HEI!
Te, jotka asutte uusperheessä, jossa on puolisonne lapset jatkuvasti, tai vaikka vaan vierailevina tähtinä. Kuinka olette oppineet elämään heidän kanssaan? Oletteko hyväksyneet tilanteen täysin alusta asti vai vasta pikkuhiljaa? Kuinka tulette "vieraan" lapsen kanssa toimeen?
Mieheni lapsi on asunut meillä vuoden verran, ( on aina siis täällä, ei käy äidillään tai missään, aiemmin kävi meillä vaan satunnaisesti ja asui muualla )enkä ole vieläkään oppinut pitämään hänestä. Aina en edes siedä häntä. Yritän toki olla näyttämättä inhoani, mutta lapsihan on aika taitava huomaamaan tuollaisen! En tiedä, mistä tuo torjuntani johtuu, ehkä olen mustasukkainen lapselle tai isälleen, en tiedä...
Pitkään olen asiaa pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että ehkä ero on paras ratkaisu meidän kaikkien kannalta. Kaikkihan me tässä kärsimme! Olisi vaan niin mukava kuulla jonkun onnistuneen uusperheessä=)
Te, jotka asutte uusperheessä, jossa on puolisonne lapset jatkuvasti, tai vaikka vaan vierailevina tähtinä. Kuinka olette oppineet elämään heidän kanssaan? Oletteko hyväksyneet tilanteen täysin alusta asti vai vasta pikkuhiljaa? Kuinka tulette "vieraan" lapsen kanssa toimeen?
Mieheni lapsi on asunut meillä vuoden verran, ( on aina siis täällä, ei käy äidillään tai missään, aiemmin kävi meillä vaan satunnaisesti ja asui muualla )enkä ole vieläkään oppinut pitämään hänestä. Aina en edes siedä häntä. Yritän toki olla näyttämättä inhoani, mutta lapsihan on aika taitava huomaamaan tuollaisen! En tiedä, mistä tuo torjuntani johtuu, ehkä olen mustasukkainen lapselle tai isälleen, en tiedä...
Pitkään olen asiaa pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että ehkä ero on paras ratkaisu meidän kaikkien kannalta. Kaikkihan me tässä kärsimme! Olisi vaan niin mukava kuulla jonkun onnistuneen uusperheessä=)
Vastaukset 16
Vanhimmat
mahdollisimman neutraalisti. Jos ei voi ja halua rakastaa, niin tekopyhyys vaan satuttaa kaikkia osapuolia. Laita lapselle ruoka pöytään, vie tanssitunnille tai jääkiekko-otteluun, ja tee kaikkia normaaleja juttuja, niihin pystyy jokainen vaikka ei rakastaisikaan kuin omaam lastaan. Ota lapsi ihmisenä huomioon.
miestäsi, kun pohdit eroa? Vastaukseni on turha, jos et rakasta... Meillä tilanne on hyväksytty puolin ja toisin täysin alusta alkaen, koska muita vaihtoehtoja ei ollut, ja haluttiin mieheni kanssa olla yhdessä. Kyllähän toki toisiin tutustuminen vei aikansa, mutta lopussa kiitos seisoi! :) Meillä on tosin kyse kypsempään ikään ehtineestä, kokeneesta pariskunnasta. Nuorten parien on ehkä vaikeampaa mieltää joitain juttuja uusperhettä perustettaessa... esim. oma aika, vastuu jne.
Minun puolisolla on kaksi lasta, toinen jo kodista muuttanut.
Tytär on kotona, ja erittäin ailahtelevainen 16 vuotias.
Alkujaan tulin mielestäni hyvin toimeen hänen kanssaan, mutta puolessa vuodessa hän muuttui aivan hirviöksi. En oikein tiedä mitä tapahtui? Puolisoni joutui työttömäksi, eikä työttömyysrahasta riitä edes vuokraan. Minun palkallani elämme, eikä tyttären menoihin riitä rahaa. Tämä on kova paikka tuon ikäiselle, tiedän sen, ja sen takia se tuntuukin vielä pahemmalle.
Hän syyttää kaikesta minua, myös päätöksistä, joita en ole edes tehnyt. Itkuraivareita ja mykkäkouluja mahtuu viikkoon monia.
Kolmas yhteinen vuosi on menossa, ja minä olen valmis eroamaan rakastankin puolisoani.
En ole saanut sanoa talossamme mielipidettäni mihinkään asiaan, jotta tytär ei saisi raivaria. Ainoa mikä kelpaa on raha ja kodinhoito.
Puolisoni yrittää olla puolueettomana, mutta tytär jopa valehtelee saadakseen hänet reagoimaan minua vastaan. Hän saa meidät riitelemään keskenämme ja se on kestämätöntä.
Minä en kestä enää, minun puolestani tuo kamala kakara saa jäädä (tarvitseehan hän vanhempaansa), mutta minä lähden.
itsellesi aikaa! Ei kai kukaan pakota sinua kiintymään ja rakastamaan puolisosi lasta juuri nyt ja tässä. Kiintymys ja toiseen tutustuminen tapahtuu pikkuhiljaa. Suo itsellesi myös kielteisiä tunteita - vielä parempi jos niistä voisi puhua edes jotenkin puolison kanssa. Kyllä se siitä kun et luovuta!
Kohta tähän ketjuun hyökkäävät tämän palstan häiriköt, jotka kertovat sinun saavan ansiosi mukaan kun kerran olet varastanut jonkun perheen.
Sitten kun kyllästyt lukemaan näitä tämän palstan naikkoskommentteja ja haluat vaihtaa ajatuksia uusperheellisyydestä asiallisesti, vertaistukea ja joskus aiheellista kritiikkiä saaden, suunnista osoitteeseen www.stresscode.fi/forums/supli.
välinen suhde eivät ikinä ja millään muotoa ole toisilleen kilpailijoita. Sen puolesta ei tarvitse mustasukkaisuutta tuntea. Eikä myöskään syyllisyyttä siitä, jos ei tunne rakkautta toisen lasta kohtaan. Ei ole pakko rakastaa, riittää että välittää lapsesta, haluaa tälle hyvää ja hyvät edellytykset elämään, vaikkei olekaan omasta lapsesta kysymys. Kenellepä lapselle ei haluaisi tätä? Lapsella on riittävästi siinä, että oma perhe on hajonnut, eikä hän ole voinut sille mitään. Ei hän ole valinnut itselleen niitä vanhempia, jotka eivät pystyneetkään elämään yhdessä. Lapsi ei ole pieni aikuinen, hänen kuuluukin vielä näyttää mustasukkaisuutta ja kokeilla rajoja, vanhemman ja puolison pitää sitten vain sopia yhteisesti rajat, joista KUMPIKIN pitää kiinni, aikuisuuden ja lapsuuden raja. Niinhän sitä lapsi kokee turvaa ja kasvaa terveen itsetunnon omaavaksi ihmiseksi, kun on rajat, joita voi tarvittaessa kokeilla, ja välittämistä ja huolenpitoa, ja ainakin sitten siltä omalta vanhemmalta sitä rakkautta. Se on niin uskomattoman tärkeää, että voi tulla onnelliseksi ihmiseksi aikuisena. Kova on kasvattajan vastuu, eikä se onnistu kuin vetämällä yhtä köyttä muiden kasvattajien kanssa = puoliso, isovanhemmat, päivähoitajat, koulu.
Meillä on noita vierailevia tähtiä kaksi kappaletta. Alussa minulla oli tosi vaikeaa, olin aika nuori kun tapasin mieheni, eikä minulla ollut omia lapsia(ei ole kyllä vieläkään) ,eikä ylipäätään mitään kokemusta lapsista. Minusta lapset olivat pelottavia:)
Ajan myötä olen kiintynyt lapsiin ja he kai minuunkin.Rakkaudesta mieheeni, olen yrittänyt parhaani. En voi sanoa rakastavani lapsia, mutta he ovat minulle tärkeitä.
Kaikki on siis alkuhankaluuksien jälkeen sujunut suhteellisen hyvin, mutta ehkä minun tilannettani myös helpottaa se, etteivät lapset asu meillä. En tiedä millaista sitten olisi, jos olisin heidän kanssaan jatkuvasti.
Minullakin on joskus ollut jotain kai mustasukkaisuuden tunnetta vai mitä lie, mutta nekin menee ohi ajan myötä. Ehkä sinunkin pitää antaa itsellesi vielä aikaa, kyllä uusperheessäkin voi onnistua ja olla onnellinen:)
edes tavannut. Pidän yleensä ottaen nuorista ja tulen kivasti toimeen heidän kanssaan. Nämä vaan on saaneet karvat pystyyn inhosta, ihan siltä pohjalta mitä olen heidän elämästään kuullut. En voi tunteelle mitään. Mietin pitäisikö suhde katkaista jo ihan tästä syystä. Haluaisin pitää erillään asunnot ja olla tapaamatta toisen lapsia. Hän ei vaan innostu vaan painostaa, yhdessä äitinsä tuella, tapaamaan.Olen pattitilanteessa, mutta lapset huomaisivat varmasti itsekin etten pidä heistä. Miksi tavata siis?
Tapaisit siis siksi, että valitsemasi rakkauden kohteella on olemassa elämässään jo toisella tavalla hyvin rakas ja tärkeä ihminen, oma lapsi. Se on tietenkin hänelle tärkeää. Mikäli olet sitä mieltä, ettet pysty tulemaan vastaan rakkaasi toiveen suhteen tai käyttäytymään aikuismaisesti (eli lapsi ei ole sinun kilpailijasi, eikä voi hävitä olemattomiin vain siksi että on sinulle epämieluisa), tarkoittaen kohteliaisuutta ja huolenpitoa tarvittaessa, mitäpä sitten edes yrität koko suhdetta. Toisaalta, jos et ole valmis "uhraamaan" mitään rakkautesi tähden, et kyllä ole valmis rakkauteen ylipäätään. Pikemminkin narsistiseen palvontaan, jossa saat yksin olla jalustalla. Etsi sellainen kulta, vaikka ehkäpä siinäkin jotain vikaa sitten olisi... Ei pahalla, mutta et kuullosta kovin kypsältä suhteeseen ylipäätään. Ehkäpä sinun kannattaisi käyttää rauhassa vielä aikaa itsesi etsimiseen, ja sen miettimiseen, mihin todella olet valmis.
voi että miten helppo on sanoa ettei ole kypsä suhteeseen jossa miehellä on lapsia. siinä tilanteessa todella tulee esille tunteita joita ei koskaan tiennyt olevankaan...ihminen joka on aina pitänyt lapsista - ei yht'äkkiä voikaan sietää niitä - kääntää television kanavaa jos tulee lapsiaiheisia ohjelmia - jne... turha on kenenkään tulla moralisoimaan, tämä kaikki on vain elämää, kasvamista ihmisenä... ja tunteet joita ei tiennyt olevan olemassakaan - saattaa yllättää jonain päivänä sinutkin.
Aikuisena pitää kuitenkin selvittää kielteiset tunteensa purkamatta niitä viattomiin lapsiin - mennä vaikka potkunyrkkeilyharrastukseen tai lähteä välillä lätkimään lastenhoitokuvioista.
Jos taas ei pysty jättämään syntymäänsä, äitiinsä ja isäänsä, perheensä hajoamiseen ja lapsen tarvitsevuuteen SYYTTÖMIÄ lapsia rauhaan, pitää etsiä merestä se sellainen fisu, jolla ei perässä vielä ui pikkukaloja. Kyllä niitäkin piisaa. ;)
En todellakaan ymmärrä ajattelutapaasi. Millaisilla arvoilla varustettu ihminen voi ajatella tuolla tavoin? Lapsi ei ole valinnut tilannettaan ja hän on siihen täysin syytön. Jokaisella lapsella on oikeus olla rakastettu ja tärkeä.
Minun mielestäni jokaisen, joka alkaa seurustelemaan sellaisen ihmisen kanssa, jolla on ennestään lapsia, pitää alusta asti ymmärtää ja hyväksyä heidän kuuluvan jokapäiväiseen elämään. Jos ei voi hyväksyä toisen lapsia, ei pidä jatkaa seurustelua - muusta nyt sitten puhumattakaan.
Aikuisten pitäisi olla aikusia ja kypsiä - näin ainakin luulisi. Jos ihminen on niin kypsymätön, että voi inhota ja vihata pientä lasta, kannattaa keskittyä vaan oman navan ympärillä pyörimiseen ja hakea nautintonsa siitä.
Vastuullisen ja rakastavan vanhemman elämässä lapset tulevat olemaan aina ensimmäisellä sijalla erosta huolimatta. Näin pitää ollakin. Äitinä ja isänä oleminen on elämän mittainen tehtävä, eikä sitä minkään uuden suhteen pitäisi asettaa kyseenalaiseksi.
Minulla on itselläni neljä lasta ja avopuolisollani viisi. Kuusi heistä asuu kanssamme. Rakastan jokaista lasta ihmisenä ja yksilönä ja näin koen myös avomieheni ajattelevan. Tietysti kummallaikin suhde omiin biologisiin lapsiin on erilainen, kun näihin uusiolapsiin, mutta varmasti yhtä hyvä. Arkipäivä on suurperheessä luonnollisesti aikamoista kotirumbaa, mutta koskaan ei ole tarvinnut katua tätä päätöstä.
En olisi voinut ikinä edes kuvitella solmivani suhteen miheen, joka ei hyväksyisi lapsiani.
on oikeus kotirauhaan!
Elämä on tietysti aina kompromisseja kaikilla alueillaan. Harva saa täydellisyyttä.
Viha on tunne - sitä ei voi määrätä. Sitä voi hallita, ja pitääkin, mutta ei käskystä poistaa.
Olet onnellinen - hyvä niin. Minä taas en voisi kuvitellakaan kuutta lasta. Meillä on molemmilla oikeus omin valintoihimme ja onnellisuuteen tavoillamme.
"Omaa napaa" käytetään hyvin usein halventavassa merkityksessä. Yhtä lailla voisin katsoa ylettömän lasten tehtailun "oman navan ympärillä puuhasteluksi" koska omasta vietistä ja halusta ne lapset tulevat.
"aikuisella on oikeus kotirauhaan" - tietysti. Kuka pitää huolta lasten oikeuksista??
Jokaisella on oikeus omiin valintoihin. Tietysti on. Valitse siis kumppani, jolla ei ole lapsia, niin ei tule ongelmia.
Onnea sissille! Onneksi sinunlaisiasi ihmisiä on olemassa.
"valitse kumppani" - länsimaisessa yhteiskunnassa rakastutaan, Intiassa tms. valitaan.
Otan osaa!!!Meillä on ollut sama tilanne tai ei kait se siitä koskaan kummene. Sen kanssa täytyy oppia elämään. Aina tulee olemaan katkeruutta molemmin puolin ja tietysti itsestä riippuen kuinka kauan jaksaa koska se voi alkaa syömään sitten sitä parisuhdetta.. Mies ei ota vastuuta kasvatuksesta lahjonnalla ym. tehdään lapsi onnelliseksi. Ja viha purkautuu meihin ei sukulaisiin. En kanssa voi antaa mitään vastakaikua koska en tunne mitään yhteistä välillämme tämän lapsen kanssa tai ei ole kyse enää mistään lapsesta. on täysi-ikäinen. Rakastan miestäni kuitenkin tosi paljon ja vielä toistaiseksi olen(niin kauan kun hermot kestää)ollut hänen rinnallaan.Puhu asiasta paljon ystäville. Aika näyttää. Jos se ei onnistu niin sitten sillä oli tarkoitus.... Voimia sinulle tosi paljon.