miten hänen ovela pikkusisarensa oli tahallaan vaihtanut aihetta.
"Tottakai!"Senni vastasi nopeasti.
"Ollaan me hei jo aikusia -toisin kuin sä ja se sun kumppanis."
Jenna naurahti. Tuo Sennin äskeinen lause oli vain kiusoittelua. Kyllä sen tavat vitsailla tunnisti! Senni tarttui kevyesti Jennaa puserosta ja heitti sängylle.
"Vapise valkonaama!" Hän sanoi kahelilla, käheällä äänellä.
"En vapise!" Jenna hihitti.
"Mikä ääliö!"
"Enkä ole..." Senni hihkaisi ja veti sisarensa aivan itsensä lähelle. Hän tuijotti ylinäytellyllä pelle-ilmeellä, mutta äkkiä se muuttui... Senni lakkasi nauramasta ja ei kuulunut kuin muutama pihahdus.
"Kaikki ok?" Jenna kysyi varovasti ja tunsi miten Sennin kädet lakkasivat puristamasta hänen olkapäitään -ne vain valahtivat velttoina peitolle.
"Apua! Soittakaa ambulanssi!"
"Mitä nyt?!" Äiti juoksi huoneeseen ja näki Sennin makaavan elottoman näköisenä sängyllä, puoliksi lattialla.
"Mitä hänelle tapahtui?!Rakas?!" Ei vastausta.
Jennan seuraava muistikuva oli ambulanssin saapuminen pihaan. Kun Senni kannettiin paareilla pois, tuntui Jennasta kuin hänet olisi varastettu!
Hänen kultainen isosiskonsa oli viety pois hänen luotaan!
"Hän toipuu." Valkotakkinen sairaanhoitaja sanoi hiukan hymyillen. Kaikki huoneessa olijat huokaisivat helpotuksesta. Mummu ja vaari halasivat, äiti ja isäkin -vaikka olivat eronneet.
"Kyseessä oli vain huonosta verensokerista johtunut tajunnan menettäminen. Onneksi vauva sentään on kunnossa!
"VAUVA?" Huoneessa kohahti.
"Mistä vauvasta te oikein puhutte?" Isä huudahti hämmästyneenä,
"Onko Senni raskaana?"
"Ei tietenkään ole!" Äiti kivahti ja väläytti sitten sairaanhoitajalle pikaisen hymyn.
"Sen täytyi olla väärinkäsitys!"
"Miten niin?" Valkotakkinen näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Niin... tottakai tyttärenne on kertonut raskaudestaan?"
"Ei... ei ole." Isä sanoi ja Jenna kuuli miten suureen ääneen hän nielaisi.
"Hän kävi aamulla minunkin luonani, eikä ilmoittanut mitään. Äidilleen hänellä sen sijaan näytti olevan asiaa..."
"Minulle?" Asianomainen laski käden sydämensä kohdalle, rinnalle.
"Voi Luojani... Mitenhän tässä nyt käy..."
"Mutta olisitte toki iloisia! Teistä tulee isovanhempia! Senni on jo kahdenkymmenenviiden, -ehkä olikin jo aika hankkia vauva. Hänen liittonsa on ollut hyvin onnellinen!"
"Kuka kertoi?" Mummu sihahti.
"Hän itse." Sairaanhoitaja naurahti,
"Kävimme äskettäin hyvin rakentavan keskustelun."
Pah -vaari tuhahti ja Jenna kuuli hänen mutisevan jotain itsekseen.
Tai ainahan se mutisi, mutta kuitenkin...
Äiti avasi Sennin huoneen oven ja koko perhe talsi sisään. Isä kärjessä, Jenna itse viimeisenä.
Häntä pelotti, vaikka kaiken luvattiinkin olevan hyvin.
"Hei!" Senni hymyili vähän nolona.
"Ei tässä nyt näin pitänyt käydä..."
"Tiedän." Äiti istui sängyn reunalle ja laski hellän suukon vanhimmaisensa otsalle.
"Olisit vain kertonut aiemmin..."
"Mutta mähän tulin just siksi käymään!"
"Tulitko?" Jenna astui lähemmäs.
"Joo... sulle oisin sanonu ekana, mutta tässä sitä nyt ollaan!"
"Monennella kuulla sä oot?" Mummu istahti äidin viereen. Katse oli julma, tuima.
"Toisella vasta..." Senni hymähti.
"Tietääkös miehes?"
"Tottakai tietää! Ja jos ei tietäisikään niin kohta alkaa masu vähän enemmän näkyäkin! Menkää pois jo tulitte vaan kyselemään! Mä olen väsyny ja huonossa kunnossa -tajutkaa! Tajutkaa se!"
"Älähän nyt kimpaannu!" Isä murahti vähän normaalia kovemmalla äänellä.
"Meidän muutenkin pitäisi jo mennä..."
Jenna vilkaisi vielä kerran Senniä.
"Pärjäile." Voi kuinka surkealta se näyttikään vaaleansinisessä sairaala-pyjamassa!
Aleksi huokaisi ja suuteli Jennaa.
"Toivottavasti se sun siskos pääsee pian sieltä sairaalasta..."
"Nii.. sä se jaksat aina olla niin kannustava!"
Poika virnisti.
"Se on mun elämäntyöni!" Sitten se oli hetken hiljaa.
"Kun mä ja Janni oltiin yhessä niin me mietittiin että onkohan meilläkin joskus oma pieni perhe..."
"Jaa." Jenna sanoi harmaalla, kuivalla äänellä.
"Mitä sitten?"
"Niin... siitä ei sitten tullukaan totta."
"Ei niin! Sori vaan kun pilasin sun unelmas!"
"Ei se nyt sitä ole!" Aleksi kivahti ja hypähti hassulla tavalla Jennan syliin -yleensähän tyttö istui POJAN sylissä... vai?
"Mä rakastan sua! Ei se tarkoita sitä että jos puhun mun entisistä tyttökavereista niin sun pitäisi jollain tapaa ottaa siitä nokkiis!"
Jenna katsoi lattiaa. No, ehkä tuo pitikin paikkaansa.
"Kyllä mä sen ymmärrän. Tai ehkä en... ite en oo koskaa ees seurustellu. En ennen sua."
"Voi söpöliini..." Aleksi hymyili pehmeästi ja laski kätensä Jennan poskelle.
"Sä saat kaiken kuulostaan aina jotenkin...jännältä."
Jenna virnisti.
"Enkä..."
"Kylläpäs... Ja arvaa mitä?"
"No?"
"Huomenna mä vien sut tutustumaan mun vanhempiin..."
Jenna säpsähti niin että oli pudota Aleksin painosta huolimatta puiston penkiltä.
Entä jos hän ei kelpaisikaan heille? ENTÄ JOS HÄN OLISI LIIAN "LUONNONVASTAINEN"?! Ja mikä pahinta... eihän hän edes saanut kulkea poikien luona!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤Noniin... siinä se. Ei niin hyvä kuin 3... =/ Hmm..
No, katsotaan mikä on palaute. ;)
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Vastaukset 9
Vanhimmat
(jee kerkesin 1.vastaan ja antaan palautetta.....!!!:)) noo..ei nii hyvä ku kolmonen, mutta hyvä silti..!! =)
tarinaa paransi huomattavasti toi sisko ja sen raskaus..mut olix se sisko niinku naimisissa?? =)
jatka samaa rataa ni hyvä tulee...
kolme eläköön huutoa!!!
ELÄKÖÖN!! ELÄKÖÖN!! ELÄKÖÖN!!
(tulitilutukkia alkoi taas lapsettaa...=))
*virnistys ja kumarrus*
Oih -kiitus! *punastuu* ^^
Ja siitä siskosta en oikein tiedä... Hmm...
mutta luulen, että ei ihan vielä.
katsotaan, mitä tuo tarina tullessaan tai...
tai mitä vitos-osa tuo tullessaa!=D
...mut ei yhtä hyvä kun kolmonen mutta jatka samaa rataa niin hyvä tulee
tod. hyvä!!*odottaa seuraavaa osaa!!*
siis sä oot tod. taitava kirjoittaja...oikeesti!haluu lisää!!!
siis tod. huippu tarina..odottaa innolla miten Jennalle ja Aleksille käy..hih.. ja silleen.. minnes ne muut jäi?Mari-annika ja Janni??
ois kiva kuulla miten niille nyt kävi..*hih* kandee jatkaa kirjoitteluu!
Lue 5-osa niin näet.;) On jo tulossa.... ootko muuten -angel- lueskellut noita edellisiäkin osia?=) Ja kiitos kehuista!
oon lukenut..ihania!
kiitos!
Siis toi oli mahtava kirjotan itekin tarinoita ja siis mä kirjotan kirjaa yhest tyypistä jonka edellinen poikaystävä on kuollu jne...
Harmi ko en oo nähny muita osia onx sul ne tallel viel ois mahtavaa lukee ne jos saisin ni saisinko otaa mallia kirjoitus tyylistä en aio matkia sua mut jos sul on ne niin voisitko lähettää ne ossaan joka on; [email protected]
Kiitos jo etukäteen ja mäkin voin lähettää sul mun tarinan sit ku se on valmis.... voin lähettää sen sulle postissa se on ehkä helpompi tapa...
Rakkaudella: Tanja 12wee
P.s; mun tarina on jo hyvää matkaa vaudissa ja sitä pitää kyl muokata....
jOO -olisi kiva lukea toistenkin tarinoita/novelleja!=)
mulle voi mailata [email protected]
Lisäosia muuten löytyy kun selailet vähän näitä tältä palstalta löytyviä tekstejä. Otsikot ovat siis: Totuus kaikesta 1, 2 -ja kolme -tämän lisäksi.=)
lovella: KultaharjaLeijona 14wee...=)