Unen lahjat palautuvat.

Joulu tuli istuttua karmeassa krapulassa, ja sitten vuodenvaihteessa alkoivat sopivasti puheet tipattomasta tammikuusta, ja siitä tuli inspiraatio. Alku oli varsin rauhatonta, mutta toisaalta oli helppoa, kun tiedostin mikä vaivaa.
Nuorempana tuli nukuttua helposti 12 tuntia luonnollista unta viikonloppuisin ilman mitään kemiaa, mutta tammikuussa harkitsin jo lääkärille lähtöä, kun nukkuminen oli 3-4 tunnin pätkiä. Taas alitajunta ilmoitti, että älä hötkyile.
Helmikuun 1. tuumailin, että menee sekin kitalakea kuivatellessa, kun viinaa/kaljaa ei tee yhtään mieli, vain se pätkänukkuminen rassasi, kun ei koskaan tuntenut itseään levänneeksi.
Tipatonta helmikuuta terapiamielessä auttaa, kun tuttu vilpitön viinanvihaaja alkoi tuhoamaan vihansa kohdetta tahtiin europullo per päivä. Onhan siinä ihmettelemistä ja kuskattavaa kerrakseen. Jälleen joutui pohtimaan, että kai sitä itsekin on aivan samanlainen simpanssin tasoinen, kun hanat on auki, tosin omat havainnot siitä ovat aina huteria.
Alitajunta oli oikeassa, sillä vasta nyt nukkuminen on normalisoitunut - vaati melkein kaksi kuukautta. Siitä ihmettelemään, että miten se niin kauan kestää? Selityksen löysin siitä, että en pariinkymmeneen vuoteen olekaan ollut näin pitkään kuivana. Mutta ei sekään periodi ollut pelkkää läträämistä.
Kovin on helposti mennyt tämä aika. Tästä jatkan eteenpäin rennolla otteella. Otan jos otan, ja voin olla ottamattakin.
Meikäläisen ideologia on muodostunut sellaiseksi, että tärkeintä on pakottomuus ja rentous. Alkoholistin elämän pakonomainen ainoa sisältö on viina. Monen ex-alkoholistin pakonomainen elämän ainoa sisältö on raittius. Ja tätä en kirjoittanut loukatakseni ketään, vaan se on oma subjektiivinen käsitykseni kokonaiskuviosta, ja ymmärrän niitä monia, joille ei todellakaan ole muita vaihtoehtoja kuin täysi raittius tai täysi juoppous.
Taiteilen tästä eteenpäin vaihtoehtojen välissä.