Yksi peruskouluaikanani sattunut tapaus on painanut mieltäni jo neljäntoista vuoden ajan. Minun on tavalla tai toisella selvitettävä kahdelle entiselle opettajalleni ja kolmannelle vanhan kouluni työntekijälle oma näkemykseni asiasta, ja koska en tietenkään voi soittaa heille vain setviäkseni näin vanhaa tapausta, päätin kirjoittaa siitä tänne, etenkin, koska se liittyy nimenomaan kirjoittamiseen.
Kolmannella ja neljännellä luokalla opettajamme Ville (nimi muutettu) antoi minulle ja luokkatovereilleni välituntikäyttöön isoja tyhjiä vihkoja, joista käytti nimitystä piirustusvihko. Koska olen aina ollut innokas tarinoiden sepittäjä, kirjoitin nämä vihot täyteen erilaisia satuja ym. En juuri koskaan näyttänyt niitä opettajalle, eikä hän edes pyytänyt nähdä niitä. Tuolloin nimittäin pidin kaikkia kirjoitelmiani kouluaineita lukuun ottamatta loukkaamattomana yksityisomaisuutenani, jota ei yksikään vieras silmä saanut edes vilkaista. Yksi syy asenteeseeni oli, että lempikirjani oli L.M. Montgomeryn "Pieni runotyttö", jonka päähenkilö vartioi yhtä mustasukkaisesti omia runojaan.
Eräänä päivänä neljännen luokan kevätlukukaudella Ville esitteli meille koulun äidinkielenopettajan Sakarin (nimi muutettu), jonka oli tarkoitus pitää meidänkin äidinkielentuntimme viidenneltä luokalta alkaen. Hän vaikutti erittäin mukavalta, mutta kun Ville aivan odottamatta sanoi hänelle, että minä harrastin kirjoittamista ja otti pulpetiltani yhden piirustusvihon näyttääkseen sen hänelle, minun sisälläni kuohahti hurja tarve suojella tekstejäni ja itseäni. Ventovieras opettaja aikoi lukea kallisarvoisia juttujani, jotka olin kirjoittanut välitunneilla ainoastaan itseäni varten! Entä, jos hän pilkkaisi minua kuten Montgomeryn Emilian ensimmäinen opettaja neiti Brownell ja saisi koko luokan nauramaan minulle? Sitä en ikimaailmassa voinut sallia!
Huusin: "Ei, ei!" ja syöksyin pystyyn aivan suunniltani. Ville ehdotti toisen vihon näyttämistä Sakarille, mutta minä vain itkin. En edes muista, miten tämä kohtaus lopulta päättyi, mutta ainakin sain estetyksi vieraita ja kenties pilkallisia silmiä näkemästä juttujani! Sen kuitenkin muistan, että olin liian kiihtynyt kyetäkseni selittämään opettajille, että käytökseni johtui Runotyttö-kirjasta.
Pahempaa oli tulossa. Kun olin tullut sinä iltana kotiin, äitini luki reppuvihkoani - eräänlaista koulun henkilökunnalle tarkoitettua tiedonantopäiväkirjaa - ja ilmoitti minulle: "Asta (nimi muutettu) kirjoittaa, ettet ole näyttänyt harjoitusvihkojasi Sakari Lehtiselle."
Harjoitusvihkoja! Ville-opettaja ei kertaakaan ollut käyttänyt sellaista sanaa eikä myöskään sanonut kenellekään meistä, että meidän PITÄISI näyttää välituntikäyttöön saamiamme piirustusvihkoja ventovieraille ihmisille! Sitä paitsi henkilökunnan jäsen Asta, josta muuten pidin erittäin paljon, ei ollut ollut edes läsnä luokassa vihkokohtauksen aikana! Koetin selittää tätä äidilleni, mutta hän uskoi vain Astaa ja alkoi kamalasti huutaa ja haukkua minua. Isänikin sekaantui keskusteluun, ja vaikka kuinka yritin, en saanut heitä käsittämään, että olin vain suojellut itseäni pilkalta.
Pahinta oli, että tämä onneton tapahtuma jäi vuosikausiksi hiertämään vanhempieni ja minun muuten lähes moitteettomia välejä. Vasta, kun tv:ssä esitettiin Runotyttö-kirjoihin löyhähkösti perustuva sarja, jonka viimeiset osat nähtiin kolme vuotta sitten ja jonka eräässä kohtauksessa Emilian opettaja luki ja pilkkasi hänen runojaan, onnistuin selittämään vanhemmilleni, mikä oli ollut taannoisen raivokohtaukseni todellinen syy.
Tiedän kyllä, ettei moinen kiljuminen ollut koulussa missään tapauksessa hyväksyttävää, mutta ymmärrettävää se oli. Vaikka minulle sittemmin selvisikin, että Sakari oli kaikkien aikojen paras äidinkielenopettaja, joka ei ikimaailmassa olisi pilkannut yhdenkään oppilaansa tekstejä, saati sitten oppilasta itseään, TUOLLOIN en vielä tiennyt tätä vaan pidin häntä todellakin ventovieraana. Olen usein käynyt tapahtumaa läpi mielessäni ja todennut, että minun olisi raivoamisen sijasta pitänyt rauhallisesti selittää Villelle ja Sakarille, etten halunnut näyttää juuri näitä vihkoja, koska pelkäsin joutuvani pilkatuksi ja että näyttäisin mielelläni juttujani Sakarille sitten, kun olisin oppinut tuntemaan hänet. Lisäksi minun olisi tietenkin pitänyt ottaa huomioon se, että jokainen kirjailija joutuu lähettämään rakkaimmatkin teoksensa tuntemattoman kustantajan luettaviksi, kriitikoista puhumattakaan. 11-vuotiaana en kuitenkaan ollut vielä valmis antamaan vieraiden arvostella kirjoitelmiani - jo kaksi vuotta myöhemmin sen sijaan olin. Kustannustoimittajat eivät myöskään ole OPETTAJIA eivätkä voi näyttää kirjailijan teosten raakaversioita ivasanoja huutelevalle koululuokalle.
Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että jos opettajamme Ville oli alun perin tarkoittanut meille antamansa vihot näytettäviksi niille opettajille, joita emme tunteneet, hänen olisi ilman muuta pitänyt kertoa meille jo vihkoja antaessaan, ettei niitä ollutkaan tarkoitettu yksityispapereiksi. Jos olisin tiennyt tämän, en tietenkään olisi kirjoittanut vihkoihin mitään, mitä vieras lukija ei olisi saanut nähdä.
Kolmannella ja neljännellä luokalla opettajamme Ville (nimi muutettu) antoi minulle ja luokkatovereilleni välituntikäyttöön isoja tyhjiä vihkoja, joista käytti nimitystä piirustusvihko. Koska olen aina ollut innokas tarinoiden sepittäjä, kirjoitin nämä vihot täyteen erilaisia satuja ym. En juuri koskaan näyttänyt niitä opettajalle, eikä hän edes pyytänyt nähdä niitä. Tuolloin nimittäin pidin kaikkia kirjoitelmiani kouluaineita lukuun ottamatta loukkaamattomana yksityisomaisuutenani, jota ei yksikään vieras silmä saanut edes vilkaista. Yksi syy asenteeseeni oli, että lempikirjani oli L.M. Montgomeryn "Pieni runotyttö", jonka päähenkilö vartioi yhtä mustasukkaisesti omia runojaan.
Eräänä päivänä neljännen luokan kevätlukukaudella Ville esitteli meille koulun äidinkielenopettajan Sakarin (nimi muutettu), jonka oli tarkoitus pitää meidänkin äidinkielentuntimme viidenneltä luokalta alkaen. Hän vaikutti erittäin mukavalta, mutta kun Ville aivan odottamatta sanoi hänelle, että minä harrastin kirjoittamista ja otti pulpetiltani yhden piirustusvihon näyttääkseen sen hänelle, minun sisälläni kuohahti hurja tarve suojella tekstejäni ja itseäni. Ventovieras opettaja aikoi lukea kallisarvoisia juttujani, jotka olin kirjoittanut välitunneilla ainoastaan itseäni varten! Entä, jos hän pilkkaisi minua kuten Montgomeryn Emilian ensimmäinen opettaja neiti Brownell ja saisi koko luokan nauramaan minulle? Sitä en ikimaailmassa voinut sallia!
Huusin: "Ei, ei!" ja syöksyin pystyyn aivan suunniltani. Ville ehdotti toisen vihon näyttämistä Sakarille, mutta minä vain itkin. En edes muista, miten tämä kohtaus lopulta päättyi, mutta ainakin sain estetyksi vieraita ja kenties pilkallisia silmiä näkemästä juttujani! Sen kuitenkin muistan, että olin liian kiihtynyt kyetäkseni selittämään opettajille, että käytökseni johtui Runotyttö-kirjasta.
Pahempaa oli tulossa. Kun olin tullut sinä iltana kotiin, äitini luki reppuvihkoani - eräänlaista koulun henkilökunnalle tarkoitettua tiedonantopäiväkirjaa - ja ilmoitti minulle: "Asta (nimi muutettu) kirjoittaa, ettet ole näyttänyt harjoitusvihkojasi Sakari Lehtiselle."
Harjoitusvihkoja! Ville-opettaja ei kertaakaan ollut käyttänyt sellaista sanaa eikä myöskään sanonut kenellekään meistä, että meidän PITÄISI näyttää välituntikäyttöön saamiamme piirustusvihkoja ventovieraille ihmisille! Sitä paitsi henkilökunnan jäsen Asta, josta muuten pidin erittäin paljon, ei ollut ollut edes läsnä luokassa vihkokohtauksen aikana! Koetin selittää tätä äidilleni, mutta hän uskoi vain Astaa ja alkoi kamalasti huutaa ja haukkua minua. Isänikin sekaantui keskusteluun, ja vaikka kuinka yritin, en saanut heitä käsittämään, että olin vain suojellut itseäni pilkalta.
Pahinta oli, että tämä onneton tapahtuma jäi vuosikausiksi hiertämään vanhempieni ja minun muuten lähes moitteettomia välejä. Vasta, kun tv:ssä esitettiin Runotyttö-kirjoihin löyhähkösti perustuva sarja, jonka viimeiset osat nähtiin kolme vuotta sitten ja jonka eräässä kohtauksessa Emilian opettaja luki ja pilkkasi hänen runojaan, onnistuin selittämään vanhemmilleni, mikä oli ollut taannoisen raivokohtaukseni todellinen syy.
Tiedän kyllä, ettei moinen kiljuminen ollut koulussa missään tapauksessa hyväksyttävää, mutta ymmärrettävää se oli. Vaikka minulle sittemmin selvisikin, että Sakari oli kaikkien aikojen paras äidinkielenopettaja, joka ei ikimaailmassa olisi pilkannut yhdenkään oppilaansa tekstejä, saati sitten oppilasta itseään, TUOLLOIN en vielä tiennyt tätä vaan pidin häntä todellakin ventovieraana. Olen usein käynyt tapahtumaa läpi mielessäni ja todennut, että minun olisi raivoamisen sijasta pitänyt rauhallisesti selittää Villelle ja Sakarille, etten halunnut näyttää juuri näitä vihkoja, koska pelkäsin joutuvani pilkatuksi ja että näyttäisin mielelläni juttujani Sakarille sitten, kun olisin oppinut tuntemaan hänet. Lisäksi minun olisi tietenkin pitänyt ottaa huomioon se, että jokainen kirjailija joutuu lähettämään rakkaimmatkin teoksensa tuntemattoman kustantajan luettaviksi, kriitikoista puhumattakaan. 11-vuotiaana en kuitenkaan ollut vielä valmis antamaan vieraiden arvostella kirjoitelmiani - jo kaksi vuotta myöhemmin sen sijaan olin. Kustannustoimittajat eivät myöskään ole OPETTAJIA eivätkä voi näyttää kirjailijan teosten raakaversioita ivasanoja huutelevalle koululuokalle.
Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että jos opettajamme Ville oli alun perin tarkoittanut meille antamansa vihot näytettäviksi niille opettajille, joita emme tunteneet, hänen olisi ilman muuta pitänyt kertoa meille jo vihkoja antaessaan, ettei niitä ollutkaan tarkoitettu yksityispapereiksi. Jos olisin tiennyt tämän, en tietenkään olisi kirjoittanut vihkoihin mitään, mitä vieras lukija ei olisi saanut nähdä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
oman tuotoksen näyttäminen ja siitä saatava palaute on aina riski. ja sitä riskiä ei kaikki halua ottaa, sillä palaute saattaa olla mitä tahansa. tekstithän kuitenkin jollain tapaa heijastavat ajatusmaailmaamme ja näin ovat väliin melko arkoja ja henkilökohtaisia. varsinkin, kuten sanoit, jos ne on kirjoitettu vain omille silmille, ei niitä ole koskaan ajateltu näyttää muille. olen samaa mieltä kanssasi, että opettajasi olisi täytynyt jo heti alkuun sanoa, etteivät vihkot ole yksityisiä. onhan hän saattanut ensin ajatella näin, mutta sitten ajattelemattomuuttaan halunnut uudelle opettajalle valottaa kirjoitustaitojasi.