Olen 26-vuotias nainen. Mieheni on vuotta vanhempi ja suhteemme on erittäin hyvä, rakastamme toisiamme hirmuisesti ja olemme toistemme parhaita ystäviä. Omaa aikaa on molemmilla myös, kummatkin käymme vuorotyössä, mutta järjestämme kuitenkin mahdollisimman paljon aikaa olla yhdessä.
Ongelmanani on se, että mieheni haluaisi kovasti vauvaa. Oikeastaan eihän sitä varsinaiseksi ongelmaksi voi sanoa, mutta siltä se joskus tuntuu. Hänen suurin haaveensa on olla isä, kasvattaa uusia ihmistaimia, elää rauhallista,tavallista elämää, jossa keskeistä osaa näyttelee perhe ja jota hän rakastaisi ja josta huolehtisi. Siinä tapauksessa, että jos olisimme hedelmättömiä, hän haluaisi antaa turvallisen ja rakastavan kodin jollekin toiselle lapselle, eli haluaisi olla sijaisvanhempi tai adoptoida lapsia.
Minä taas olen alkanut vasta viimeisen vuoden aikana miettimään äidiksi tuloa. Aiemmin en ole sitä paljoa miettinyt, koska en suoraan sanoen uskonut, että minusta olisi äidiksi. En tiedä miksi, ehkä siksi, että pelkään olevani samanlainen kuin oma äitini. Tunsin lapsena jatkuvasti olevani "tarpeeton" ja tunsin, kuinka hän minuun kyllästyi, vaikka olikin muuten huolehtiva.
Joskus testaan itseäni miettimällä, että olisihan se ihanaa, jos olisi pikkuinen.. mieheni saisi opettaa hänelle kaikenlaista ja eläisimme ihan tavallista perhe-elämää.. Mieheni haavenainen olen kuulemma jo nyt, eikä hän siihen kuolisi, vaikka päättäisinkin etten ikinä lasta tee, mutta se särkisi hänen sydämensä. Olen muuten jokseenkin perinteinen kotihommissa: tykkään leipoa, kokata, siivota, olla "muumimamma", huolehtia toisten hyvinvoinnista jne. Huomioin miestäni usein ja hän minua.
Se tässä juuri onkin säälittävää, että minulla on mies, joka varmasti tekee minut tulevaisuudessakin onnelliseksi, mutta minä pelkään kyllästyväni mahdollisiin lapsiini! Rakastan miestäni yli kaiken, teemme paljon asioita yhdessä ja tämä olotila on täydellinen. Mutta entäs jos tulisi lapsi? Entäs jos en jaksaisikaan kiinnostua hänestä, entä jos en saa mieheltäni enää tarpeeksi huomiota? Voi kuulostaa itsekkäältä, mutta..
Joskus haluan vaihtelua asioihin, kyllästyn joskus liiankin helposti esim. töissä tai kyläilemässä. Saatan kyllästyä ihmisiin, jopa ystäviini, ja pidän aina pitkän tauon tapaamisten välillä, koska haluan olla enemmän mieheni kanssa tai yksin. Minusta saa kuvan, että olen sosiaalinen, herttainen mammatyyppi, ja ehkä sitä osaksi olenkin, mutta en vain voi olla miettimättä, että entäs jos lapsen teko kaduttaa myöhemmin?
Ei ole suloisempaa näkyä kuin rakas mieheni puuhailemassa kummipoikamme kanssa, joka on vielä vauva. Hän puhuu lapselle paljon, kantelee häntä koko ajan sylissään, kertoo autoasioita jne. Sydämeni sulaa aina kun näen mieheni lasten kanssa. Hän on luotu siihen hommaan. Samoin käy, kun hän saa leikkiä leikki-ikäisten kanssa; hän ottaa lapsen puheet vakavasti, kuuntelee heitä, on kärsivällinen jne. Ja minä vain mietin, että "mikseivät ne voisi olla jo hiljaa"..
Onko minussa jokin vialla vai pitääkö ajatukseen vielä kypsyä? Mieheni tarjoutuu mielellään perheemme pääelättäjäksi, jos haluan jäädä kotiin, oli lapsia tahi ei. Hänelle olen tasavertainen kumppani, mutta suhteessamme on nähtävissä joitakin sukupuolirooleja, esim. minä kokkaan, hän huoltaa autot, minä siivoan, hän hoitaa kodin korjaukset jne.. toki hän tekee kotihommia itsekin, mutta minä tykkään tehdä niitä, siksipä jako näin.
Hän joskus saattaa ihastella kotiin tullessaan, että tämä se vasta täydellistä on, jos olen esim. laittanut ruokaa tai leiponut. Ne merkitsevät hänelle todella paljon, ja en koskaan tunne olevani vain pelkkä kotitalouskone, mieheni arvostaa tekemääni työtä kotimme eteen.
Hän on siis kultainen, hyvä mies ja minä tuulellakäyvä pelkuri. Tulisiko minusta oikeasti hyvä äiti, vai erehdynkö toistamaan oman äitini virheitä? Joskus, kun itsetuntoni on ihan alhaisimmillaan (ei se korkea ole muutenkaan), niin tunnen, että en ollenkaan osaa tehdä mitään oikein. Minulla on taustalla väkivaltainen entinen avomies, joka sai minut uskomaan, etten ole yhtään mitään. Miksi en jaksa kiinnostua muista ihmisistä kuin miehestäni? Pystynkö ikinä rakastamaan lapsiani?
Pyydän asiallisia neuvoja, en ole aiemmin tunnustanut tätä kenellekään. Mieheni tietää etten ole vielä valmis, mutta ei oikein usko, kun sanon että pelkään katuvani sitä, sillä hänen mielestään ei kukaan voi omia lapsiaan katua..
Olen sekaisin ja haluaisin mielipiteitä, onko joku joskus kokenut saman.
Ongelmanani on se, että mieheni haluaisi kovasti vauvaa. Oikeastaan eihän sitä varsinaiseksi ongelmaksi voi sanoa, mutta siltä se joskus tuntuu. Hänen suurin haaveensa on olla isä, kasvattaa uusia ihmistaimia, elää rauhallista,tavallista elämää, jossa keskeistä osaa näyttelee perhe ja jota hän rakastaisi ja josta huolehtisi. Siinä tapauksessa, että jos olisimme hedelmättömiä, hän haluaisi antaa turvallisen ja rakastavan kodin jollekin toiselle lapselle, eli haluaisi olla sijaisvanhempi tai adoptoida lapsia.
Minä taas olen alkanut vasta viimeisen vuoden aikana miettimään äidiksi tuloa. Aiemmin en ole sitä paljoa miettinyt, koska en suoraan sanoen uskonut, että minusta olisi äidiksi. En tiedä miksi, ehkä siksi, että pelkään olevani samanlainen kuin oma äitini. Tunsin lapsena jatkuvasti olevani "tarpeeton" ja tunsin, kuinka hän minuun kyllästyi, vaikka olikin muuten huolehtiva.
Joskus testaan itseäni miettimällä, että olisihan se ihanaa, jos olisi pikkuinen.. mieheni saisi opettaa hänelle kaikenlaista ja eläisimme ihan tavallista perhe-elämää.. Mieheni haavenainen olen kuulemma jo nyt, eikä hän siihen kuolisi, vaikka päättäisinkin etten ikinä lasta tee, mutta se särkisi hänen sydämensä. Olen muuten jokseenkin perinteinen kotihommissa: tykkään leipoa, kokata, siivota, olla "muumimamma", huolehtia toisten hyvinvoinnista jne. Huomioin miestäni usein ja hän minua.
Se tässä juuri onkin säälittävää, että minulla on mies, joka varmasti tekee minut tulevaisuudessakin onnelliseksi, mutta minä pelkään kyllästyväni mahdollisiin lapsiini! Rakastan miestäni yli kaiken, teemme paljon asioita yhdessä ja tämä olotila on täydellinen. Mutta entäs jos tulisi lapsi? Entäs jos en jaksaisikaan kiinnostua hänestä, entä jos en saa mieheltäni enää tarpeeksi huomiota? Voi kuulostaa itsekkäältä, mutta..
Joskus haluan vaihtelua asioihin, kyllästyn joskus liiankin helposti esim. töissä tai kyläilemässä. Saatan kyllästyä ihmisiin, jopa ystäviini, ja pidän aina pitkän tauon tapaamisten välillä, koska haluan olla enemmän mieheni kanssa tai yksin. Minusta saa kuvan, että olen sosiaalinen, herttainen mammatyyppi, ja ehkä sitä osaksi olenkin, mutta en vain voi olla miettimättä, että entäs jos lapsen teko kaduttaa myöhemmin?
Ei ole suloisempaa näkyä kuin rakas mieheni puuhailemassa kummipoikamme kanssa, joka on vielä vauva. Hän puhuu lapselle paljon, kantelee häntä koko ajan sylissään, kertoo autoasioita jne. Sydämeni sulaa aina kun näen mieheni lasten kanssa. Hän on luotu siihen hommaan. Samoin käy, kun hän saa leikkiä leikki-ikäisten kanssa; hän ottaa lapsen puheet vakavasti, kuuntelee heitä, on kärsivällinen jne. Ja minä vain mietin, että "mikseivät ne voisi olla jo hiljaa"..
Onko minussa jokin vialla vai pitääkö ajatukseen vielä kypsyä? Mieheni tarjoutuu mielellään perheemme pääelättäjäksi, jos haluan jäädä kotiin, oli lapsia tahi ei. Hänelle olen tasavertainen kumppani, mutta suhteessamme on nähtävissä joitakin sukupuolirooleja, esim. minä kokkaan, hän huoltaa autot, minä siivoan, hän hoitaa kodin korjaukset jne.. toki hän tekee kotihommia itsekin, mutta minä tykkään tehdä niitä, siksipä jako näin.
Hän joskus saattaa ihastella kotiin tullessaan, että tämä se vasta täydellistä on, jos olen esim. laittanut ruokaa tai leiponut. Ne merkitsevät hänelle todella paljon, ja en koskaan tunne olevani vain pelkkä kotitalouskone, mieheni arvostaa tekemääni työtä kotimme eteen.
Hän on siis kultainen, hyvä mies ja minä tuulellakäyvä pelkuri. Tulisiko minusta oikeasti hyvä äiti, vai erehdynkö toistamaan oman äitini virheitä? Joskus, kun itsetuntoni on ihan alhaisimmillaan (ei se korkea ole muutenkaan), niin tunnen, että en ollenkaan osaa tehdä mitään oikein. Minulla on taustalla väkivaltainen entinen avomies, joka sai minut uskomaan, etten ole yhtään mitään. Miksi en jaksa kiinnostua muista ihmisistä kuin miehestäni? Pystynkö ikinä rakastamaan lapsiani?
Pyydän asiallisia neuvoja, en ole aiemmin tunnustanut tätä kenellekään. Mieheni tietää etten ole vielä valmis, mutta ei oikein usko, kun sanon että pelkään katuvani sitä, sillä hänen mielestään ei kukaan voi omia lapsiaan katua..
Olen sekaisin ja haluaisin mielipiteitä, onko joku joskus kokenut saman.
Vastaukset 3
Vanhimmat
oli ihana lukea viestisi ja varsinkin kun kerroit miehestäsi...jokaista lasta ajattelevaa varmasti velloo vähän saman kaltaiset tunteet kuin sinuakin,ainakin välillä...mietityttää jaksaminen,pelottaa jne.mutta yleisemmin naiset haluavat enemmän lasta kuin miehet.mutta koska sinulla on noin ihana mies ja olet itsekin mielestäni pohjimmiltasi valmis niin mielestäni kannattaa yrittää..on myös mahdollista että lapsi ei heti edes tärppää tai ei ollenkaan..tai sitten heti,mutta kun sitä ei voi tietää.olisi kaameaa jos jokusen vuoden jälkeen olisit hyvin valmis ja lasta ei kuulukkaan.itse olen 2 lapsen äiti ja toivon kolmatta,mutta ei ole vielä kuulunut... ja lapset ovat uskomattomia.hermot menee välillä tietysti,mutta kun sen oman lapsen näkee ei voi ketään rakastaa samalla tavalla eikä siitä voi olla koskaan mustasukkainen ainakaan omalle miehelle,en ainakaan minä voisi kuvitella.teillä on niin hyvät lähtökohdat että en kauaa miettisi..:)
Luulen, että ymmärrän sinua aika hyvin. Äitini masentui, kun aloitin vuoden vanhana hoidossa, ja sitä kesti seuraavat seitsemän vuotta. Senkin jälkeen masentuneisuutta oli säännöllisin väliajoin. Äiti itse uskoo tämän johtuvan siitä, että minun hoitoon laittamiseni herätti hänessä ne tunteet, joita hän itse koki jouduttuaan vuoden vanhana pois kotoa. Äitini on sanonut, että pelkäsi niitä hetkiä, kun tulin kotiin hoidosta, koska tiesi, ettei pysty antamaan minulle sitä, mitä olisin tarvnnut.
No, välit äitiin jäi aika etäisiksi ja tunsin, ettei minua rakasteta. Nyt aikuisena pelottaa, että en itse pysty rakastamaan omaa lastani ja että lapsi herättää vain ahdistusta. Pelkään, etten pysty antamaan lapselleni sellaista, mitä en itse ole saanut. Aikaisemmin en olisi edes voinut kuvitella hoitavani toisten lapsia, se jo oli liikaa.
Luulen kuitenkin, että olet jo pitkällä, kun tiedostat, että äitisi kyllästyi sinuun ja se tuntui pahalta. Kun asian tiedostaa, voi varmasti vaikuttaa siihen, mitä siirtää eteenpäin omille lapsilleen.
Tuo tunne taas, että pelkäät, ettei miehesi ehkä huomioisi enää sinua tarpeeksi... Luulen, että jos odotatte vielä vähän aikaa, niin tuo pelko häviää. Me olemme olleet mieheni kanssa yhdessä nyt 7 vuotta, ja nyt alkaa tuntua, että se vaihe, jossa on tärkeää keskittyä toiseen, on mennyt ohi, ja on aika siirtyä eteenpäin, siihen perhevaiheeseen.
ettet ole valmis. Päätös on sinun, keho on sinun :)