Mulla on ollut lapsena ja alun aikuisiän (20 vuotiaaksi) perhoskoira, se eli 16-vuotiaaksi ja olisin halunnut olla sen lähellä loppuun asti, muutin pois kotoa ja koira tietenkin mukana. Eräänä kesänä äitini otti koirani mukaan maalle, (tykkäsi olla siellä), kun olin töissä koko kesän. Koira ei koskaan tullut takaisin.
Äitini oli antanut sen mummon kaverille ja ottanut sieltä minulle kissanpentuja. syyksi hän sanoi: Et sinä sitä jaksa enää katsoa, vanha ja haiseva! Soitin samantien mummolleni ja vaadin että koirani palautettaisiin, matkustin sinne vain kuullakseni että äitini oli valehdellut koirani olinpaikan ja muuuta tietoa ei mummoni suostunut antamaan.
Seuraavaksi sain kuulla (tädiltäni), että koirani oli ammuttu.
Tämä on vaivannut minua jo 7 vuotta ja aina kun näen perhoskoiran meinaa itku tulla.
Teki mieli vain kirjoittaa tämä juttu tänne, kaikilla ei ole hyvä äiti elämässään. :(
Äitini oli antanut sen mummon kaverille ja ottanut sieltä minulle kissanpentuja. syyksi hän sanoi: Et sinä sitä jaksa enää katsoa, vanha ja haiseva! Soitin samantien mummolleni ja vaadin että koirani palautettaisiin, matkustin sinne vain kuullakseni että äitini oli valehdellut koirani olinpaikan ja muuuta tietoa ei mummoni suostunut antamaan.
Seuraavaksi sain kuulla (tädiltäni), että koirani oli ammuttu.
Tämä on vaivannut minua jo 7 vuotta ja aina kun näen perhoskoiran meinaa itku tulla.
Teki mieli vain kirjoittaa tämä juttu tänne, kaikilla ei ole hyvä äiti elämässään. :(
Vastaukset 13
Vanhimmat
Oli aika ikävä temppu.. jos tuo todella on totta.
En voi kun ottaa osaa koirasi menetykseen, se oli varmaan todella rakas sinulle.
Uskon, että asia vaivaa edelleen.. oletko muuten puhunut äitisi kanssa asioista ja mitä hän on tämän tapauksen jälkeen sanonut?
Ikuisesti murehtiminen ei kuitenkaan auta, puhu asioista niin edes hiukan lakkaavat vaivaamasta..
Tuo oli kamala tapa menettää koira, mutta elämämme on täynnä menetyksiä.. minäkin menettäneenä, isovanhempani, siskoni, kaksi koiraa ja marsun..
KAuheaa ja sitäpaitsi laitonta! Jos koira tosiaan oli virallisesti sinun! Mutta.. enään sille ei mitään mahda... Kuka oli koirasi ampunut? Otan osaa. Uskon että parhaan ystävän ja perheenjäsenen kuolema on hirveä asia. Älä unohda koiraasi koskaan!
isäpuoleni oli sen ampunut tädin mukaan, koska äitini oli sitä mieltä että minulle sopisi paremmin joku kauniimpi koira (koirallani oli lähtenyt hampaat ja vanhus-turkki, mutta silti rakas minulle) tai juuri ne kissanpennut (jotka muuten annoin äidille, en halunnut niitä).
Olen puhunut äitini kanssa tästä, mutta jos tuntisistte hänet, ymmärtäisitte miten turhaa se on, hän ei ymmärrä miten joku voi oikeasti pitää eläimistä, hänen mielestään ne ovat vain sisustustarvikkeita, jotka voi heittää pois kun kyllästyy. En ole kunnon väleissä äitiini enää, en oikeastaan koskaan ole ollutkaan.
Ja tämä tarina on tosi, jotenkin vain vanhat haavat repesi kun näin aamulla todella vanhan perhoskoiran.
Itselläni on nyt pehko collie, jonka kanssa harrastan kaikkea sen ehdoilla ja rakastan tätä koiraa yli kaiken. :)joten olen jatkanut elämääni, aina se ikävä kumminkin tuolla sydämessäni on..ja ainakin se tapa millä koirani kuoli, on sellainen jota en haluaisin kenenkään kokevan.
näköjään joskus käsittämättömiä =(
Mulla äiti ei osaa suhtautua eläimiin,koira oli mutta parketin takia pois annettiin,kissaa on joskus mulle tyrkätty ja ennen tota omaa koiraa niillä oli jokusen kuukauden multa yksi ja siitä ei haittaa voinut olla,täysflegmaattinen koira joka ei juuri jaloillaan ollut,mihkään ei koskenut ym,mutta ei sopinut pirtaan.Välissä siinä käväsi yksi seropi joka oli levoton ja joutui puolen vrk jälkeen pihalle naruun ja vuorokaudessa pois heiltä.
Pahinta on,että niille siistit nurkat on kaikki kaikessa,en ole nyt uuteen taloon(ovat asuneet yli vuoden)ollut lapsineni tervetullut,se kun on uuden uutukainen.
Ja sitten sukulaisille ruikataan kun ei näe lapsen lapsia,välimatkaa 15 km.
Eli kyllä ymmärrän että vaikka on ainoa äiti niin kaikkea ei voi anteeksi antaa,laitanko albumiin:Äitini jumaloi parkettiaan =(juu,olen katkera että puulattia ja siistit tapetit voittaa kaiken elävän.
möykky, joka juontaa juurensa omasta lapsuudesta ja katkeruudesta elämään.
En puolusta häntä ja hänen tekojaan, mutta sinun kannalta kauheaa, ettei teidän välinne ole niin läheiset kuin äidin ja tyttären välit kuuluu olla.
Vika ei ole sinun. Sinulla on lupa olla surullinen ja myös vihainen äidillesi.
Hänellä tässä olisi kasvunpaikka.
Tapauksesi ei ole ainoa elämässä.
Paljon on samanlaisia juttuja. Mikä katkeroittaa ihmismielen elämässä niin, ettei ole sijaa muulle kuin itselleen?
Äitisi tulee kokemaan vielä kovia aikoja elämässään.
Kuinka vaikea on saadakaan tyttärensä luottamus ja rakkaus takaisin, kun sen on ensin tuhonnut.
Anteeksi vain, mutta en voi käsittää millainen idiootti tappaa/tapattaa lapsensa lemmikin. Täysin sairas persoona, typerä haahka ja kaikkea siltä väliltä.. >:( Itse en pitäisi ollenkaan yhteyttä äitiini jos noin olisi tehnyt. Olit silloin jo aikuinen ja jos koirasi oli tosiaan sinun niin.. Kyllä tuollaiselle pitää pistää kova kovaa vastaan ja selittää että teko ei ollut ihan oikein..
Ärh..miten typerä ihminen voikaan olla!!
koirani tosiaan oli minun, papereineen päivineen. Sain sen isältäni eron yhteydessä.
tämä asia on vaikuttanut meidän väleihin ja muutenkaan ei meidän perhe ole ihanne perhe, äiti haukkuu vanhinta siskoani ja minuakin, on mielestään oikeassa kun periaate on"kulissit pidettävä, vaikka mitä tulisi"!
Näitä tapauksia on varmaan monia ja monet taasen eivät ymmärrä, miksi en halua pitää äitiäni äitinäni. Anoppinikin on parempi "äiti" minulle kuin oma biologinen. Ei se tee ihmisestä vielä äitiä, vaikka se on sinut synnyttänyt.
Tästä varmaan juontuu minun oma lapsi-kärttyisyyteni, en osaa ajatella itseäni äidiksi lapselle. :(
Surullistahan tuo on, mutta kuitenkin monet samassa tilanteessa olleet ovat pärjänneet vallan mainiosti, vaikka ovatkin vihanneet vanhempiaan ankarasti koko elämänsä. Eräs tuttuni teki jopa "taikoja" pienenä että pääsisi eroon vanhemmistaan..hän tappoi ristilukkeja.
Pitää vaan osata nauttia elämästä ja ajatella että kyllä roikaleet saavat aina tuta nahoissaan..joskus..luulen että äitisi on jo päässyt selville siitä että tekonsa oli paha. Toivottavasti pitkäkuonosi sontii äitisi matolle seuraavalla visiitillä.. ;) Voit sitten vaan taputella koiraa hyväksyvästi myöhemmin..
pitäisköhän vihjailla koiruudelleni, sontimaan sinne seuraavalla kerralla. Viimeeksi se vaan istua kökötti siinä mun vieressä ja katsoi mua sanoakseen "millon lähetään". :D
miten kukaan vanhempi voi lapselleen tuollaista tehdä? Toivottavasti aika parantaa.
Ehkä äitisi ymmärsi,että koira oli jo vanhus,ja vaivojakin varmaan oli, hän ei vain pystynyt sanomaan sinulle heti totuutta,,hän suojeli SINUA! Surullinen tarina kertakaikkiaan, mutta aina ei vanhemmat osaa toimia oikein vaikeissa asioissa.
Jos tytär on jo aikuinen niin kyllä luulisi äidinkin jo tajuavan ettei voi ikuisesti aikuista lastaan suojella! >:(
Koirani oli kyllä vanhus, mutta eläinlääkärin mukaan aivan terve, ainoastaan mitä vanhuus tuo tullessaan, jäykkyyttä nivelissä ja kuulo huonontunut ja hampaat. Koiraa ei mielestäni saa lopettaa sen takia, että siitä on tullut vanhus! Ei mummoja ja pappojaan tapeta, joten tämä kommentti on tosi huono mielestäni. Äiti ei "suojellut" minua, hän ei vaan pitänyt, että minun kämpässäni oli ruma koira!