3-Kympin KRIISI

Mul oli kakskymppisenä henkinen ja hengellinn hätä! Terapiaa oli silloin tarjolla! Työni takia ajauduin kriisiin ennen kolmeakymmentä - - - oli raha-, työttömyys-, ja asunnottomuus sekä sairastumiskriisi. Vasta viime aikoina olen alkanut toipumaan. Ei voi sanoa muuta kuin että ihme juttu - - - yli kolmekymppisenä vasta alkaa tietynlainen vapautuminen ja eheytyminen. On hoitoa, lääkkeitä, itsensähemmottelua vaikka aina ei näekään missään mitään mieltä. Pääasia että elämä jatkuu. Sen opin, että en ole "show must go on"-ihminen.

Tulihan se 30v täyteen äskettäin. Oikeastaan olen enemmänkin helpottunut. Ei ole enää niin kovat paineet kaikesta (ulkonäkö, perhe, työ...), ikä tuo mukanaan rentoutta. Oppii, että kyllä sitä kaikesta selviää ja ennen kaikkea, oppii nauttimaan elämästä! Kaikki hyvähän menee sivu suun, jos vaan stressaa ja murehtii.

Vähemmälläkin pärjää. Ikääntyminen lopettaa sen kamalan, jatkuvan yliyrittämisen kaikessa. Minä ainakin tunnen olevani nyt enemmän sinut itseni kanssa, kaikista kokemuksista viisastuneena, kuin 20-vuotiaana epävarmana ja naiivina, helposti höntsäytettävänä tyttösenä.

Elähän ressaa, nauti elämästä!

Mulla tuo kriisi ilmeni niin, että aloin kaikista "sinkkuna ikuisesti, minähän en miestä kaipaa muuta kuin petikaveriksi" -puheista huolimatta seurustelemaan. Että pallo jalkaan vain ja kohti loppuelämää. Välillä kieltämättä kaipaa noita sinkku-aikojaan.....huah!

Tosiaan, kriiseilyni alkoi kun olin 29 ja se jatkuu edelleen, pahenee vaan. Ennen 29 ikää olin vielä onnellinen (??) kolmen lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Nykyään olen vuoroviikkoäiti ja eronnut nainen.

Onpa siistiä kerrassaan. En suosittele!!

Mun kriisi alkoi jo kolme vuotta sitten. Aloin katsella elämääni taaksepäin ja niinsanotusti tarkistaa suuntaa. Ja voin sanoa että ei ollut kovin miellyttävää havahtua siihen, että on mennyt monta vuotta aivan hunningolle kulissiavioliitossa (minun puoleltani). Eli mun kriisini on periaatteessa täysin henkilökohtainen, mutta siinä sivussa ovat joutuneet myös muut kärsimään. Olen kasvanut aikuiseksi ja huomannut, että olen tehnyt päätöksiä täysin väärillä perusteilla. Tai sillä hetkellä ne ovat tietysti olleet oikeita päätöksiä, mutta ovat osoittautuneet huonoiksi sellaisiksi. Välillä elämä kolhii, mutta toivottavasti myös kantaa. Nyt ainakin jaksan uskoa siihen.

Eipä taida olla puppua nuo puheet kolmenkympin ja muittenkin kymppien kriiseistä. Itellä sellainen alkoi pari vuotta ennen pyöreitä vuosia ja jatkuupi aina vaan (nyt 30 v.). Tosin, onhan tämä kai jo seestymään päin, mutta vielä tämä elämä vain kovasti mietityttää.

Ja onhan se ihan terveellistä välillä tarkistellakin elämänsä suuntaa - että varmasti on tullut valittua oikein, koska aina voi suuntaa jälleen muuttaa, jos niin parhaaksi kokee. Itselle on selvinnyt kriisin aikana ainakin se, että ihan oikeat valinnat on tullut aikoinaan tehtyä ja tekisin samat uudestaankin. Mut onhan se silti hyvä välillä kyseenalaistaa omaa todellisuuttaan, koska mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma.

minulla oli kakskymppisenä sellainen päätös etten sitoudu pitkäksi aikaa keneenkään. kiertelen maailmaa ja vietän ihanaa poikamieselämää. mulla oli darts taulu ja biljardipöytä. vietettiin monet railakkaat juhlat. sitten kun olin 29,5 v tuli paniikki etten ole saannu mitään pysyvää aikaiseksi. no piti laittaa vauhtia elämään ja nyt olen 36n ja mulla on ihana 5v tyttö ja muutenkin elämä maistuu. jos joku kertoo että on seurustellu jo alle 20v ja lapsia on monta en ole yhtään kateellinen. tämä malli sopi minulle. niin millainen se kriisi sitten olikaan : tuskaista.

32-vuotiaana täytyy sanoa, että 30:n kriisiä ei ole ollut. Ehkä joskus 27-28-vuotiaana mietin, että voi ei, kohta olen 30, mutta 30-vuotiaana ei tuntunut miltään, ihan hyvältä=)

Eiköhän se ole ihmisestä itsestään kiinni, turha alkaa kriiseilemään.

Mun ikäkriisi alkoi jo 27-vuotiaana, jolloin mittaroin elämääni paniikissa, eli kysyin sen pelottavan kysymyksen: Olenko saavuttanut sen mitä halusin? Vastaus ei tyydyttänyt ja kriisi iski. Kriisistä selvisin tyynnyttelemällä itseäni ajatuksella, että enhän nyt sentään ole vielä kolmekymppinen, ja jatkoin kaiken sen tekemistä mikä oli vaan kivaa. Kunnes sitten täytin 30-vuotta ja koko korttipakka romahti ja itsepetos paljastui. Sama kysymys oli taas edessä, eikä vastaus tyydyttänyt vieläkään. Ei lapsia, ei vakkariduunia, ei vieläkään akateemista loppututkintoa, ei edes parisuhdetta. Mitä tein? Muutin maitojunalla kotiin vanhempien nurkkiin luuseroitumaan tai siis hakemaan uutta vauhtia aikuistumisen kinkkiselle tielle. Ongelma onkin, että on niin kivaa olla vain vastuuton, hulttiomainen ja seikkailunhaluinen nuori, eikä vastuullinen aikuisuus sittenkään kiehdo riittävästi. Miksikä ei, siinäpä kriisin ydin, ja sitä täällä peräkammarissani nytkin pohdin.

sekä yksinhuoltaja. En matkustellutkaan, shoppaillutkaan, sisustanutkaan enkä rakentanutkaan mitä viehättävintä taloa enkä harrastanutkaan trendikkäitä harrastuksia kuten oli tarkoitukseni.

En käynytkään viikottain taidegallerioissa, kauneushoitoloissa enkä cocktail-kutsuilla.

Päivittäiset ajatukseni pyörivät kalapuikkojen ja pyykkivuorojen, sähkölaskujen ja sängynalusvillakoirien jännittävässä maailmassa...hohhoijakkaa

On kertomisen arvoinen, koska se muutti koko elämäni suunnan.
Koin kuolemanpelon, avioeron ja nyt olen aloittanut terapian jotta voisin saada taas kosketuksen omaan itseeni.
Minun kriisini on ollut kauhea, julma ja niin ankara...mutta ilman sitä en olisi tällä matkalla kohti oikeaa aikuisuutta.