En malttanut olla kauan poissa keskusteluista. Tuli nimittäin mieleen uusi asia yhdessä pohdiskeltavaksi.
Kumpi määrittää ihmistä, se miltä näyttä vai se millainen on? Eli riittääkö "hyvä" ulkokuori, mitä/miten vaikuttaa se minkälainen ihminen on sen ulkokuoren alla?
Asia tuli mieleen, kun olen ajatellut itse tuntemiani ihmisiä, joita on laidasta laitaan näköisiä ja kokoisia. Esim. kun tapasin oman esimieheni (nainen) ensimmäisen kerran, katsoin, että onpas siinä hyvännäköinen ihminen. Kun aloin tuntea häntä enemmän myös "sisäisesti, huomasin, että ulkonäkö jotenkin kummasti muuttui. Hyvännäköisestä tuli ihan tavallinen, ei erikoisen hyvännäköinen. Eikä se johtunut siitä, että hän olisi ollut jotenkin ilkeä tai inhottava, vaan ihan tavallinen tallaaja, jolloinen jostain syystä ulkonäkökin muuttui ensi näkemältä "tavalliseksi.
Voisiko siis olla, että "vähemmän" hyvännäköisestä tuleekin hyvännäköinen, kun tutustuu ihmiseen paremmin?
Toisin sanoen, määrittelemmekö ihmistä liikaa ulkokuoren perusteella malttamatta odottaa, että tutustuisimme ihmiseen ulkonäöstä huolimatta eikä sen takia.
Ulkonäkö ja minäkuva ovat kaksi eri asiaa, eikä niitä pitäisi sekoittaa. Ei tehdä liian nopeita päätöksiä kehen kannattaa tutustua ja kehen ei. Ja entäs, jos sen "täydellisen" ulkokuoren alta paljastuu pelkkää tyhjää, riittääkö silloin se, että on hyvännäköinen?
Miten määritellä hyvännäköinen, kun makuja on monia ja yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta. Luuletteko, että voisi menettää jotain arvokasta, jos ei halua tutustua muihin kuin omasta mielestään kauniisiin ihmisiin? Ja miten on älykkyyden laita? Minusta älykkyys on seksikästä ulkonäöstä riippumatta, siinä on haastetta kerrakseen.
Älkää nyt vain vetäkö johtopäätöstä, että tarkoitan laijojen/norm.painosten olevan "tyhjäpäitä". Sitä en tosiaan tarkoita, kirjoitan asiasta ihan yleisellä tasolla.
Kumpi määrittää ihmistä, se miltä näyttä vai se millainen on? Eli riittääkö "hyvä" ulkokuori, mitä/miten vaikuttaa se minkälainen ihminen on sen ulkokuoren alla?
Asia tuli mieleen, kun olen ajatellut itse tuntemiani ihmisiä, joita on laidasta laitaan näköisiä ja kokoisia. Esim. kun tapasin oman esimieheni (nainen) ensimmäisen kerran, katsoin, että onpas siinä hyvännäköinen ihminen. Kun aloin tuntea häntä enemmän myös "sisäisesti, huomasin, että ulkonäkö jotenkin kummasti muuttui. Hyvännäköisestä tuli ihan tavallinen, ei erikoisen hyvännäköinen. Eikä se johtunut siitä, että hän olisi ollut jotenkin ilkeä tai inhottava, vaan ihan tavallinen tallaaja, jolloinen jostain syystä ulkonäkökin muuttui ensi näkemältä "tavalliseksi.
Voisiko siis olla, että "vähemmän" hyvännäköisestä tuleekin hyvännäköinen, kun tutustuu ihmiseen paremmin?
Toisin sanoen, määrittelemmekö ihmistä liikaa ulkokuoren perusteella malttamatta odottaa, että tutustuisimme ihmiseen ulkonäöstä huolimatta eikä sen takia.
Ulkonäkö ja minäkuva ovat kaksi eri asiaa, eikä niitä pitäisi sekoittaa. Ei tehdä liian nopeita päätöksiä kehen kannattaa tutustua ja kehen ei. Ja entäs, jos sen "täydellisen" ulkokuoren alta paljastuu pelkkää tyhjää, riittääkö silloin se, että on hyvännäköinen?
Miten määritellä hyvännäköinen, kun makuja on monia ja yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta. Luuletteko, että voisi menettää jotain arvokasta, jos ei halua tutustua muihin kuin omasta mielestään kauniisiin ihmisiin? Ja miten on älykkyyden laita? Minusta älykkyys on seksikästä ulkonäöstä riippumatta, siinä on haastetta kerrakseen.
Älkää nyt vain vetäkö johtopäätöstä, että tarkoitan laijojen/norm.painosten olevan "tyhjäpäitä". Sitä en tosiaan tarkoita, kirjoitan asiasta ihan yleisellä tasolla.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Äh...taas melko ympäripyöreä aihe. Ihmistä määrittää mielestäni kummatkin ominaisuudet, niin ulkoiset kuin sisäiset. Tunteet vaikuttavat myös siihen millaisena toinen nähdään (ihastuminen / rakastuminen).
Ensivaikutelma on pitkälti alitajuntainen sekä biologinen juttu, ei siihen oikein voi paljoa omalla ajattelulla vaikuttaa. Ihmisen ulkomuoto heijastaa usein jonkin verran myös sisäistä olemusta. Se on sitten jokaisesta itsestään kiinni, haluaako toiseen tutustua syvemmin, vai vain raapaista pintaa. Se, myös vaikuttaa millä mielellä toiseen ollaan tutustumassa, eli haetaanko kumppania, ystävää jne...
Miksi taas vaihtoehdota tuntuu olevan, joko kaunis/tyhjä vs. ruma/täysi. Ainakin itse tunnen myös kaunis/täysi ja ruma/tyhjä tapauksia. Kauneus on makuasia ja se, miten arvokkaana jonkun menettämistä pitää on aina yksilöstä ja tilanteesta kiinni.
Tämä on sinulle "Ei niin komea". Viitsitkö lukea kirjoitukseni viimeisen kappaleen uudelleen. Siinä sanotaan jotain sellaista, että sinunkin pitäisi ymmärtää, että en kirjoituksellani tarkoittanut, että kaunis on tyhmä ja ruma on älykäs.
Mistä aina löytyy näitä, jotka haluavat viedä keskustelun ihan muille poluille kuin mihin se on tarkoitettu.
Ja miten niin ympäripyöreä aihe? Ainako pitäisi vain kirjoittaa, että "voi, voi, kun olen lihava ja on niin paha olla". Eikö tällä palstalla pystytä älylliseen keskusteluun aiheesta, joka myös sivuaa lihavuutta ja yleensä ihmisyyttä.
Toivon, ettei asiaton loppukommenttisi vie taas keskustelua lihavat vastaan laihat-tasolle, sillä se on TYHMÄÄ, eikä siitä ollut kyse!!!
Tässä muutama peruste ympäripyöreydestä.
"Kumpi määrittää ihmistä, se miltä näyttä vai se millainen on?"
Pinnallinen kuva vaikuttaa ajatuksiisi halusit tai et, koska monet eloonjäämisominaisuudet ja piirteet jotka osoittavat terveyttä näkyvät ensivilaukselta ja etenkin parinmuodostuksessa ne vaikuttavat alitajuntaisesti paljon. Vaikutelma normaali sosiaalisessa tilanteessa muodostuu sekä pinnan että sisällön kautta.
Eli kysymys oli jokseenkin turha.
Toisekseen kysyt voiko vähemmän hyvännäköisestä tulla hyvännöiköinen kun siihen tutustuu, mutta pian sen jälkeen toteat, että hyvännäköisyyttä ei voida oikein edes määritellä kun makuja on monia. Eli tästä kysymyksestä katoaa pitkälti tällöin pointti, kun kiistellään makuasioista.
Enkä ymmärrä miten loppukommenttini on asiaton? Voisitko tarkentaa?
Olet varmaankin kuullut filosofista nimeltä Sokrates. Hän ei selitellyt asioita, vaan esitti kysymyksiä. Hänen oppilaitaan oli esim. Platon. Tällä haluan kertoa, että viesteissäni on paljon kysymyksiä, koska minua kiinnostaa ihmisten ajatusmaailma.
"Kumpi määrittää ihmistä, se miltä näyttä vai se millainen on?" Tämän esimerkin olit poiminut tekstistäni ja olisin utelias tietämään, mitä ympäripyöreää tässä kysymyksessä on? En väitä olevani Sokrates en myöskään Platon, mutta usein asiat ja ajatukset, jotka vaikuttavat ensinäkemältä yksinkertaisilta, eivät sitä välttämättä ole. Varsinkin, jos viitsii niitä hetken miettiä.
En halua kommentoida tyyliäsi sen enempää, koska siitä syntyisi täysin hedelmätön "juupas-eipäs-keskustelu. Totean vain, että samoin kuin Sokrates, minäkin esitän mielelläni kysymyksiä en niinkään vastauksia ja mietin sitten ihmisten arvomaailmaa. Olen kiinnostunut filosofiasta, suorittanut siitä arvosanan (ei ole ylpeilyä, vain selitys vastaukseeni sinulle) ja mielelläni kuuntelen ihmisten mielipiteiden vaihtoa ja heitän jonkun kysymyksen väliin (ehkä).
Vielä pieni huumoripläjäys mukaan, kun ollaan lihavuuspalstalla: eikö täällä juuri sovi puhua "ympäripyöreitä".
Ei niinkään että kysymisessä olisi mitään vikaa, mutta mielestäni tuo kysymys vaan tuntui turhalta, koska vastaus on melko itsestään selvä. Kummatkin määrittävät, halusi sitä itse tai ei. Tottakai jos ihmistä tutkii pintaa syvemmältä niin löytää usein eriasioita kuin pintaraapaisulla. Tällöin ulkonäön merkitys laskee ja ihminen voi ihastua / rakastua vaikka ei olisi niin tehnyt ensisilmäykseltä. Minulla on tästä itsellänikin omakohtainen kokemus.
Jos mennään vielä filosofisiksi, niin esimerkiksi kvanttimekaniikan filosofisemmasta puolesta löytyy ajattelutapa, joka mielestäni soppii hyvin juuri tähän tilanteeseen.
Einstein, joka näyttää olevan sinulekin tuttu, ajatteli pitkälti niin että asiat ovat niin kuin ovat riippumatta havainnoitsijasta. Kuitenkin kvanttifilosofiaan kuuluu ajatus, että asiat ovat niin kuin ne havainnoidaan. Tästähän on juuri klassinen esimerkki, että pitääkö kaatuva puu ääntä jos kukaan ei ole kuulemassa, eli pitääkö puu ääntä vain silloin kun joku havainnoi sen? Oikeata sisäistä olemusta ei ole, vaan todellisuus muuttuu havainnoitsijan mukaan.
Filosofia on filosofiaa ja kvanttifysiikka on kvanttifysiikkaa eli se ei ole filosofiaa.
"Einstein ajatteli pitkälti niin että asiat ovat niin kuin ovat riippumatta havainnoitsijasta." Kyseessä on ihan perinteinen filosofinen juttu nimeltänsä ontologia, joka esittää kysymyksiä todellisuuden luonteesta (Mikä on ilmiön luonne? Mikä on todellista? Mitä voidaan pitää todisteina?)ja Einsteinilla oli tyypillinen positivistinen, empiristinen ote asioihin, kuten matemaatikoilla, biologeilla ja fyysikoilla on. Eli asiat ovat olemassa havainnoijasta riippumatta. Ja niitä voidaan luotettavsti mitata kerrasta toiseen, tuloksen muuttumatta. Silloin lähdetään myös ajatuksesta, että puu pitää ääntä kaatuessaan riippumatta havainnoidaanko sitä vai ei ja NIMENOMAAN TODELLISUUS EI MUUTU havainnoitsijan mukaan.
Jos näin olisi että todellisuus muuttuisi havainnoijan mukaan, niin silloin ei enää noudatettaisi Einsteinin ajatusmaailmaa, vaan lähinnä jotakin mannermaista filosofiaa, jossa asiat ovat juuri riippuvaisia havainnoijasta ja vaihtelevat siten kunkin havainnoijan mukaan.
Jokaiselle todellisuus on se, mitä hän havaitsee.
Kvanttitasolla mittaukset vaikuttavat tuloksiin, todistetusti, joten ei tuo ole pelkkää ajatuksen juoksua. Arjessa on tietenkin hyvä lähteä tietyistä oletuksissa, koska jos filosofian kannalta lähestytään maailmaa, niin ainoa fatka on itsensä olemassa olo - ajattelen, siis olen.
Kaikki muu voi olla vain harhaa.
Jos todellisuus ei muuttuisi havainnoitsijan mukaan, niin ruma olisi kaikkien mielestä ruma ja kaunis kaikkien mielestä kaunis, vai kuinka?
Tervetuloa takaisin! :)
Omien kokemusteni perusteella voin (taas kerran) sanoa, että ulkonäkö ei oikeastaan paljoa vaikuta siihen mitä ihmisestä ajattelen. Tietysti ulkonäköön kiinnittää huomiota: vähintään alitajuisesti huomaa kuka on siisti, kuka ei, kenellä on mahaa tai vaikka kaljua, mutta ne piirteet eivät ole tärkein tekijä asiassa.
Pidän mukavista, iloisista, luotettavista, rennoista ja huumorintajuisista ihmisistä kokoon tai näköön katsomatta. Sellaisten kanssa tulen yleensä aina toimeen, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Lapsista pidän erityisesti, koska lapset yleensä teeskentelevät vähiten.
Koppavat, töykeät, itseriittoiset ja omahyväiset tyypit kierrän kaukaa. Heille mikään/kukaan ei ole tarpeeksi, ovat aina "oikeasssa" ja heidän ajatusmallin mukaan muita voi katsella aina nenänvartta pitkin, vaikkei olisi edes kunnolla tutustunut.
Toki löytyy ihmisiä, jotka jaottelevat ihmiset ulkonäön mukaan. Tälläkin palstalla joku piti naisia vain baari-illan jatkojen panopuina. Jos elämää katsoo niin lyhytjänteisesti, niin toki ulkonäöllä on väliä. Mutta jos etsii itselleen elämänkumppania, niin muihinkin piirteisiin kannattaisi kiinnittää huomiota. Näitä tapauksia on tarpeeksi: nainen pamahtaa paksuksi, yhteiselämä ei toimikaan, nainen lähtee ja vaatii elatusmaksuja huoltajuusriitojen pyöriessä taustalla. Ja kaikkein eniten tässä astelemassa kärsii viaton lapsi.
Toki hieman kärjistin, mutta olisiko muutama tapaus voitu välttää, jos oltaisiin ensin vähän aikaa eletty yhdessä ja katsottu millainen tyyppi se toinen oikein on..?
Tässä vain minun mielipiteeni. Jatketaan harjoituksia... :)
Jos unohdetaan parinmuodostus ja puhutaan vain ihmisten suhtautumisesta yleensä, niin oman kokemuksen mukaan ulkonäkö määrää erittäin paljon. Ensivaikutelma on niin vahva, että vaatii joskus vuosien työn, että sen saa muutettua.
Ei pelkkä ylipaino anna negatiivista vaikutelmaa, vaan moni muukin asia joilla ei pitäisi olla mitään vaikutusta. Ei pitäisi, mutta on.
Ihan ilman ilkeilyä sanon omana mielipiteenäni, että ulkonäkö merkitsee kaikkea. Jos joku sanoo ettei anna sen merkitä, huijaa itseään. Ja tarkoitus ei tosiaan ole provoilla, tämä on vain minun mielipiteeni.
Ja vielä sen verran, että äärimmäisen pienet asiat määräävät sen, miten ihmistä kohdellaan. Jos katsoitte Hurja muodonmuutos-ohjeman viimeksi, siinä leikattiin eräältä mieheltä yläluomet, koska ihmiset pitivät häntä vihaisena. Ja vain, koska luomissa oli vähän läskiä, mikä sai ilmeen synkäksi. Jos ihminen on syntyessään saanut sellaiset kasvonpiirteet, että näyttää miellyttävältä ja avoimelta, ei ylipainokaan merkitse paljoa. Olikohan se Freud joka sanoi, että ulkonäkö on kohtalo...
On ihan totta että ulkonäkö määrää ensivaikutelman. Ja se ensivaikutelman perusteella tehty päätelmän ihmisestä kestää pitkään, pitkään.
Ja siihen ensivaikutelmaan ei liity ainoastaan lihavuus vaan kaikki ulkonäköä ja ulkoista olemusta koskettava.
"Koppavat, töykeät, itseriittoiset ja omahyväiset tyypit kierrän kaukaa. Heille mikään/kukaan ei ole tarpeeksi, ovat aina "oikeasssa" ja heidän ajatusmallin mukaan muita voi katsella aina nenänvartta pitkin, vaikkei olisi edes kunnolla tutustunut."
Sisupussi kirjoitti noin. Itse olen sitä tyyppiä joka on luonteeltaan ujo, eikä koskaan ilkeile tai kehu itseään, mutta olen kasvonpiirteiden vuoksi erittäin ilkeän ja koppavan näköinen.
Olen koko ikäni kärsinyt kaltaisistasi ihmisistä, jotka todellakin "kunnolla tutustumatta" kohtelevat minua kuin saastaa. Kannattaisi siis miettiä joskus ihmistä ulkonäön takana, siis miettiä ihmisen käytöstä, tekoja ja sanoja enemmän, kuin sitä miltä ihminen näyttää. Vaikka olisin kuinka iloinen tai hymyilisin, en voi muuttaa perusilmettäni joka on siis synkkä. Olen tottunut jo kohtalooni olla aina yksin ja ulkopuolelle jätetty, mutta maailma on täynnä ihmisiä jotka aina uudelleen järkyttyvät ihmisten ilkeydestä ilman syytä. Miettikää ensi kerralla vähän.
Tietysti ulkonäkö vaikuttaa aina (kuten kirjoitin: vähintään alitajuisesti), mutta lähdin tekstissäni eri ajatusmallista: siitä, että tunnen esimerkkitapaukset ja olen ollut tekemisissä heidän kanssaan.
Niistä ihmisistä, joista pidän, ovat LUONTEELTAAN mukavia ja rentoja. Ensivaikutelma on siinä pitämisvaiheessa tehty jo ajat sitten. On sitten ollut lihava tai laiha, niin ei väliä, kunhan kemiat osuu yksiin.
Töykeisiin ja koppaviinkin ihmisiin olen siis jo yrittänyt tutustua. Heitä on joka paikassa: suvussa, töissä ja muissa paikoissa, joissa heidän kanssaan on PAKKO ainakin kuvitella tulevansa toimeen, mutta joiden kanssa ei koskaan voi tulla läheisempää ystävyyttä, joten kuten sanoin: "kierrän" heidät kaukaa. Ja näissäkin tyypeissä on niin lihavia kuin laihoja, kauniita ja rumia.
Tiedän kyllä miten ihmiset voivat kohdella, omaanhan vielä jonkun verran ylipainoa ja kaikenlisäksi toinen silmäni pullottaa sairauden takia. Se on ilmeisen paha asia monelle, tuijotuksista päätellen. Koska oma kouluni on ollut ulkonäön suhteen varsin kova, niin yritän aina ensin tutustua ihmiseen persoonana enkä ensimmäisenä valikoi ihmisiä ulkonäön mukaan.
Jos ulkonäkö merkitsee sinulle kaikkea, niin se on ihan ok. En ainakaan itse ota sitä ilkeilynä, koska jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Kukin arvostakoon ihmisissä niitä piirteitä mitä haluaa.
Kuten jo vastasin Ex-pullerolle, niin vastaan sinullekin, että tarkoitin esimerkilläni tapauksia, joihin olen tutustunut tai yrittänyt tutustua ja joiden kanssa on siis yleensä jotain kautta (suku, työ jne.) pakko tulla toimeen.
Teet liian hätäisiä johtopäätöksiä väittäessäsi, että kohtelen ihmisiä kuin saastaa. Aika raju ja loukkaava väitös näin toisiamme näkemättä ja tuntematta. En kohtele ihmisiä kuin saastaa, vaan yritän yleensä aina tutustua sisäiseen persoonaan. Olen siis OMAN ulkonäköni ja alku-ujostelun takia myös usein syrjässä, joten ihan samalla puolella ollaan.
Tuo aikaisempi lauseeni "... muita voi katsella nenänvartta pitkin, vaikkei olisi edes kunnolla tutustunut" tarkoittaa siis todellisuudessa vähättelyä, isottelua, leuhkimista yms. Tuolla tavalla käyttäytyvien seurassa (heihin törmää joskus satunnaisesti) olen useimmiten hiljaa, koska en keksi enää mitään röyhkeämpää tapaa keskustella ja pidän lapsellisena sellaisten ihmisten kanssa sotimista. Siitä kun ei ole mitään hyötyä.
Nuorena kyllä yleisen mielipiteen mukaisesti ihastuin ensinäkemältä pitkälti ulkonäön mukaan. Mutta aina olen ollut avoin ja tutustunut kaikensorttisiin ihmisiin ja kun tutuksi on tullut, ulkonäöllä ei ole ollut väliä jos vilpittömästi olen mieltynyt persoonallisuuteen, eli mielipiteet ovat käyneet yksiin ja olen arvostanut kaveria - silloin olen saattanut rakastua. Samoin moni komea tyyppi on osoittautunut täysin mahdottomaksi.
Kun arvonannnon on ansainnut, kaveri on ollut silmissäni kaunis, olipa ulkonäkö mitä luokkaa hyvänsä. Jokaisesta löytyy kauneutta: silmät, hymy, ääni... ne ovat piirteitä, jotka ilmentävät persoonaa. Jokainen muistaa rakkaansa jostain tietystä ominaispiirteestä, omassani rakastan silmiä ja ääntä: lempeä katse ja rauhallinen matala ääni seuraavat minua elämäni loppuun saakka... (ja hiusten vähäisyys ja vatsakumpu ovat täysin toisarvoisia seikkoja).
Olen nainen - miehet käsitykseni mukaan nuoruudessaan ovat voittopuolisesti (ei kuitenkaan kaikki!) vielä enemmän ulkonäön lumoissa eivätkä erota arvoihinsa persoonallisuutta, mutta kypsään ikään päästessään hekin enemmän osaavat panostaa arvojen yhteensopivuuteen ja keskinäiseen kunnioitukseen.
ajatellen: kuka edes haluaa heittää vuosia hukkaan elämästään suhteeseen joka perustuu vain ulkonäköön? Elämässä sattuu ja tapahtuu. Voit saada syövän ja toinen rintasi poistetaan, voit joutua onnettomuuteen ja vammautua tai saada kasvohalvauksen: mitä silloin teet elämänkumppanillasi, joka on rakastunut ulkomuotoosi - et yhtään mitään. Hukkaan heitettyä aikaa.
Tuskin monikaan suhde vuosien jälkeen perustuu enää ulkonäköön, tämä lienee melkolailla itsestäänselvyys. Mutta jos aihetta vähän laajentaa, niin on myös ihmisiä jolle ulkonäkö tai esim. urheilullisuus merkkaa jotain. Esim. lihavan kanssa on yleensä paha yhteisiä urheilulajeja harrastaa, koska valikoima jää helposti pieneksi. Kumppanin lihoaminen on myös joskus syynä siihen, että suhteesta loppuu seksi kun toinen pallo ei kiihota enää ja virikkeitä aletaan etsiä muualta. Myös lihavan todennäköinen elämänlaatu on alhaisempi kuin laihan vanhempana, koska lihavilla esim. liikunnallisia rajoitteita ilmenee vanhempana enemmän kuin laihoilla.
silloinhan kyse on niistä arvoista ja keskinäisestä kunnioituksesta, ei ulkonäöstä. En minä ketään kehottanut valitsemaan kumppanikseen henkilöä, jonka kanssa ei katso voivansa harrastaa liikuntaa, jos on liikunnallinen ihminen. Mutta jos kemiat synkkaa, kannattaa yrittää kannustaa kaveria mukaaan, jos sattuisi innostumaan.
Vanhuudestamme ei meistä kukaan kykene ennustamaan mitään: jos itselle huonosti käy, saattaa se lihavampi osapuoli olla se, joka huolehtii minusta ja jos taas toisin käy, minä enemmän kuin mielelläni huolehdin rakkaastani. Yksinkertaista, koska hän on mulle rakas :)
"Kumppanin lihoaminen on myös joskus syynä siihen, että suhteesta loppuu seksi kun toinen pallo ei kiihota enää ja virikkeitä aletaan etsiä muualta."
Eli suhde on kuitenkin perustunut ulkonäköön. Jos olet mies ymmärrän puhettasi, mutta en ole samaa mieltä ja luulen, että virikkeitä etsittyäsi saatat tulla kanssani samaan lopputulokseen.
Naisena minun suhteestani loppuu seksi kun rakkaani silmissä ei ole enää lempeää katsetta ja äänensävykin on muuttunut... No jaa, ehkä olen silloin lihonut liikaa sinun mielestäsi?
Jos haetaan elämänkumppania, jonka kanssa on tarkoitus harrastaa seksiä, vaikuttaa ulkonäkö valintaprosessiin 110%. Tämä johtuu puhtaasti alitajunnasta ja ihmisen perimästä. Suurinta osaa ihmisistä lihavat eivät miellytä seksuaalisesti.
Jos haetaan elämänkumppania, ystävää, sieluntoveria, jonka kanssa on tarkoitus viettää elämää ilman seksiä, ei ulkonäkö luultavasti merkitse juurikaan. Tosin tällöinkin lihavuus on valitettavasti kielteinen ominaisuus, perustuen edelleenkin ihmisen alitajuntaan (ja symmetriaan). Tällöin kuitenkin valintaprosessiin vaikuttavat huomattavasti henkiset ominaisuudet, yhteiset kiinnostuksen kohteet yms.
Kysymys on täysin irrelevantti lihavuusongelman kannalta. Vaikka onkin mukavaa olla komea/kaunis, ei lihavien tarvitsisi laihduttaa ulkonäkösyistä, vaan jotta säilyttäisivät terveytensä.
Miten niin irrelevantti? Eikö ihmistä, joka on lihava, koske mitkään muut asiat ihmisyydessä kuin lihavuus ja laihduttaminen? Eihän tämän palstan nimi ole edes "lihavuusongelma".
Pitäisikö siis lihavien vain murehtia lihavuutta ja miettiä millä keinolla siitä pääsisi eroon? Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys ja jokaisella on itselle ominaiset ja kulttuuriset epätäydellisyydet. Joillakin osa epätäydellisyydestä näkyy ulospäin (lihavat), joillakin ne löytyvät pintaa syvemmältä (jos lähdetään siitä olettamuksesta, että lihavuus on ihmisenä olon epätäydellisyyttä).
Näillä sivuilla, joissa on tarkoitus puhua lihavuudesta ja lihavien arkipäivästä, teilataan kaikki keskusteluyritykset, jos ne eivät ole laihdutusohjeiden kyselemistä tai oman surkeuden valittamista. Eikö tosiaan lihava voi olla iloinen, surullinen, mietiskelevä, fiksu, asiallinen, vihainen ym.ym.
Vai tarkoitako, että lihava on lihava eikä siihen sisälly yhtään mitään muuta? Olisiko mahdollista viedä keskustelu muuhun suuntaan kuin laihdutusohjeisiin ja terveysvalistukseen. Kyllä me lihavat varmasti tiedämme em. asioista, ilman, että niitä täytyy sivu tolkulla vääntää tällä palstalla.
Vai eikö enää kiinnosta, kun silloin ei pysty tuomaan esiin omaa erinomaisuuttaan, jonka katsotaan alkaneen norm.painoon pääsystä. Minä olen ainakin ihan "kokonainen" ihminen, vajavainen sellainen, välillä jopa ennakkoluuloinenkin, mutta Ihminen isolla I:llä.
En minäkään alkaisi "laihuus terroristiksi" jos laihat ihmiset eivät miellytä tai koen ne jotenkin terveyspommeiksi.
Kyllä näin rikkaassa valtiossa on varaa hoitaa elintasosairaudet tai sitten jos ei niin tarvii jättää kaikki hoitamatta tasapuolisesti sillä ei koskaan kyetä tasan tarkkaan tietään mistä kaikki sairaudet saa alkunsa. Jokaisella voi olla heikkoja lenkkejä elimistössä jo syntymästään saakka ja siihen ei mitään ihmeellisyyksiä tarvita kun ne puhkeaa.
Johan nykyään kaikki menee yli äyräiden, mm. urheilukin ja kaikki muukin elämysten hankkiminen. Mikään kohtuus ei enään riitä missään asiassa kenellekkään. Kaikessa mennään "metsään" niin että kohisee ja sitten kehitetään varaosia ja korjaus sarjaa minkä keretään.
Näetkö laajemmin tätä maailman muutosta vai pyöritkö vain siellä oman pienen yksinkertaisen maailmasi ympyröissä?
Kaikilla ihmisillä jokin "sairaus", toisilla se ei näy ulospäin välttämättä. Ne jotka pelkää sairautta enemmän niin sairastuu ensimmäisinä. Sinä pelkäät jotain ja hevetisti...
Kenenkään terveyden puolesta et pelkää vaan omasi. Olet heikko pelkäävä paskahousu, joka ruikuttaa alinomaan jonkin terveyden puolesta mukamas!
Tämä ulkoinen kauneus vs. sisäinen kauneus on mielenkiintoinen juttu. Siihen liittyy tosiaan valtava määrä stereotypioita: - lihavat eivät ole kauniita, -lihavat ovat tyhmiä, koska ovat lihavia – lihavat ovat leppoisia (mukavia), - laihat ovat pissiksiä, - laihat ovat ahkeria, -laihat ovat turhamaisia, -laihat ovat tyhmiä, koska ovat kauniita jne. lista on loputon.
Itselläni on muutama missi/mallimaailmasta tuttu ystävä ja he ovat kyllä ihan yhtä kauniita ja älykkäitä kun ovat ulkoisestikin kauniita ja itse taas lukeudun niihin ylipainoisiin, joita ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua leppoisaksi. Olen lyhytjännitteinen, äkkipikainen ja paha suustani. Joten en ikinä lähde stereotypioimaan ihmisiä ulkoisen olemuksen perusteella, enkä oleta hänen olevan tietynlainen vain koska näyttää tietynlaiselta.
Yhtenä päivänä tässä tajusin neljääkymppiä kolkutellessani, että naama on ryppyinen ja vaatisi pikaisia toimenpiteitä. Rupesin miettimään, että vaikka lähtisi kauneusleikkaus- ja laihdutusrumbaan niin ennemmin tai myöhemmin se ikä korjaa satonsa ja ulkonäkö on luopullisesti ”mennyttä”. Ainoa millä on silloin merkitystä on luonne ja sisäinen minä.
Tilanne on täsmälleen sama kaikilla; ihmisellä, joka on alkujaan ollut kaunis ja ihmisellä, jonka ulkokuori ei ole ollut niin erityinen. Loppupeleissä vain sisäisellä kauneudella on merkitystä ja se säilyy. Ulkonäkö ja fyysinen terveys menetetään pikkuhiljaa joka tapauksessa ja lopulta ihmiset muistavat toisen ihmisen ulkonäöltään vain sellaisena (ryppyisenä, sairaana) joka hän oli juuri ennen kuolemaansa. Eli ei kovin imartelevana, mutta kaunis luonne muistetaan aina kauniina luonteena ja kauniina ihmisenä.